torstai 5. lokakuuta 2017

Hävytön vanha akka

    [Pariisi - Nîmes – Barcelona – Madrid!]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Andy Warholin Marilyn.
CaixaForum, Barcelona.

Lippuja!
    Sunnuntaina punakeltaisia lippuja kaupunki täynnä, Plaza Mayorilla, Puerta del Solilla, iskulauseita yhtenäisen Espanjan puolesta.
    Perheitä kävelemässä kohti mielenosoituksia. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Monella Espanjan lippu olalla.
    Kaikenlaisia lippuja. Mitä lipun kantaja miettii? Kukapa sen tietäisi. Kun yhdet nostavat yhdenlaiset liput taivasta kohden, toiset vastaavat ja kolmannet ryömivät historian usvasta mukaan. Kohtapuolin kukaan ei tiedä, miksi lippuja alettiin liehuttaa.
    Pradon lähellä polkupyörätempaus. Kymmenentuhatta harrastajaa ajaa Vueltan päätösetapin ”muokattua” reittiä. Calle de Alcalán ja Paseo de Recoletosin ympyrässä, Plaza Cibelesin luona, kolmemiehinen bandi soittaa rytmikästä kansalaulua yhä uudestaan kertosäettä toistaen. Muualla lippujen alta kuuluu iskelmän hilpeät sanat: ¡Eviva España! Eihän tämä voi vakavaa olla, kun yhtenäisyyden iloa lauletaan hollantilaisen renkutuksen sanoilla.
    Retiron puistossa (jollaista saat hakea muualta) perheet kokoontuvat puolenpäivän jälkeen kastanjoiden alle kahviloihin. Syksyn värejä puiden oksilla ja hiekassa lehtivanoina, vaikka lämpöä melkein 30 astetta.
    Madridissa on 248 000 istutettua puuta. Kaupunki on vihreämpi kuin melkein mikään kaupunki Euroopassa. Helsinkiläisen kannattaa ostaa huokea lentolippu, jos haluaa nähdä millaisia vihreät kadut ovat. Jos ei halua nähdä, saa pysytellä Suomessa ja kuvitella… kaikenlaista.
    Sunnuntaina Recoletosin keskikäytävällä hurja määrä antikvariaatteja. Kosolti enemmän kuin Helsingin kirjamessuilla – ja myös ostajia tuhansin enemmän kuin ”sivistyneessä” Helsingissä.
    Aamusta alkaen telkkarissa kuvia Barcelonasta – nationalistien epätoivoinen yritys tehdä isänmaallisuudesta uusi valtio.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metafyysisiä asetelmia - Giorgio de Chirico.
CaixaForum, Barcelona.


Mitä matka on?
    Kiskoja luotijunalla: Pariisi – Nîmes – Barcelona – Madrid.
    Viimeinen juna Madridiin?
    Päämäärä ei ole tarpeen, kirjoitti Paul Theroux. Riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena.
    Riittää kun on menossa, jonnekin, joidenkin muiden seurassa.
    Mitä kauemmaksi menee, sitä lähemmäksi tulee itseään. Mutta sekin saattaa riittää, että ajaa paikallisliikenteen bussilla naapurikaupunginosaan. Olla poissa on läsnä.
    Huomaan että matkani on kävelyä, terasseilla istumista ja taidenäyttelyissä piipahtamista. Askelmittarissa on kahden viikon kiskomatkan jälkeen noin 170 kilometriä, kahviloita en viitsi laskea, kohdattuja museoita noin kymmenen.
    Etsin tietynlaista taidetta. Joten löydän sen.
    Pariisissa pikkupalatsissa pastellimaalauksia Edgar Degasista Odilon Redoniin. Impressionismin tunnelma. Berthe Morisotin herkänkaunis kuva jää mieleen. Avignonissa afrikkalaisten modernistien värit paavien synkkää historiaa vasten. Arlesissa Jacques Réattun arkkitehtoonisia maalauksia, tarkkoja mutta vähän hengettömiä, historian rituaali. Barcelonan CaixaForumissa Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia; realismin ja unen rajakohta, ihmisen kuviteltu toinen todellisuus. Samassa talossa, joka muuten oli ennen tekstiilitehdas, Andy Warholin pop-maailma, siis todellisuus joka on todellisuus olematta sen syvempää. Tai, mistäpä katsoja sen tietää, kuinka syvältä Warhol kuvansa piirsi. Eikä matka lopu nationalistien Barcelonaan. Madridissa huikea impressionisti Joaquín Sorollan näyttely, hänen omassa palatsimaisessa mutta kevyen kodikkaassa villassaan. Impressionismin kaunis valo ja meren rantojen optimistinen haave; Sorolla (1863-1923) asui Madridissa kaukana meristä ja vesistä, mutta maalasi henkeäsalpaavan kauniita hetkiä vieraillessaan Mallorcalla, Valenciassa, San Sebastianissa ja Biarritzissä.
    Eräänä aamuna kohtaamme Loirin… siitä kohta enemmän.
    Sitten vielä baskimaalta, Eibarista kotoisin olevan Ignacio Zuloagan tummansävyiset maalaukset Pariisista 1900-luvun vaihteessa. Zuloagan kuva on Sorollan vastakohta, tunnelma vailla optimismia, valon mukanaan tuomaa iloa. Zuloaga oli Pariisissa Picasson kaveri; sittemmin hänestä tuli Francon kannattaja, niin kuin joku oli jo osannut maalauksien synkistä sävyistä "ennustaa". Tai siis ennakoida taiteilijan tulevaisuuden synkemmän puolen.
    Mestareiden maalaukset saavat ihmisen tajuamaan oman elämän arkisuuden ja sen että elämä on lyhyt valonsäde, pikainen häivähdys suuressa kuvassa joka ei valmistu koskaan vaikka kuinka toivoisimme.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Joaquín Sorollan optimistinen valo.
Sorolla Museum, Madrid.


