K.

[puhua, vaieta, olla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ei ota kantaa.

    Jos virta vie, se vie.

    Akanvirrassa ajautuu toiseen suuntaan, mutta vain pari metriä.

    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

    Tuntuu niin suomalaiselta, mutta onko?

    ”Joka puhuu, ei tiedä”, kerrotaan Laotsen sanoneen. ”Joka tietää, vaikenee.”

    Ei uutta taivaan alla.

Koo niin kuin Kekkonen, Koivisto ja kansanvalta.

    Hyvin aloitettu.

    Kotka, KTP ja Kafka ei rimmaa.

    Kattila, kallo ja kuolema.

    Kuhakeitto, kananpoika ja karitsanpotka.

    Kellari, kullero, kikkeli?

    K.

Sanotaan, että ihminen on sosiaalinen eläin. Ja että se on utelias eläin. Että se on keksivä eläin.

    Harvemmin toistetaan, että ihminen on laumaeläin.

    Lauma tarvitsee johtajan.

    Näinä aikoina kaivataan arvojohtajaa.

    Tässä on laskuvirhe: jos yhteiskunta koostuu kilpailevista arvosfääreistä, miten sillä voi olla yksi ”arvojohtaja”? Tarvittaisiin monta, mutta sellaista ei perustuslaki salli. Kolmen presidentin vaali kuulostaisi kornilta.

    Kysykää asiantuntijoilta. Kahdella heistä on kolme mielipidettä.

    Ihminen on arvioiva eläin; se arvottaa kaiken vastaan tulevan ja ohi menevän.

    Ongelma ei ole siinä, että kaikesta täytyy olla mielipide, vaan siinä että kaikesta voi olla mielipide.

    Ehkä näin selviää hengissä.

Viime viikolla siteraattiin Franz Kafkaa.

    Jos ei muuta keksi, kannattaa paneutua Kafkan mietelmiin.

    Franz Kafkan (1883-1924) ystävä, toimittaja, kirjailija ja säveltäjä 

 Max Brod ei pitänyt Kafkalle antamaansa lupausta polttaa tältä kesken jääneet julkaisemattomat teokset ja kirjoitukset. Niinpä voimme nyt syventyä vaikkapa Kafkan mietelmiin, joille Brod antoi otsikon  Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. 

    Brod viittasi uskontoon, uskonnolliseen pohdiskeluun.

    Myöhemmin on todettu, että Brod oli uskonnollinen, ei Kafka.

    Kirjoittaessaan mietelmiä Kafka oli jo sairastunut ja tiesi kenties kuolevansa, mutta oli myös ajautunut naissuhteissa umpikujaan. ”Minä en nimittäin salaisesti pidä tätä sairautta suinkaan tuberkuloosina”, Kafka kirjoitti lokakuussa 1917 purkaessaan kihlausta Felice Bauerin kanssa, ”tai ainakaan en lähinnä tuberkuloosina, vaan minun yleisenä vararikkonani.”

    Kai Laitisen mielestä Kafkan mietelmät ovat ennemmin ”epätoivon inventaario” kuin uskon julistus.

    ”Ei ole omistamista”, Kafka kirjoitti, ”vain olemassaoloa, vain viimeistä henkäystä, tukehtumista kaipavaa olemassaoloa.”

Ei oteta kantaa. Ollaan vaan.

    Kyllä maailma tulee liki, lähelle, iholle, melkein inhimoisesti vääntelehtien.

    Jostakin syystä Kafkan mietelmät tuntuvat humoristisilta, erilaisten prosessien mustan huumorin täyttämältä manuaalilta. Ohjeilta joita ei ole tarkoitettu noudatettaviksi. Vaan paettaviksi tietäen että pakeneminen on mahdotonta. Ironia on siinä että ohjeiden lukija tietää tämän ja että juuri tietäminen on kaikkein kamalinta (tai naurettavaa).

