keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kirjailija maisemassa

[maisema ihmisen mielessä]


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
1. Paikka.


Kun painaa kodin oven kiinni ja menee muualle, niin vähän ajan päästä muistaa millaisen kodin oven sulki.
    Mutta kun palaa kotiin, mitä sitten muistaa? Muistaako millaista muualla oli? Vai pelkästään sen miltä tuntui, epämääräisesti, koska ei ollut enää kotona vaan muualla?
    Sanotaan ettei kotiin voi oikeastaan palata.
    Kun näin sanotaan, tarkoitetaan ettei lapsuutensa eikä nuoruutensa maisemaan pysty palaamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ajassa matkustaminen on tuomittu epäonnistumaan. Silti me yritämme sitä jatkuvasti.
    Aleksis Salusjärvi kirjoitti Ylen kolumnissa jotain siihen suuntaan ettei Espoo voi olla kenellekään kotipaikka.
    En usko, että Salusjärvi on oikeassa, sillä jokaiselle lapselle pihapiiri on kotipaikka, jonka veroista ei ole missään. Sinne palaamista loput elämästä sitten onkin.
    Siis yritystä palata lapsuuteen ja kotipihalle.
    Sitä paitsi, eikö Jean-Paul Sartre sanonut jotakin sellaista, että koska me emme voi valita aikaamme emmekä paikkaamme, meidän on valittava itsemme omassa ajassamme.
    En muista puhuiko Sartre paikasta. Paikkaa voi tietysti vaihtaa, mutta ihminen pysyy.
    Niinkin saattaa olla, että nykyajan ihmisen kotipaikka on netissä, ei muualla eli sitä mukaa kaikkialla. Sen verran käyn Helsingin keskustan kuppiloissa, että tiedän ettei siellä yli nelikymppisiä näy. Toivottavasti Aleksis ei tarkoittanut, että kotipaikka Helsinki kuuluu vain nuorisolle.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
2. Harmonia.


Sain syntymäpäivälahjaksi Simo Penttilän agenttiromaanin Varjoja Aurinkorannikolla (Otava, 1966.)
    Romaanin nimi saattaisi yhtä hyvin olla Varjoja Cádizin tiellä.
    Penttilän romaanin tapahtumat sijoittuvat Cádizin tien tuntumaan Malagan lentokentältä Gibraltariin. Välille jää Torremolinos, Fuengirola ja Marbella, myös Estepona. Roomalaiset rakensivat Roomasta tien Cádiziin kuitenkin Cordoban kautta, mutta se on toinen juttu.
    Varjoja sielläkin, on, luulen.
    Simo Penttilän (oik. Uuno Hirvonen) romaani on aika hauska, mutta toisaalta aikamoinen pettymys. Penttilä kirjoittaa Aurinkorannikosta puuttumatta lainkaan maisemaan, ellei maisemaksi kutsuta baareja ja niissä juotuja espanjalaisia konjakkeja. Tässä suhteessa Penttilä kirjoittaa pätevää ajankuvaa 60-luvulta, siis myös eräänlaisen ”maiseman” kuvauksen. Samoja juomamerkkejä (Terry, Magno, Soberano, Carlos I jne) juodaan yhä edelleen Cádizin tien kahviloissa.
    Näitä(kin) nauttien samaisen tien äärellä luin Penttilän romaanin.


Jotkut kirjailijat osaavat (tai haluavat) kuvata maiseman ja miljöön. Toiset eivät osaa tai eivät halua.
    Penttilä kuuluu jälkimmäisiin. Raymond Chandler ja Georges Simenon ovat ensimmäisen ryhmän kirjailijoita, joskin olen usein miettinyt kuvasiko Simenon oikeastaan Pariisia vai pelkästään omaa mieltään, ajatuksiaan.
    Tästä päästään ydinkysymykseen: mitä maiseman kuvaaminen lopulta tarkoittaa?
    Sehän ei ole valokuvaamista.
    Maisema ei ryhdy hengittämään luettelemalla maisemassa näkyvää ja olevaa. Ei, kaikkea muuta. Onkohan rohkeaa väittää, että romaanikirjailija onnistuu miljöön kuvaamisessa vain silloin kun hänen tekstinsä muistuttaa impressionistisen maalarin loihtimaa maisemaa?
    Siis että kuvan pitää olla sinne päin, mutta kuitenkin niin että maisemasta valittujen yksityiskohtien on piirryttävä esille kokijan tunteiden lävitse.
    Chandlerin kirjoittama Los Angeles oli tuollainen impressio – rakkauden ja inhon tunteita täynnä. Chandler rakasti kotikaupunkiaan (ja sitä ympäröiviä seutuja, kuten La Jollaa missä asui pitkän aikaa) oman vapautumisensa takia, mutta hän myös inhosi sitä, koska hän oli jäänyt korean miljöön vangiksi ja kaipasi nuoruutensa Englantia.
    Penttilän maisemassa ei ole tunteita. Kirjailija toteaa ja naureskelee, osaa olla ironinen mutta ei kohdista sitä maisemaan vaan omaan suomalaisuuteensa.
    Kumma juttu: Simo Penttilästä tulee mieleen Reijo Mäki. Hänen proosatyylinsä taitaa olla velkaa Penttilälle. Ja vielä pidemmälle mennen: kuvaako Mäkikään oikeastaan maisemaansa? Vai onko hän pelkästään ilkikurisen ironinen Turussa elävien ihmisten ajatuksia kohtaan?