Kiskoilla kohti etelää, jotain 1800 kilometriä ja ikkunan takana vaihtuva maisema runsauden vihreästä auringon paahtamiin peltoihin, oliivipuihin ja viiniköynnösten arkiseen olemukseen. Vihreä vaihtaa väriä, mutta ei katoa.
    Kuvittelin, että saan tervapääskyt kiinni.
    En saanut, ne ovat jo pidemmällä, kenties Gibraltarin salmen tuolla puolen Afrikassa. Retiron puistossa kottaraiset kuitenkin matkivat kaikkia lintuja ja toisiaan. Kun matkii toistaan, mitä saa aikaiseksi?
    Jossain Montpellierin ja Seten jälkeisillä vesijättömailla näit enemmän haikaroita kuin konsa elämässäsi tähän asti. Kirjataan ylös, ei ihmetellä, nautitaan suolavesien kuivattamasta rannasta, jossa suolan väri muuttuu kummallisen hohtavaksi pinkiksi.
    Ja Perpignanissa junaan tulee englantilainen vanhahko lady, joka etsii matkalaukulleen paikkaa. Nuori konduktöörinainen ei tiedä onko viereinen kahden istuttava penkki vapaa. Hän sanoo hakevansa kollegansa paikalle.
    Englantilainen lady tunkee mahtavan matkalaukkunsa penkkien väliin ja kiipeää vaivalloisesti ikkunan puoleiselle istuimelle.
    Konduktöörit saapuvat paikalle. Miespuolinen virkailija selittää, että paikka on vapaa. Siinä voi istua. Mutta matkalaukku pitää siirtää pois.
    Vanha nainen raivostuu. Miksi?
    Oman turvallisuutenne takia, konduktööri selittää ja tarttuu matkalaukkuun.
    Sinä et koske siihen, engantilainen nainen huudahtaa. Minulla on kyllä voimia, katsokaa käsivarsiani, ne ovat ohuet mutta niissä on voimaa, vaikka olenkin vanha nainen.
    Matkalaukku pitää siirtää, konduktööri selittää kärsivällisesti.
    ”Minä olen vanha nainen”, englantilainen huutaa melkein täydellä äänellä. ”Älkää koskeko siihen laukkuun!”
    Siitä huolimatta… laukku pitää siirtää.
    Nainen antaa periksi. Kömpii laukun ohi käytävälle ja kiskoo laukun mukaansa. Sadattelee.
    Hetkeä myöhemmin lady palaa paikalleen. Kaikki kunnossa, nuori konduktööri kysyy hymyillen.
    Hävytön vanha nainen näyttää keskisormea konduktöörille.
    Mies hermostuu. Tämä oli sitten tässä, hän sanoo. Poistutte seuraavalla asemalla. Poliisit tulevat jos tarvitaan.
    Nainen jää yksin ja ryhtyy tilaamaan hotellihuonetta Figueresista.
    Luotijuna ylittää Espanjan rajan ja lisää vauhtiaan, täällä kiskot kestävät 300 kilometrin tuntivauhdin. Hävytön vanha nainen jää junasta kiltisti Figueres-Vilafant -asemalla. Ehkä hän muisti, että Salvador Dalí oli kotoisin näiltä nurkilta ja ”lady” tunsi olonsa kotoisaksi Dalín maisemassa keskisormea näytettyään. Vanha hävytön akka, täynnä itseään.  Kenties hän irvistelee kitkerästi raahatessaan mahtavan laukkunsa Espanjan auringon paahteeseen.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Montpellierin ja Seten jälkeen Välimeren vesijättömaita...
junan ikkunasta nähtynä.