    Kafkan mietteitä sopii lukea psykologian, uskon ja epäuskon, politiikan, talouselämän ja ties minkä suhteen. Neuvoja saa, mutta älä usko; älä noudata tai mene sittenkin perässä, irvistellen tai nauraen.

    Koska olen lukemassa muuatta Amos Ozin kirjaa, josta tulee mieleen jotkut Philip Rothin romaanit ja niiden surkuhupaiset jos kohta älykkäät päähenkilöt, ryhdyn ajattelemaan, että ovatko Kafkan mietelmät sittenkin ajatuksia juutalaisen intellektuellin kokemuksesta. Maailmassa josta ei pääse eroon, jossa ei löydä paikkaa ja kun löytää, sanotaan että kuolet kohta syntiesi tähden vaikket tiedä mitä ne synnit olivat, semminkin kun olet itsekin niistä jatkuvasti puhunut. Juutalaisen intellektuellin paradoksi - koominen ja traaginen!

    ”Pirullisuudesta saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei voi olla enemmän kuin tiedetään.”

Kyösti Salovaara, 2018.

Yritetään olla arvioimatta, arvottamatta.

    Ollaan tasapuolisesti olematta.

    Monessa mietelmässä Kafka on omassa nurkassaan ja pelkää, että ei tiedä missä on, että liikettä tarvitaan. Usein sitä tarvitaan poispäin… itseensä… mutta eihän itseen päin voi liikkua. Vai voiko?

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Onni on pieni piste. Sitä kohti: ”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tai sitten ohje: tekeydy äärettömän pieneksi tai ole sitä: ”Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen on alku, siis teko.”

    Ollakseen täydellinen tulee olla jouten ja pieni. Mutta tarvitaan tekoja päästäkseen pieneksi. Tarkoittaako Kafka äärettömän pienellä kuolemaa? Se on täydellinen - ei mitään.

    Elämänohje vielä: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

    Tämä kohdistetaan poliitikoille, kirjoitetaan puolueen ohjelman motoksi. Kaikkialla, jopa Kataloniassa, sitä noudataan.

    Edellinen lause ei ole kannanotto vaan lause.

Ollaan olemassa kunnes toisin sanotaan.

    ”Häkki lähti etsimään lintua.”

    Tuosta lauseesta olen pitänyt niin paljon, että siitä on pilkattu minua. Liian monta kertaa sanottu on turhaan toistettu.

    Mutta tarkoittaako Kafka, että me teemme elämästä häkin itselle? Heti kun olemme syntyneet ja tiedämme miten häkki rakennetaan! Sitten unissa pakenemme ja kauhistuneena näemme kuinka häkki jahtaa… meitä.

    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i kirjoitti häkistä kauan ennen Kafkaa. Hän kertoi saaneensa lahjaksi punaisen papukaijan Annamista. Se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.

    Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?

Räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta.

    Itku pitkästä ilosta.

    Kannattaako viisastella kauemmin?

    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

 

Puhua, vaieta... olla.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti Po Chü-i eräässä runossaan. Sen kuulemma Laotse sanoi.

    ”Jos Laotse oli niitä jotka tietävät”, Po Chü-i kysyi, ”miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

    Pitääkö kuunnella niitä jotka ovat äänessä?

    Vai niitä jotka vaikenevat?

    Jos jälkimmäisiä, niin miten se tehdään?

Onni on sanoilla leikkimistä.

Kyösti Salovaara, 2018.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Toim. ja jälkisana Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Näkökulmaa hakiessa eksyy

[”elämä on pettävää sumua”]

Joskus tekee mieli luopua ennen kuin aloittaa.

    Tunnustaa tehtävän mahdottomuus.

    Katsoa peiliin, kammata hiukset (ne vähät) ja lähteä lenkille pakkasilmaan. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pelargoniat jäätyivät kuistilla. Kylläpä viime kesä jatkuikin pitkään.

    Tekee mieli unohtaa mitä aikoi sanoa, koska ei kuitenkaan tavoita sanoja joita haluaa.

    Ohutta yläpilveä… ja semmoista.

Olen etsinyt näkökulmaa Panu Rajalan teokseen Virvatuli.