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.
3. Haave.


Kirjoitin kerran arvostelun Leena Lehtolaisen romaanista, jonka tapahtumat sijoittuivat Espoon Soukkaan.
    Asuin silloin Soukanrannassa, romaanin tapahtumien lähituntumassa. Ja tiesin että Lehtolainen asui kohtuullisen lyhyen matkan päässä Soukasta. Tapasin Leenan joskus nykyisen Omenan paikkeilla kaupassa.
    Kirja ei kolahtanut.
    Sen maisemasta puuttui tunne. Lehtolaisen Soukka ei herännyt eloon. Ehkä se johtui dekkarin ankeasta sisällöstä, mutta epäilen myös ettei kirjailijalla ollut lainkaan tunteita kuvaamaansa maisemaa kohtaan, ei rakkautta eikä vihaa. Onko Lehtolainen muutenkaan maisemien piirtäjä?
    Nyt jälkeenpäin ajattelen, että ehkä minullakaan ei ollut tunteita Soukkaa kohtaan. Asuin rannan tuntumassa ja kävin töissä Otaniemessä. Minun maisemani oli rantaviiva, pieni piha ja auto jolla pääsi pois, muualle, kauppaan Tapiolaan.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
4. Värit.


Maiseman kirjoittaminen sanoiksi on vaikeaa puuhaa.
    Se onnistuu vain harvalta.
    Muutaman osuvan vedon taide hämmästyttää.
    Pane siis lukija miettimään, kuvittelemaan itse tykönään millaista maisemaa kuvaat. Lasi kahvilan pöydällä, brandyn tuoksu, kaukana sinisessä horisontissa valkoinen purje joka pysyy paikallaan. Tarjoilija kysyy: otatko toisen? Katsot häntä ja vastaat.
    En ole kirjailija. Minun ei tarvitse osata. Soisin osaavani. Harjoitella toki saa. Elämänsä loppuun asti. Kotiinpaluuseen?
    Yrsa Steniuksen muistelmateoksessa Sanojen valtias (Teos, 2016) on hieno virke kaikesta mitä olen tässä yrittänyt sanoa, siitä kuinka tunne luo maiseman kuvan. Tarvitaan vain muutama oikea sana.
    Stenius kertoo, kuinka hän opetteli kirjoittamaan pienistä asioista, arkipäivästä, siitä kuinka lapset onkivat laiturilta ahvenia ja millaisia olivat kesäillat saaristossa. Ja tässä, kuvitelkaa nyt mitä Stenius sanoo kertoessaan miten hän kirjoitti, tässä ohje maiseman kuvaajalle:
    ”... ja sitten vähän myöhemmin [kirjoitin] kävelyistä Helsingin kaduilla syysiltoina, kun olohuoneiden valot loistivat kutsuvan keltaisina...”


                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.
5. Usko.


Ilmeisesti todellisuus on olemassa.
    Maa, meri, tie Cádiziin.
    Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissamme? Millainen olisi Cádizin tie ilman katsettamme, muistikuvaa, mielikuvaa?
    Kirjailija kirjoittaa maisemasta omien tunteidensa läpi; niitä, tunteita, on hänen päässään monta kerrosta läjäpäin. Joskus, ja ehkä usein, kirjailija etäännyttää maiseman tunteistaan eikä se sitten enää olekaan maiseman kuva vaan jotain muuta. Esimerkiksi Philip Rothin romaanien ihmiset ovat pelkkiä ajatuksiaan ja pelkojaan, eivät maisemaansa vaikka Roth kyllä väittää, että he elävät oikeasssa todellisuudessa – jos sellaista nyt on olemassa.
    Cádizin tie siis kulki Roomasta Cordoban kautta Atlantille.
    Roomalaiset rakensivat sillan joen ylitse, kaupungin he perustivat 156 e.a. Maurit kunnostivat sen myöhemmin, 700 luvulla, ja nyt kävelemme sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakausien kerrokset limittyvät kuin lehtitaikinassa cordobalaista omena- tai kurpitsatäytettä tihkuen.
    Käsittämätön monumentti on Moskeija-Catedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle.
    Tuokin on understatement.
    Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta.
    Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivir-joen penkereelle. Aikanaan roomalaiset olivat purjehtineet Atlantilta Guadalquiviria pitkin aina Cordobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä.
    Klik, klik – sataa kuvaa hetkessä! Moderni on hetkeä!
    Kun maurit sitten valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Cordoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - osaako sitä nykyhetkessä kuvitella? Maiseman arvoitus.
    Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin jossain välissä katedraali kristittyjen Jumalalle.
    Mutta voiko Jumalan sisään rakentaa uuden Jumalan?
    En tiedä, enkä uskalla ajatella mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.
    Rantakahvilan pöydän ääressä istuvan turistin maisema lienee helpohko kuvata; tarvitaan vain lasi, sininen pöytäliina, meren tyynnyttävä kohina, brandyn ja café solon tuoksu toisiinsa kiertyneinä kuin oliivipuun runko ja ajatus valkoisesta purjeesta kaukana merellä.
    Cordoban moskeija-katedraalin sisäistä maisemaa on mahdoton ilmaista sanoilla. Jos haluaisi yrittää, pitäisi kirjoittaa kokonainen historia, vähintään kolme osaa.
    Keskellä Guadalquiviria harmaahaikara ojentelee jalkojaan.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
6. Käytännöllisyys.