Sitten vielä, sitten kun väkijoukoissa on vaellettu kaksi viikkoa.
    Mikä tämä Espanjan tilanne on?
    Sartre sanoi ettei merkityksiä voi maalata eikä säveltää. Kun katselee taideteoksia yli sadan vuoden takaa, kuvittelee tavoittavansa jotakin… ikuista. Mutta kun kuuntelee väkijoukkojen raivoa, ei ymmärrä mistä tässä puhutaan.
    Madridin kaduilla kävelee iloisia ihmisiä. Espanjassa asuu n. 46 miljoonaa ihmistä. Kataloniassa noin 7,5. Miksi suomalainen ja englantilainen laatumedia (ja poliitikkojen konformismi) näkee vain katalonialaisten pyrkimykset, mutta ei koko espanjalaista yhteiskuntaa? Sitähän joku vertasi paellaan – yhtä moninainen ja huonosti sulava! Toisaalta katalonialaisten pyrkimys tuntuu aidolta: olla itsenäinen! Olla isänmaallinen! Olla… välittämättä muista kuin itsestään, omasta ”heimostaan”. Siis moderni kaikin puolin!
    Turha tässä on sanoja tuhlata.
    Petyn mediaan ja poliitikoihin joka päivä, mutta siitä viis. Jos pinnallisuus on aikamme muotia, mitäpä minä sille voin tai mahdan? Menköön kun on alettu menemään tiedon polulta tunteiden järveen, johon on niin helppo hukkua.
    Sananen kuitenkin, muutama.
    El Paísissa baskimaalta kotoisin oleva Eduardo Madina kirjoitti hullun sunnuntain aattona otsikolla Vähemmän nationalismia, olkaa hyvä. Jutun mottona oli Hannah Arendtin tunnustus, että ”en koskaan elämäni aikani ole rakastanut yhtäkään kansaa enkä kansanryhmää… Ainoa rakkaus jonka tunnistan ja johon uskon, on rakkaus ihmisiin”.
    Kirjoituksensa alussa Madina – joka aikanaan joutui baskiterroristien pommihyökkäyksen uhriksi ja menetti jalkansa ja lupaavan käsipalloilijan uransa – sanoi ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka vannovat jonkin kansakunnan nimeen. Hän kunnioittaa tuollaisia ihmisiä, mutta hänestä ei löydy rakkautta nationalismia kohtaan – isänmaanrakkautta jota ei oikeastaan ole olemassakaan.
    Madina myös ihmetteli nykyvasemmiston tukea katalonialaiselle nationalismille. Eihän vasemmisto ole perinteisesti pyrkinyt sulkemaan rajoja vaan aukaisemaan niitä, koska vasemmistolaisilla ei ole mitään menetettävää kansainvälisyydessä.
    ”Espanjalla ei ole yksikäsitteistä määritelmää ja juuri sitä jonkun pitäisi puolustaa”, Madina tiivisti kirjoituksensa teeman.
    Täysin toisella lailla ”kiihkeään isänmaallisuuteen” suhtautui FC Barcelonan huippupuolustaja Gerard Piqué joka liikuttuneena korosti katalonialaista isänmaallisuuttaan ja seuraavassa lauseessa kertoo pelaavansa Espanjan maajoukkueessa, koska se, maajoukkuessa pelaaminen, ei liity lainkaan isänmaallisuuteen.
    Äskettäisen tutkimuksen mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavat eniten vauraat, hyvin toimeentulevat ihmiset ja vähiten köyhät ja työttömät. Rikas ihminen on ahne ja keksii myös ahneudelleen ylevän perustelun.
    Nykymaailmassa perustetaan uusia valtioita. Haaveillaan niistä. Miksi? Onko tämä uudenlaista itsekkyyttää, eräänlaista pehmeää rotuoppia. Vain meidän kaltaisemme ansaitsevat ”meidän valtiomme”!
    Englantilainen historiantutkija Peter H. Wilson toteaa kirjassassaan The Holy Roman Empire - A Thousand Years of Europe's History (2016), että klassisessa, konservatiivisessa historian tulkinnassa kieli, kulttuuri ja etninen ryhmä määritteli mantereen ihmisten kohtalon. Poliittista historiaa kirjoitettiin tarinana, jossa kukin ihminen etsii ikään kuin selvästi erottuvaa kehystä vaatimukselleen omasta maasta. 
    Nyt tuntuu, että myös vasemmistolainen ja liberaali tulkinta taipuu tuohon samaan myyttiseen haaveeseen omasta valtiosta. Mutta eikö  ole järjetöntä rakennella uusia nationalistisia valtioita kun elämän perussyke ja voima kaikkialla perustuu taloudelliseen toimintaan, joka ylittää fyysiset ja virtuaaliset rajat. Jos "valtio" yritettäisiin keksiä nyt modernissa Euroopassa, sille ajatukselle harakatkin nauraisivat. 
    Vai?


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaisuuden "iskuja" Madridissa!
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.