    Neuvottomuuteni ei johdu Rajalasta. Siitä että Eino Leinon (1878-1926) elämä olisi kuvattu huonosti, puutteellisesti, persoonattomasti.

    Päinvastoin, Rajala onnistuu mainiosti tässäkin elämäkerrassa. Hän osaa kirjoittaa. Ja luultavasti tavoittaa kirjailijan ja ihmisen, miehen ja boheemin persoonallisuuden niin hyvin kuin se on mahdollista tavoittaa jälkikäteen, aikojen taakse kurkottaen, elämän jälkiä seuraten, jopa sivupolkuja käyden.

    Jos kysymys olisi romaanista, saattaisin heittäytyä mutuskelemaan. No, tuntuu tämmöiseltä ja tuommoiselta. Lauseet elävät tai kuolevat pois omia aikojaan. Niin minäkin ja mitä tänään pitikään kaupasta ostaa – perunoita, kahvia, kaksi olutta ja jotakin leivän päälle.

    Mutta elämäkerran edessä myöntää voimattomuutensa ja tietämättömyytensä. Pitäisi tuntea historiaa, kirjallisuutta, runoutta, 1900-luvun alkuvuosien politiikkaa ja olisi hyvä jos olisi jonkinlainen suhde elämäkerran kohteeseen, päähenkilöön - siis jotakin enemmän kuin oppikoulussa herännyt inho suomalaisiin klassikoihin ja turtumus Vesa-Matti Loirin maneereiksi muuttuneisiin Leino-lauluihin, niin hienoja kuin ne ovatkin.

    Pitäisi… olla kosketuspintaa… enemmän.

    Vai uskaltaako tähän heittäytyä uteliaisuuttaan?

Elämäkerta on haastava ja puutteellinen ”tehtävä” kirjoittajalle ja lukijalle. Osittain samoista syistä, osittain päinvastaisista.

    Mistä lukija tietää, että elämäkerran kirjoittaja tietää mistä kirjoittaa? Miten elämäkerran kirjoittaja osaa kuvitella miten hänen kohteensa on kuvittellut elämänsä kokevansa? Saako elämäkerran kirjoittaja ylipäänsä kuvitella?

    Voiko jonkun ihmisen persoonallisuuden kuvata ja kuvitella elämän päätyttyä, vaikka emme oikeastaan tunne itseämmekään emmekä osaa selittää mitä olemme?

    Tai voiko elämäkerran kirjoittaa pelkästään behavioristisesti? Pelkästään sen perusteella mitä päähenkilön tiedetään tehneen? Ilman että yrittäisikään kuvitella mitä miehen tai naisen päässä on liikkunut, ajatuksia ja tunteita?

    Esimerkiksi Lasse Lehtisen hieno Väinö Tanner -elämäkerta lienee pakostakin behavioristinen, koska Tannerin sisimmästä mielenlaadusta ja unelmista ei ole jäänyt paljon jälkiä dokumentteihin eikä aikalaisia ole enää haastateltavaksi.

    Tai otetaanpa vertailuun Erkki Tuomiojan päiväkirjat, joita Tuomioja on kirjoittanut päivittäin, melkein inho-rehellisesti ketään säästämättä tai puolustelematta. Runsaista yksityiskohdista ja näennäisestä avoimuudesta huolimatta lukija ei oikeastaan saa minkäänlaista käsitystä Tuomiojan sisimmästä ajatusmaailmasta – siitä minkä sortin sosialisti tämä Tuomioja lopulta on? Jos hän ei itse kerro peloistaan, unelmistaan ja yhteiskuntahaaveistaan, kuinka niistä voisi joku tuleva elämäkerran kirjoittajakaan kertoa?

    Eino Leino on Väinö Tanneria ”helpompi” tapaus. Leino kirjoitti valtavasti, kaikenlaista, myös kirjeitä. Pakinanikkarin pakinoistakin löytää suoria polkuja miehen ajatuksiin. Sitä paitsi hänen ”naisensa”, kuten L. Onerva tai Aino Kallas, kirjoittivat runsaasti tuntemastaan Leinosta ja yrittivät asettaa miehen fyysispsykologiseen asentoon.