Matkalla, kiskoilla ratsastajana, kaduilla tallaajana, kahvilan terassilla istujana… poissa kotoa, lähellä minua.
    Kukaan ei voi määritellä mitä kansakunta (nation) tarkoittaa, koska se on jokaiselle ihmiselle ikioma asia joka on olemassa tai ei, monissa yksityiskohdissa ja täysin subjektiivisinä tunteina.
    Isänmaallisuudella melskaaminen on ”perusfasismia”, jota vastaan kaikkien pitäisi valpastua. Mutta nykyään harva valpastuu. On niin helppo takertua siihen mitä omistaa – asuntoon, kesämökkiin, autoon. Kansainvälisyys on aave joka tulee ja vie asunnon, mökin ja auton.
    Olen kävellyt tämänkin päivän aurinkoisilla kaduilla.
    Jos suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa esimerkiksi talven ja pimeän rakastamista, minusta ei ole suomalaiseksi. Jos suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu jääkiekkopelit, hiihtäminen ja ruisleipä, olen erittäin epäisänmaallinen. Oliko se T.S. Eliot joka sanoi, että kulttuuri on tapoja? Yhtä kaikki, meillähän on yhteisiä ja erilaisia tapoja ja tunteita, eikä niiden varaan, niistä määrittyvänä todellakaan voi rakentaa mitään valtiota, jolla on selvät rajat. Voisiko "ihannevaltion" perustuslaki määrätä, että kansalaisuuden saa jos syö joka päivä ruisleipää? Tai että käy kerran viikossa jäähallissa? Tai että hiihtää 300 kilometriä talvessa?
    Vai, pitäisikö isänmaallisuus (siitä johtuva valtiorakenne) rakentaa kielelle? Suomessakin on kahta kieltä ja yksi valtio. Pitäisikö  se jakaa, niin kuin katalonialaisetkin haluavat? Entä sitten Sveitsi – neljä kieltä, maa jakoon tuosta vaan? Yhdysvaltojen Kaliforniassa eniten puhuttu kieli on espanja – kannattaisiko espanjaa puhuvien äänestää siellä itselleen oma valtio?
    Kun isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä tehdään poliittinen dogmi, ei kestä kauaa ennen kuin kaduilta kerätään ruumiita.
    Mutta jotenkin sitä kuitenkin samaistuu suomalaiseen ”kultturiin”. Eräänä aamuna Madridissa poiketaan aamiaiselle Gran Vían reunassa sijaitsevaan kahvilaan. Terassi on vielä kiinni, joten pitää mennä sisälle. Komea sali, kuin koru, ja baaritiskin takana miljoonien pullojen kimaltava unelma.
    Istutaan ja odotetaan aamiaista. Vastapäisellä seinällä on juliste jossa lukee Loiri. Sanon sen ääneen. Matkakumppani naurahtaa: ei se kuitenkaan ole se Loiri.
     Ei kai, minä vastaan, vaikka onhan Loirilla veli, joka on suunnitellut julisteita ja kirjojen kansia.
    Sitten huomataan, että toisella seinä on juliste Mika Waltarista, ja komeassa salissa on todellakin Pekka Loirin julisteiden iskevä näyttely. Äimän käkenä suomalaisuus tunkee pintaan: samaa kansaa, samaa kulttuuria ollaan!
    Enempää pohtimatta vielä kerran lenkille Madridin runsaaseen iltaan; ja istua lämpöisessä syysillassa jollekin terassille ja tuntea… niin tunnen olevani niin kuin ne Pariisiin saapuneet intellektuellit, jotka halusivat istua Selectissä tai Lilasissa tai Domessa tai Rotondessa tai Coupolessa tai... yksinäisinä erakkoina vieressään muita älypäitä, jotka myös halusivat istua yksin muiden yksin istujien seurana.


Melkein täysi kuu Madridin taivaalla.
    Lempeä ilta keräsi ihmisiä kaduille ja puistoihin, istumaan ja juttelemaan.
    Mistä puhuttiin – ken sen tietäisi.
    Näitä sanoja kirjoitettaessa Espanjan kuningas on juuri puhunut televisiossa, TVE:n pääuutisten aluksi. Hän syyttää Katalonian hallitusta täydellisestä lain ja demokratian unohtamisesta, epälojaalista käyttäytymisestä.
    Don Felipen puheen lomaan TVE ajaa kuninkaan isän puhetta vuodelta 1981, kun tämä puolusti demokratiaa sotilaiden yrittäessä vallankaappausta. Demokratian voi tietysti ymmärtää monella tavalla – Madridissa ja muualla Espanjassa katalonialaisten toiminta nähdään vallankaappauksen yrityksenä.
    Calle del Pradolta kuuluu hilpeää puhetta, askeleita ja taksien ääniä.
    Taivas tummuu, tähdet tuikkivat heikosti kaupungin luoman valokaaren läpi.
    Niinpä: sukat jalkaan ja Suomeen.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Retiro valmistautuu syksyyn helteisenä päivänä.

20 kommenttia:

  1. Olipa melkoinen kiertomatka Kyösti sinulla! Todella historiallinen hetki olla Kataloniassa.
    Olkoon itsenäistymispyrkimys laillinen tai ei, niin väkivaltaa ei olisi tarvinnut käyttää aseettomiin ihmisiin. Se näytti kauhealta uutislähetyksissä.
    Figueres ja Dalin talo ovat tuttuja ja Gironasta muistan Elokuvamuseon. Onhan siellä alueella paljon nähtävää. Sitges on suloinen ja puhdas pikkukaupunki, vastakohta hektiselle Barcelonalle.

    Madrid kuulostaa todella houkuttelevalta kuvaamanasi.

    Sinä olet laittanut sukat jalkaan, ja minä tas lähden maanantaina kolmeksi viikoksi Etelä-Espanjaan. Satamakaupunki Cadiz ja Andorra ovat ainakin ohjelmassa.

    Hyvää palautumista!

    VastaaPoista
  2. Niinpä, kyllähän tähän "suomeen" nopeasti tottuu, siis palautuu.

    Eiköhän tuon ollutkin tarkoitus näyttää kauhealta - provokaatio oli suunniteltu ja se puree mediassa ja somessa. Jolloin pääasia unohtuu: vallankaappauksen yritys.

    Luen juuri (kuvaesimerkein) El Paisista, että monet median ja somen levittämät kuvat eivät olekaan äänestyspäivältä vaan aikaisemmilta vuosilta. Siellä on myös digitaalisesti väärennettyjä kuvia. Tämmöiset varmaankin oli "valmistettu" kaiken varalle etukäteen.

    Mutta, hyvää matkaa Espanjaan; kävin itse Andorran kauppakadulla viime syksynä (no, ei olisi ehkä kannattanut mutta... muistaakseni yhden brandypullon ostin ja kumppani pyöräilykäsineet). Cadiz on leppoisa paikka ja maisemassaan ainutlaatuinen. Jos käy Cadizissa kannattanee käydä myös Jerezissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, taas sotkin. Nyt minulle menevät näemmä Granada ja Andorra sanoina sekaisin, aiemmin sain miettiä pitkään Istanbulin ja Lissabonin kohadalla. Siis Andalusiassa pysytään, luultavasti, ja Granadassa ollaan pari päivää.

      Siitä väkivallasta. Ilman noin rajuja otteita huomio olisi varmaanki pysynyt enemmän pääasiassa. Olisi voinut antaa ihmisten äänestää ja sitten käsitellä sen laillisuuden. Kyllä Espanjan poliisi on eurooppalaiseksi hämmästyttävän julma.
      En olisi uskonut sitä, mitä tv:n kuva äänestyspaikoilta välitti.

      Poista
    2. Kurditkin saivat äskettäin äänestää ilman että Irak, Iran ja Turkki, jonka alueille Kurdistan muodostuisi, olisivat käyneet heitä äänestystilanteissa hakkaamassa.
      Olisi luullut tämän menevän päinvastoin, koska julmuus liitetään nykyään yleensä itsestäänselvästi islamilaiseen maailmaan.
      Joku Espanjan hallinnon virkamies on pyytänyt anteeksi, mutta ei korkein johto.
      Ymmärrätkö sinä, mikä sai heidät lähettämään poliisijoukkoja Kataloniaan?
      Poliisi on kyllä erilainen kuin meillä, Espanjan lisäksi ainakin Ranskassa ja Kreikassa.
      Pitää nyt olla kiltisti lomalla, ettei tule pampusta.

      Poista
    3. No ei se nyt ihan niin mennyt, että poliisi meni hakkaamaan äänestäjiä. Jos Katalonian oma poliisi Mossos olisi tehnyt mitä määrättyä (estää äänestys), eihän kansalliskaarti yms olisi asiaan puuttunut. Mutta Mossos otti itselleen poliittisen roolin eikä totellut - mitä poliisi ei koskaan saisi tehdä.

      Ja kansalliskaartin perinnehän sitten on mitä on.

      Eiköhän Sipilä tänään telkkarissa sanonut, että jos Ahvenanmaa ryhtyisi äänestämään itsenäisyydestä se estettäisiin - eikä niin että ensin äänestetään ja sitten sanotaan että sehän oli laitonta.

      No, eipä tuo tilanne siellä vielä ole ohi. Tänään kymmennetuhannet Espanjan yhtenäisyyden puolustajat ovat olleet liikkeelle ja ensi viikolla...

      Ottamatta kantaa itse Kataloniaan, niin sitä ihmettelen edelleen ja eniten että yritetään jakaa valtioita pienemmiksi ja palata johonkin mitä ei ole koskaan ollutkaan, niin kuin Jukka Kekkonenkin totesi Ylellä että katalolinialaiset separistit ja nationalistit tarkoituksella vääristelevät historiaa.

      Modernissa maailmassa tulisi pyrkiä rajojen poistamiseen, ei niiden lisäämiseen - vain rajojen poistaminen takaa rauhan, ei paluu johonkin kuviteltuun patriotismiin.

      Joten,hahaa, ei kantsi ryhtyä hyökkäään poliisin kimppuun - ei ne muuten sinua pamputa.

      Ja jos Alhambraan aiotte, kantsii ostaa netistä etukäteen liput (sinnehän pääsee etukäteen sovittuina aikoina minkä voi valita kun lipun ostaa), päivässä muistaakseni maximi 10 000 kävijää.

      Poista
    4. Joo, lähes kaikki kannattaa varata netistä nykyään, bussiliputkin. En tiedä, kinnostaako tuo Alhambra edes paljon, mutta kai siellä "kuuluu käydä".

      Ehkä nyt ei ole enää niin sesonkiaika, taidemuseoissa olisi kivampi kuljeskella väljästi. Toisaalta, juuri tämän meidän autiuden haluan jättää ja olla ihmisjoukoissa.

      Mietimme parhaillaan mitä kaikkea digiä kantaa mukana, läppärit on, ja Untolla e-kirjoja tabletilla. Minä en luovu paperisista, vaikka onhan noilla painoa. Mutta vaatteissahan ei tarvitse kuin kevyimmät.

      Poista
    5. Onhan se Alhambra uskomattomattoman kaunis "paikka"; muistuma siitä ajasta kun islami hallitsi Espanjaa.

      Nykyään ei voi olla ihan varma milloin "turistisesonki" vallitsee, koska "me varttuneet" matkustamme milloin huvittaa. Olen ekan kerran ollut Granadassa huhtikuussa, ilman etukäteen tilattuja lippuja Alhambraan eikä silloin meikäläisen kärsivällisyydellä ollut mitään asiaa mennä puoleksi päiväksi jonottamaan lippuja portilta.

      Jos tykkäätte kubismista, Malagan Thyssenissä avautuu (tai avautui) juuri näinä päivinä ilmeisesti merkittävä näyttelyä tämän tiimoilta. Se sulkeutuu ennen kuin minä seuraavan kerran pidemmäksi aikaa noille seuduille menen.

      Poista
    6. Kiitos vinkistä! Malagassa käymmekin varmaan kaikissa mahdollisissa näyttelyissä.
      Pidän tuon Alhambran lippuasian mielessä, ja illaksi varaus johonkin flamenco-paikkaan.

      Poista
  3. Kyöstin huomiot ovat hyviä ja tärkeitä. Nykyisinä someaikoina meihin yritetään vaikuttaa entistäkin moninaisimmin tavoin. Niinpä nyt kaikki taivastelemme sitä, miten kauheata oli, kun Espanjan poliisi pamputti katalonialaisparkoja.