    Panu Rajalalta ei näin ollen puutu lähteitä Leinon mieleen. Semminkin kun hyvin monet tutkijat ja asiaa harrastavat ovat yrittäneet kuvailla Leinoa monin eri tavoin.

    Jotenkin – kuitenkin ja kaikesta huolimatta – lohduttaa kun Rajala tunnustaa, että Leino on persoonana melkein liian monitahoinen yhteen kuvaan piirrettäväksi: ”Hän oli aina aikansa lapsi, ajan virran vietävissä, mutta säilytti pitkälle myös kriittisen arvostelukykynsä. Hänen ajatuksissaan kulkivat rinnan mystinen ja reaalinen… Osallistujahan Leino totisesti oli, mutta mitä monitahoisin. Miehen aatteista on mahdoton muodostaa johdonmukaista linjaa. Hänestä on ylipäänsä vaikea saada kunnon otetta. Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa taas odottamattomalta suunnalta. Leinosta riittää kenen hyvänsä tarpeisiin; lainatuin ja lauletuin runoilijamme on kaikille tuttu ja samalla suuri tuntematon.”

Algot Untola, Eino Leinon aikalainen ja eräänlainen vastapooli Suomen itsenäistymisen vuosina, pohtii hirmuisen hermostuneessa ja järkyttävän kiihkeässä mammuttiromaanissaan Harhama (jonka julkaisi salanimellä Irmari Rantamala v. 1909) ihmisen persoonallisuuden repaleisuutta ja esteettisen kuvan mahdottomuutta.

    ”Ihmiselämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisen luoma”, Rantamala kirjoitti. ”Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun… Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus vaikuttaa sinuun… Ihmiselämä on tuhansien ilmiöiden ja aikakauden koko yleisen elämän tulos… Ihmiselämä on sen tähden niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä luomaan esteettistä runoa...”

    "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä!" Rantamala huudahtaa. ”Minkä eheän kertomuksen sinä niistä saat, jos sinussa on rahtuakaan, pieninkään rahtu rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa taideteoksen.”

    Leino ei ollut ”härkä”, joten… Rajala hienosti ymmärtää ettei tämän elämäkään ole kuin yksi, eheä, esteettisesti sommiteltu kertomus, taideteoksesta puhumattakaan.

    ”Leino oli hyväksikäyttäjä puhtaimmillaan”, Rajala sanoo, ”hän tarvitsi naisia omiin kriiseihinsä, niitä selvittämään tai pahemmin sotkemaan.” Ja niin paljon kuin Leino esimerkiksi Kallaksen kanssa rakkauteen keskittyikin, ”heidän koko rakkautensa oli puhetta, sanoja, kirjoittamista”.

    Rajala muistuttaa Leinon ”romanttisuudesta”, toki tuota sanaa kaihtaen: ”Eino Leinon kaikki rakkausuhteet toimivat unelmien tasolla paremmin kuin todellisuudessa… Leinon rakkaus oli yleensä kiihkeimmillään silloin, kun hän oli erossa kohteestaan. Hän rakasti ennen muuta mustekynällä.”

    Rajala yrittää tosissaan tavoittaa häivähdyksen siitä vimmasta ja ”pakosta”, joka saa Leinon kaltaisen miehen keskittämään melkein kaikki voimansa kirjoittamiseen. Upeassa Mika Waltari -elämäkerrassa Unio Mystica Rajala lainasi Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.”

    Eino Leinosta Rajala tekee samanlaisen johtopäätöksen. Leino olisi kirjoittanut yhtä pakonomaisesti vaikka hänen taloudellinen tilanteensa ja elämäntilanteensa olisi ollut kuinka hyvä tahansa: ”Kiihkeimmillään Leino joi mustetta ja kirjoitti viiniä. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut olemassa tavallista arkista oleskelua.”