    Kauheata se toki olikin, mutta itse tilanne on huomattavasti tällaista kauhistelua monimutkaisempi. Tilanteen voi nähdä niinkin päin, että katalonialaiskiihkoilijat onnistuivat provosoimaan espanjalaispoliisin yli kohtuuden rajan. Totuus lienee jossain näiden ääripäiden välissä. Tai se sisältää molemmat ääripäät ja kaiken siitä välistäkin.

    Kannattaa myös muistaa, että sen enempää katalonialaiset kuin muutkaan espanjalaiset eivät ole yksimielinen joukko, vaan mielipiteet jakaantuvat voimakkaasti molemmissa ryhmissä. Kannattaa myös toivoa, ettei tilanne enää kärjistyisi, ja että molemmat puolet ymmärtäisivät säikähtää tapahtunutta ja osaisivat rauhoittaa toimintaansa.

    Mitä tulee itsenäisyyspyrkimyksiin niin kansa, jonka tavoitteita saattaisin tavallista enemmänkin tukea, on kurdit. Muistaen toki samalla, että tilanne siinä maailmankolkassa on aivan erityisen sotkuinen.

    VastaaPoista
  4. Näinhän se on, kuten sanotte, Kyösti ja Pekka. Tilanteet ovat monimutkaisempia kuin minä ne nähdään/halutaan nähdä.

    VastaaPoista
  5. Ja nykyhetkessä on jotenkin vaikea tajuta kuinka lyhyt tämä nykyisenkaltaisten kansallisvaltioiden (joita kuvastaa sanat nationalismi, isänmaallisuus) aikakausi lopulta on. Esimerkiksi sana "kansa" (kansakunta, "volk) syntyi vasta 1700-luvulla, ja tarkoitti aluksi sotaväkeä. Rooman valtakunnan (joka sekään ei ollut yksikielinen vaan erittäin monikulttuurinen) jälkeen vallitsevat keisarikunnat olivat kaikki monien "valtioiden" ja "kansakuntien" kokonaisuuksia, joissa puhuttiin monia kieliä, uskottiin monella tavalla jumalaan jne.

    Eikä Kataloniakaan ole mikään katalaanien yksikielinen kansa (volk, nation) vaan monikulttuurinen paikka missä espanjakielisiä on selvästi enemmän kuin katalaania puhuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta!
      Nykyään tämä ei meinaa onnistua millään.

      'Imagine there's no countries
      It isn't hard to do
      Nothing to kill or die for...'

      Poista
  6. Hmm. Minä kyllä edelleen protestoin! Kyllä ne ihmisten repimiset ja heittämiset tapahtuivat käsittääkseni livenä. Nythän yhtenä merkkinä oli käsien pitäminen ylhäällä. Mutta varmaan noita videoita käsitellään nyt vielä myöhemmin, että mistä ne olivat peräisin. Yksimielisyyttä ei selvästikään ole, siis Espanjassa.

    Se on kyllä kai ihan selvä että demokratioissa pitää olla väkivalta instituutiona valtion hallussa. Ongelma on vain siinä, että joskus aina jollakin keittää yli ja siinä sitä sitten ollaan puhtahan kaulan kans. Hyvä esimerkki on jättivaltio USA ja toinen samanlainen Venäjä.

    Noista viimeaikaisista olen sattuneesta syystä lukenut enemmän Jenkkien menosta. Se maa on jakautunut etelään ja pohjoiseen, koulutettuihin ja kouluttamattomiin, naisiin ja miehiin, mustiin,latinoihin ja valkoisiin. Intiaaneilla on vissiin sotakirves myös hautaamatta.

    No, pitäisi osata espanjaa. Olen tuntenut Hesassa asuessani ihmisiä, jotka ovat opiskelleet Espanjassa, siis Francon aikaan. Heitä kävi kylässä koska meidän kommuunissamme asui pari Chilen pakolaista.

    Nationalismin ja patriotismin ero on kai yksi kysymys. Toivottavasti ehtii vielä tulla aika, jolloin ei tarvitse ajatella maansa puolesta kuolemista.

    Minä pidän Suomen selvistä vuodenajoista. Nyt maisemaa valostaa ruska. Mutta en koe oloani hyväksi, koska kesää ei tullut ja koska aurinko näyttää peittyneen lopullisesti pilviin. Ilmastonmuutos on minusta aivan selvä juttu, säät ovat hurjistuneet. Nyt vaikuttaa siltä että sataa niin, että säät panivat stopin yrityksille saada vilja korjatuksi. Ja miten käy perunan, joka on aina nälkävuosina pelastanut Suomen?

    Olen kummankin puolen talonpoikaissukua. Siksi katson ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi auringon laskiessa taivaalle. Huolestuttaa se, että en enää osaa lukea seuraavan päivän merkkejä niin kuin ennen osasin.

    VastaaPoista
  7. Kuulin tässä eräänä päivänä keskustelun, jossa tutkija sanoi ettei nationalismilla ja patriotismilla ehkä olekaan juuri eroa, että ne ovat toisiaan, vaikka me haluaisimme että ne eivät ole.

    Tänään Barcelonan suuressa mielenosoituksessa Espanjan yhtenäisyyden puolesta - separatismia vastaan - nobelkirjailija Mario Vargas Llosa sanoi mm. että vaikka intohimo ja tunne voivat olla anteliasta ja epäitsekästä innostaessaan taisteluun köyhyyttä ja työttömyyttä vastaan, ne voivat myös olla tuhoisaa ja julmaa silloin kun fanatismi ja rasismi ajavat niitä eteenpäin. Nationalismi on tunteista pahinta, Llosa sanoi, ja eräänlaista maallistunutta uskontoa, pahimmanlaatuisen romantiikan surkeaa perintöä.

    VastaaPoista
  8. Kyösti, joo, kyllä kai se romantiikasta lähtee. Kaikki tykkäävät maisemista ja suomalaiset erityisesti koivusta ja tähdestä.

    Olen puhunut ihmisten kanssa näinä päivinä monta kertaa Suomen fennomaaneista, jotka olivat ruotsinkielisiä. Että siitä kun sitten seurasi esimerkiksi kuvataiteen kultakausi (tekijöinä lähinnä suomenruotsalaisia Pariisissa opiskelleita tapauksia), niin annettiin kuva eurooppalaista taustaa vasten Suomesta.

    Siihen tuli sitten Larin Paraske ja muut itäiset jutut. Ne olivat haihtuneet jo lännestä, mutta ovat olleet täälläkin. Ajattelen että onko Suomi rajamaana ja riitamaanakin romanttinen ajatus. Tai onko Suomi silta vai muuri?

    Ai siis Llosako puhui? Suomi ei olisi itsenäinen valtio ilman kaikkea tuota romantiikkaa. Mutta siinä oli vielä sitten ihan alkuunsa sisällissota, joka ei ollut kovin romanttinen. Pitää lukea George Orwellin Katalonia, Katalonia uudestaan. Sieltä tämä on varmaan alkanut, sisällissodasta.

    Vai olisiko se alkanut jo siitä islamin vallan ajasta? Mitä näillä uskonnoilla nyt ylipäänsä on merkitystä, onko?

    VastaaPoista
  9. Vai olisiko suomi suokuoppa, lätäkkö, joki jossakin?

    Olikohan siinä kovastikin romantiikkaa kun Saksa suostutteli Suomea hakemaan itsenäisyyttä, saadakseen itselleen muuria Pietariin päin? Saksan voimakas osuus käy hyvin ilmi tuoreesta Tanner-kirjasta.

    Kaiken kaikkiaan ajattelen, että se mikä ehkä ensimmäisen maailmansodan tilanteessa oli järkevää, ei ehkä ole enää tänään, koska tänään ei tarvita lisää rajoja vaan vähemmän. Jos Lenin ei olisi kaapannut Venäjällä valtaa ja luonut totalitaarista Neuvostoliittoa, olisiko Suomella niinkään ollut todellista tarvetta itsenäistyä? Suomella oli "hyvä säkä" kun irrottautui totalitaariseksi muuttuvasta "Venäjästä" oikealla hetkellä. Toisen maailmansodan jälkeen kotikommunistit yrittivät kovasti palauttaa Suomen Venäjän syliin takaisin - onneksi eivät onnistuneet.

    Enpä tiedä mistä Katalonia itsenäisyyden tavoittelu alkoi - sanotaanhan että he valitsivat väärän hallitsijan jo 1700-luvun alussa, eli liittoutuivat väärän kuninkaan kanssa. Jostakin luin että 1934 Katalonia yritti itsenäistyä - kesti kai 10 tuntia tuo vaihe. Islamin ajalla nykyistä pyrkimystä tuskin pystyy selittämään - Islam oli muutenkin keskittynyt enemmän Andalusiaan (nimi jolla arabit koko Espanjaa kutsuivat). Sisällisosodan aikana tasavaltalaiset polttivat kirkkoja koska kirkon katsottiin olevan francolaisten puolella. Barcelonan Sagreda familia jäi polttamatta - Orwellin mielestä senkin olisi saanut polttaa. Nyt joissakin jutuissa on syytetty katolista kirkkkoa separistien tukemisesta, joten ei tässäkään ole historiallista selitystä.

    Kielellä toki voi yrittää selittää, mutta kuten todettua Kataloniassa (ja varsinkin Barcelonassa) asuu enemmän espanjankielisiä kuin katalaanin. Usein Kataloniassa valitetaan, että he joutuvat maksamaan köyhän Espanjan laskuja - mutta niinhän aina varakkaammat alueet maksavat, Suomessakin, eikä se ole mikään moraalisesti arvokas perustelu itsenäisyyteen. Sitä paitsi Katalonia on saanut valtavasti EU-rahaa ja ottanut vastaan; se siis kelpaa vaikkei andalusialaisille haluta antaa mitään omasta pussista. Katalonian varakkuus voi muutenkin olla vähän näköharha, sillä kansainväliset yhtiöt ovat sijoittuneet sinne ollakseen Espanjan markkinoilla, ei pelkästään Katalonian.

    Joten... ajattelen Katalonian itsenäistymisajatuksista aika lailla samoin kuin Llosa.

    VastaaPoista
  10. Ei kai nationalismi (isänmaallisuus, kansallistunne?) ole pelkästään huono asia? Vaikka se sellaiseksi saattaa kovin helposti muuttuakin? Totean näin, vaikka olen itse enemmän kansainvälisesti kuin sulkeutuneen umpisuomalaisesti asennoitunut.

    Kun kävin muutama vuosi sitten Barcelonassa, kiinnitin huomiota kaksikielisiin kyltteihin. Vaikka kaikki kovasti painottivat sitä, että katalaani on eri kieli kuin espanja, näyttivät ne satunnaisen matkailijan silmiin kovasti samanlaisilta.