Mikä meidät selittää?

    Voiko meitä selittää?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster romaanissa Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa!

    Ja silti yritämme sitä jatkuvasti.

    On melkein huumaavaa, että Austerin modernin ajatusmaailman pilkkeitä löytää suomalaisilta uppoavilta hengen jättiläisiltä, kuten Leinolta tai Rantamalalta. On melkein masentavaa – ja ainakin nöyryyteen pakottavaa – tajuta Rajalan teosta lukiessa, kuinka moderneja ajatuskulkuja Leinollakin oli tai sitten se, että kuinka vähän oman aikamme ajatuskulut ovat perimmiltään sadasssa vuodessa muuttuneet.

    Mutta mikä Leinon selittää?

    Runot? Pakinat? Romaanit? Näytelmät?

    Vai hänen naissuhteensa? Juopottelu? Syfilis joka väistämättä vaikutti hänen suhteisiinsa ja aiheutti kuolemanpelkoa?

    Heiluriliike boheemin ja porvarillisen elämänpiirin leikkauksessa?  Vierellä kuohuvan elämän kyyninen tarkkailu? Osallistumisen hinku ja sen välttäminen?

    Vai pitäiskö suhtautua tähän toisten elämän selittämisen selittämiseen niin kuin Paul Auster: ”Elämässä ei ole järkeä… Ihminen elää ja kuolee, eikä sillä välillä tapahdu mitään järkevää.”

    Kenties, ehkä ei.

    Kun Rajala ”selittää” Leinon persoonallisuutta ja elämänpyrkimyksiä, hän luottaa enemmän aikalaiskokemuksiin kuin Leinon tuotantoon. Tämä taitaa olla järkevä lähestymistapa, sillä emmehän me koskaan tiedä kuinka paljon fiktio selittää kirjoittajaansa. Iloinen runo saattaa syntyä surullisesta mielentilasta. Masentava romaani on ehkä kirjoitettu täydellisen onnellisuuden valtaamana. Kirjoittajilla on taipumus paeta hetken mielentilasta johonkin toisenlaiseen, usein täysin vastakkaiseen. Romaaneihin singotaan oman mielen ristiriitoja kuin lattialle särkyvän peilin sirpaleita.

    Rajala sanoo kuitenkin, että esimeriksi romaanista Olli Suurpää (1908) saattaisi löytää Eino Leinon todellisen minän fiktion heijastamana, koska se on ensimmäinen minä-muodossa kirjoitettu Leinon romaani: ”Ensimmäinen minä-kertojan romaani antoi Leinolle mahdollisuuden peilailevaan itsekritiikkiin, kuitenkin niin, ettei kuvasta tullut liian näköinen.”

    Rajalan huomio pitää kutinsa, vaikka tässä hänelle muuten sattuu pieni lapsus, sillä Olli Suurpää ei ole minä-kertojan romaani.

    Yhtä kaikki, romaanin päähenkilö varatuomari Olli Suurpää on kyyninen tarkkailija, joka ihmettelee Suomen itsenäisestä tulevaisuudesta haaveilevien poliittikkokumppaniensa vaikuttimia.  ”Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä sanoivat. Se tuntui Ollin mielestä sulalta mahdollisuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen ajatuksissaan. Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään epäitsekkäisiin vaikuttimiin… Täysipäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa mukaan aina itsekäs.”

    Onko myös taiteilija lähtökohtaisesti ja loppuun asti itsekäs, aina ja ikuisesti?

    Leinon omaa elämää kirjoittamisen ohessa ja rinnalla kuvastanee Olli Suurpään pohdiskelu politiikan ja tunteiden ja viettien suhteesta toisiinsa. Hieman yllättäen, toisin kuin meillä nykyään on tapana ajatella (että henkinen sivistys on ylevämpää ja kestävämpää kuin vieteille altistettu elämä), Leino toteaa Olli Suurpään ajattelemana mielipiteiden ja politiikan olevan vain pieni osa ihmisen kokonaisuudesta. ”Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi. Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa.”