    Mietityttää sekin, että miksi Euroopassa nyt niin kuohuu? Ihmiset ovat tyytymättömiä ja hakevat ratkaisua milloin mistäkin asiasta. Ikään kuin yksittäiset muutokset, nämä itsenäistymiset tai brexitit tai muut, ratkaisisivat kaiken.

    VastaaPoista
  11. Tuolla "tien" päällä tuli paljon mietitityksi ja keskusteltua Katalonian tilanteen johdosta tätä "isänmaallisuuden" ja "kansallistunteen" sisältöä, ja jotenkin kerettiläisesti alkoi tuntua että onko siinä lopulta kovinkaan paljon positiivista. Jos ajattelee ihmisen elämänpiiriä modernissa yhteiskunnassa, niin ihminen kiinnittyy perheeseen, sukulaisiin, ystäviin, kotialueeseen, kaupunginosaan, kaupunkiin, maakuntaan ja yhtä aikaa sitten vaikka työyhteisöön,erilaisiin yhdistyksiin ja seuroihin. Jossakin sitten on "valtio" mutta lisäksi vaikkapa EU, Eurooppa, kenties jokin lomapaikka ties missä - ja kaiken yllä ja alla tiedonvälitys, viihteen välit, kirjallisuus ja musiikki jne, jotka henkisesti yhdistelevät ja jakavat paikallista, maakunnallista, kotimaista ja erittäin kansainvälistä kultuuria. Joten: missä tässä rakenteessa oikeastaan kansallistunne sijaitsee ja makaa? Jos tuo kaikki edellä lueteltu (ja samanlaisia kytkentöjä on tietysti paljon enemmän) on "kansallistunnetta", niin ei se mitenkään valtioiden rajoihin pysähdy. (Tämä sanoen juuri kun innostun Suomen tekemästä tasoitusmaalista, 2-2, nyt.)

    Tässä mielessä valtioiden lisääminen ja entisten eristäytyminen suuremmasta integraatiosta maistuu erittäin vanhanaikaiselta konstilta ratkaista ongelmia. Eikä se jäljittele realistisella tavalla ihmisten elämänpiirien moninaisuutta. Tavoiteltu itsenäisyys tuntuu myytin tavoittelulta, siis mahdottomuuden tavoittelulta.

    No, huomenna ehkä kuulemme taas Kataloniasta "kovia uutisia"; illalla Espanjassa on paljastunut dokumentti, josta käy ilmi että Katalonian hallituksen tiekarttana itsenäisyyteen on ollut (on) konfliktien synnyttäminen. Ja niitähän he saivat. Myös Mossoksen arveluttavat toimet on dokumentoitu.

    Mutta mitä Katalonian vähemmistö kovalla itsenäisyydellä tavoittelee, sitä on järjellä ajatellen vaikea ymmärtää.

    VastaaPoista
  12. Kirjailija Veikko Huovinen, joka vastusti kiihkoilevaa kansallistunnetta, kirjoitti jotain sellaista, että on yksi asia, jossa hän on kiihkeän isänmaallinen, ja se on urheilu.
    Omalta osaltani olen tavannut täydentää, että minulle sellainen asia on myös tämä rakas äidinkielemme.

    Siinä olen Kyöstin kanssa samaa mieltä, että kansallistunne näyttäytyy tänä päivänä liian usein liian kiihkoilevana, ja siis kielteisenä. Miksi esimerkiksi me suomalaiset emme voisi kokea olevamme yhä enemmän eurooppalaisia kuin siitä mukamas jotenkin poikkeavia?

    No, nuori polvi niin kai yhä enemmän kokeekin. Maailma kun näyttää luonnostaan kansainvälistyvän ja globalisoituvan.

    VastaaPoista
  13. Enkö kertonut teille siitä, että historiantutkijat ovat lyötäneet Amerikan Kongressin ehdotuksia siitä, miten saataisiin Talvisodan aikana Oulun väestö evakuoiduksi Alaskaan? Suomalaiset olisivat sitkeitä ja tulisivat valkoiseksi väestöksi, Siellä kun ei ollut väkeä kuin 60 000 henkeä. Ehkä ne eivät laskeneet intiaaneja ja inutiitteja.

    Sitten niitä oli jo päämajassakin katsomassa miten Suomi pärjää. Käskivät pitämään Saksasta kiinni. Mutta kun tuli Stalingrad ja ruvettiin tietämään enemmän Saksan häviöstä niin jenkit rupesivat siellä Amerikan päässä suunnittelemaan koko Suomen evakuoimista Alaskaan, jos Neuvostoliitto hyökkää. Se olis ollut joskus 1945-47. Kongressi piti suomalaisista ja juutalaisia ne eivät olleet siilloin vuonna 1940 päästäneet koska antisemiittejä on kongressissa aika paljon. Ei niitä sodan jälkeenkään haluttu, juutalaisia. Mikä kumma siinä juutalaisuudessa oli?

    Minä olen kuunnellut näitä nyt tukka pystyssä, koska en missään nimessä ja vaiheessa tahdo Alaskaan! No EN! Nyt on tullut kaksi ohjelmaa siis Suomen ja USA:n suhteista kuumasta sodasta kylmään sotaan. Niitä tulee maanantaina puolen päivän jälkeen ja ne kuuluvat kyllä Areenassa. Ylen Radio 1. Omituisia juttuja.

    Hulluja nuo amerikkalaiset!

    VastaaPoista