    Kuuluuko tässä D.H. Lawrencemainen viettien palvonta?

    ”Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat syvyydet hämärsivät.”

Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.

    Näin ei kuitenkaan ole, koska Rajala on kirjoittanut muistakin kirjailijoista, joten tuohon turvalliseen näkökulmaan ei voi asettautua.

    Mutta olipa Rajala mitä mieltä tahansa kirjojensa ”päähenkilöistä” ja näiden kirjoittamista teoksista, hän kuvaa koskettavasti ja kauniisti jokaisen kirjailijan luovuuden sammumisen vuosia. Tässä mielessä nämä elämäkerrat poikkeavat edukseen monista muista kirjoitetuista.

    Eräs, herkempi näkökulma aiheeseen saattaisi ponnahtaa Rajalan elämästä, hänen kaltaisensa tuotteliaan, aktiivisen ja monialaisen kirjoittajan omasta miehen kokemuksesta suhteessa näiden kirjailijoiden elämään miehenä.

    Mutta tuokin on kaukaa haettua, liian lähelle tuotua.

    ”Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua”, lausui Irmari Rantamala.

>>>                                                                             <<<

Paul Auster: Lukittu huone. Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Eino Leino: Olli Suurpää. Otava, 1908.

Panu Rajala: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY, 2017.

Irmari Rantamala: Harhama I-II. (Kansa, 1909.) Arvi A. Karisto, 1975.

Lopsahti

[ja päähän kopsahti]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

Alussa oli pimeys.

    Sanoi: Tulkoon valo!

    Valo tuli. Se oli Jumalan mielestä OK. Erotti sen pimeydestä. Nimitti valon päiväksi ja pimeän yöksi.

    Saatiin valon lapsia, valaistuneita ja valistuneita.

    Yössä pimeän voimat venyttelee.

    Vastakohtia ei pääse pakoon.

Sanottiin ennen:

    Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.

    Tarkoitettiin:

    Juhlat on juhlittu, mahat täyteen ahdettu ja nyt alkavat härkäviikot. Sitkeää työtä ja arkipäiväistä sapuskaa, niukkaa elämää Pohjan perukoilla.

    Tänään:

    On toisin.

    Kauppojen hyllyt ja ruoka-altaat pursuavat yhtä runsaina kuin joulun alla ja ostokärryjen pyörät vinkuvat kassajonoissa taakkaansa kantaen.

    Sanat:

    Säilyvät.

    Maailma:

    Muuttuu.

    Merkityksistä väitellään. Yhteinen maailma on erilaisuutta, jota on toisinaan vaikea hyväksyä.

    Ironia:

    Erilaisuuden kieltäjät eivät ole toistensa kaltaisia, samanlaisia.

Brexitin ja Donald Trumpin pelästyttäminä alettiin puhua valeuutisista.

    Jonkin aikaa ”uusi” termi kuvasti populismin kieltä mainiosti. Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Käsite ”valeuutinen” muuttui pian itsekin puolivalheeksi tai puolitotuudeksi.

    Valeuutisista puhuminen sopi hyvin valta- ja laatumedian palstoille, koska siellä ihmeteltiin (ja yllätyttiin) miksi kansalaiset uskoivat kuin sokeat kanat EU:hun ja globalisaatioon liitettyyn pahan demagogiaan.

    Paradoksi oli siinä, että myös monet laatumedian huippukirjoittajat, Boris Johnsonista puhumattakaan, olivat kritisoineet EU:ta ja globalisaatiota yhtä kärjekkäästi kuin Brexit-miehet Englannissa ja Trump valtameren toisella puolella.

   Mutta laatumedia ei pitänyt omia puheitaan valeuutisina vaan älyllisenä kritiikkinä. No, tämä ei kai koskenut Borista. Kritiikki muuttui valeuutiseksi vasta kun kansalaiset äänestivät sen perusteella ”väärin” ja erehtyivät valitsemaan ”väärät” johtajat.

    Olisi tarvittu valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa.

                                                             Jaakko Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

”Valeuutisesta” tuli pian käsite, jolla voidaan soimata eri mieltä olevia ja mitätöidä heidän mielipiteensä.

    Valeuutisia tietysti on, runsaastikin, mutta se ei ole ensisijainen ongelma, koska ainahan faktan pystyy erottamaan valheesta. Siis melkein aina.

    Ongelmana ovat tarinat, joiden sisällä on kohtuullinen määrä faktoja mutta joiden antama kokonaisselitys on joko täysin valheellinen tai hyvin tulkinnanvarainen.

    Kun kuunteli esimerkiksi maanantai-iltana Paavo Väyrystä presidentinvaalitentissä, oli melkein pakko ihailla hänen luovuttaan: noukkimalla yksittäisiä faktoja sieltä täältä, Väyrynen ”kirjoitti” oman historiankertomuksensa, jonka totuudenmukaisuudesta voi olla ainakin kahta mieltä.

    Väyrysellä on myös tapana rinnastaa todellinen historia – se mitä on tapahtunut – johonkin toisenlaiseen, ei-tapahtuneeseen historiaan, siis jossiteltuun historiaan ja väittää, että molemmista historioista on yhtä paljon tietoa ja että niiden hyvyyttä ja huonoutta pystytään objektiivisesti vertailemaan ja arvioimaan.

    Ainakin Väyrynen pystyy. Hän esiintyy jossitellun historian sankarina – tekemättömän tekijänä.

    Väyrysen kanssa on vaikea, melkein mahdoton väitellä, koska hän tietää sellaista mitä kukaan muu ei tiedä, vaikka hän ei pystyisikään perustelemaan sitä mitä tietää.

    Valeuutisten narratiivissa tämä on tyypillistä: toispuoliseen kertomukseen noukittujen faktojen kanssa kukaan ei voi olla eri mieltä.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

On käynyt niin, että välttääksemme valheita, meidän tulee olla ”samaa mieltä”, vaikka poliittisessa todellisuudessa olisikin asioita, joista ei voi olla samaa mieltä, sillä onhan yhteiskunnallisessa elämässä myös aitoja ristiriitoja. Parempi maailma on mahdollinen, mutta kukaan ei voi väittää ehdottomasti tietävänsä miten sellainen tehdään.,

    Jopa aitoja mielipiteitä – mielipide-eroja – on näin ollen alettu kutsua ”valeuutisiksi”. Ihminen on laiska eläin: se ryömii aidan alta jos mahtuu.

    Jos ennen puhuttiin luokkayhteiskunnasta, jossa hieman yksinkertaistaen oli kaksi vastakkaista luokkaa, niin modernissa, pluralistisessa yhteiskunnassa on kilpailevia arvomaailmoja ja vastakkaisia pyrkimyksiä eikä niiden paremmuutta ratkaista luonnontieteellä vaan politiikalla. Eikä mistään voi tietää voittaako paras ja häviääkö huonoin.

    Kun Pertti Lappalainen kuvaili belgialaisen Chantal Mouffen ajatuksia agonistisesta (debatoivasta) demokratiasta (Kanava 8/2017), hän painotti modernin yhteiskunnan eriytymistä, moninaistumista. ”Eriytymiskehitykselle leimalliset konfliktit ja jaot liittyvät esimerkiksi sukupuoleen, rotuun, luokkaan, seksuaalisuuteen ja ympäristöön”, Lappalainen sanoi. ”Tällaiset erot eivät koskaan katoa. Poliittinen on sisäsyntyisesti läsnä jokaisessa ihmisyhteiskunnassa, koska ’kaikki’ rakentuu eroille.”

    Modernissa, näennäisen liberaalissa ajatuksenkulussa juuri edellämainituista vastakohtaisuuksista ja eroista ”ei saa” enää keskustella, koska yhteinen konsensus on arvo sinänsä; se on arvokkaampaa kuin vastakkainasettelun myöntäminen, erojen tunnistaminen. Tällainen konsensus rapauttaa demokraattisen toiminnan, jos eri mieltä oleminen katsotaan lähtökohtaisesti vaaralliseksi.

    Erilaisuuden kiistäminen selittää monia viime aikaisia keskusteluja – tai pikemminkin vaatimuksia ettei tietyistä asioista pidä edes keskustella. Tiernapojat kielletään kun joku loukkaantuu vanhasta perinteestä missä valko-ihoinen näyttelee murjaania; toinen haluaa kieltää isänpäivän, koska joillakin lapsilla ei ole isää juuri nyt lähellä; kolmas haluaa kieltää äitiyspakkauksen, koska isänkin tulisi hoitaa lasta.

    Ja tyypillistä on, että pluralismin ”kieltäminen” ja kiistäminen pyritään tekemään kieltä kahlitsemalla, ikään kuin kielen puhdistaminen ja siivoaminen muuttaisi todellisuuden toisenlaiseksi ja hävittäisi erilaisuudet ja eriytymisen.

    Samalla historia halutaan kirjoittaa uusiksi poistamalla sieltä sellainen mikä nykyhetken arvomaailmasta käsin näyttää ristiriitaiselta.

    Ongelmana historian retusoimisessa on, ettei nykyhetkessä ole yhtä ainoaa ”oikeaa” arvomaailmaa jonka perusteella ristiriidattoman historian voisi kuvailla.

    Oman narsistisen minän heijastaminen menneisyyteen on julkinen itsepetos.

                                                  Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.

    Muuttuuko mikään kun kaikki muuttuu?

    Onko ihminen nyt erilainen kuin eilen? Mistä tiedän mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista? Jos en tiedä sitä mistään – eikä sitä kukaan voi omassa hetkessään tietääkään – eikö pitäisi olla nöyrempi arvioidessaan poliittisen todellisuuden synnyttämiä mielipiteitä? Eikö minunkin (ja sinun) pitäisi ihastua erilaisesta mielipiteestä eikä vihastua? Ja myöntää, että siinä mikä ottaa ”luonnolle”, saattaa olla eniten uudenlaista informaatiota.

    Valistunut ei pelkää pimeää, mutta tietää että se on varjoja täynnä.

    Lueskelen romaania, jossa kaksi lapsuudenystävää tapaa toisensa ja viettää iltaa helsinkiläisessä ravintolassa. Toinen keski-ikäisistä miehistä asuu Helsingissä ja tuntee ”eliitin” piirit. Toinen asuu maaseutukaupungissa.

    Kaverukset viettävät iltaa ravintolassa, johon älymystöllä on tapana kokoontua keskustelemaan ja juhlimaan. Helsinkiläinen selittää ystävälleen, että tuossa on opettaja, tuossa kirjasto-amanuenssi, toinen arvostelee taidetta ja kolmas politikoi, neljäs luovii teatterikulissien välissä. ”Kullakin heistä on taattu toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat.”

    Maaseudulla asuva kysyy, että tarkoittaako ystävä näiden intellektuellien olevan sopuleita.

    ”He syövät kaikki puhtaaksi”, ystävä selittää. ”Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, yhteiskunta- ja perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat, hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan, omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että pelkäävät jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he ovat siksi, että he ovat rikostovereita.”

    Tämä on kirjavaa porukkaa, mutta he ovat vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, jotka söivät vain vertaisiaan, kun taas nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä on, ”eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti se johtuu siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä.”

Edellä puhui varatuomari Olli Suurpää Eino Leinon samannimisessä romaanissa. Se julkaistiin vuonna 1908.

    Onkohan ihmisten keskinäinen konformismi muuttunut lainkaan Leinon päivistä?

    Se mikä toistuu, toistuu eikä erotu ainutkertaisesta ennen kuin aikaa on kulunut riittävästi. Sitten on myöhäistä päivitellä, että olisi pitänyt toimia toisin, ajatella toisin, elää toisin.

    Kun valot sammutetaan, pimeys valtaa tilan.

                                                                                            Jaakko Salovaara, 2018.