________________________________________________________

Kuvat, ylhäältä alas: 1. Gaucin, kylä Andalusian rajamailla. 2. Tarifa, kaupunki Euroopan reunalla. 3. Palmu ja Välimeri, Playa de Carvajal. 4. Bougainville, Torreblanca. 5. Moskeija-Katedraali, Cordoba. 6. Roomalainen silta, Guadalquiviria, Cordoba.

9 kommenttia:

  1. En ole Salusjärven kolumnia lukenut mutta tuosta tulkitusta lauseesta tuli kuitenkin mieleen...kun itse olen kotoisin Vantaalta, josta joku varmaan sanoisi tuolla tavalla, ettei se voi olla kenenkään koti.
    Ja saattaisivat olla oikeassa: minäkin olen kotoisin Seutulasta ja tuttuja ovat myös mm. Vantaankoski ja Myyrmäki, mutta minun näkökulmastani itä-Vantaa voisi yhtä hyvin olla olematta olemassa. Ja yleensä kun kuulee ihmisten puhuvan "Vantaasta" niin ei se kuvaus kyllä yhtään muistuta Seutulaa, ei myöskään näkemieni pätkien perusteella Elmeri Vehkalan uuden kirjan Koivukylä. "Vantaa" ei ole olemassa samalla tavalla kuin monet muut paikkakunnat, ja olen ymmärtänyt että Espoossa on vähän samaa, siellä on Tapiola ja Soukka ja Kilo ja Leppävaara mutta onko sitten "Espoo"ta

    VastaaPoista
  2. Mulle tuli mieleen tämän tekstin luettuani, että kirjallisuudella ja paikoilla on vahva yhteinen polku. Realistinen proosahan syntyi huomiosta, että maailma muuttuu niin nopeasti,että sitä pitää alkaa tallentaa. Pitää kirjoittaa, miltä tuntuu kävellä jokin kadunpätkä - mitä ääniä kuulee, mitä tuoksuja haistaa. Tässä suhteessa Joonas Konstigista on tullut "minun kirjailijani" - hänen lapsuudenkoti on kivenheiton päässä omastani, ja hän on rommaneissaan kirjoittanut tuosta maisemasta, "minun maisemasta" ja hänestä on siksi tullut minun kirjailijani. Tämä on kirjallisuuden hämmästyttävä piirre - sen voima puhutella lukijaansa muodostaa omistussuhteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama koskee tietysti pelkiiä sanojakin. Niitä jopa omistetaan. Näinhän suuri osa varsinkin vanhemmasta väestöstä ajatteli kun sukupuolineutraalista avioliitosta ruvettiin puhumaan. Heteroparit kokivat että heiltä viedään jotakin (kuten vietiinkin). Kuinka moni väitöskirja olisi jäänyt tekemättä ilman sitä seuraavaa titteliä? hh

      Poista
  3. hdcanis, olen asuntu Hesassa Oulunkylän vanhassa kansakoulussa, mutta olin silloin jo aikuinen, joten sitä ei lasketa. Tulin katsoneeksi junanradan vartta. Ågelissakin on oma kirkko. Olin hämmästynyt kun minulle kerrottiin että paikka on muinainen Oulunkylän pitäjä eli kunta.

    Vantaa on paikka junanradan varrelta. Mutta se ei ole yksi paikka vaan aika monta paikkaa. Kerava ei ole yhtään samannäköinen kuin Tikkurila, esimerkiksi. Olin vähän aikaa töissä Tikkurilassa ja pidin siitä asemasta. Kunnat joutuivat liittymään yhdeksi isommaksi kunnaksi varmaan jonkun isonveljen niin kuin valtion ohjauksessa.

    Espoo on siis se paikka, josta englanninkieliset sanovat että Where there is no there there. Se johtuu käsittääkseni eniten kaupunkisuunnittelun puutteesta. Ehkä entiset espoolaiset eivät käsittäneet että paikasta tulee yli 100 000 ihmisen nukkumalähiö. Eikä kukaan ymmärtänyt arkkitehtuurista, vanhoista maamerkeistä saati mistään muustakaan kulttuurista yhtään mitään. Siis kaikesta sellaisesta johon paikalla asuva voi samaistua.

    Mutta kirjojen paikat, hmm. En minäkään pysty näkemään silmieni edessä Chandlerin kirjoittamia Kalifornian paikkoja. Sitä paitsi ne eivät enää ole samannäköisiä kuin olivat silloin ennen.

    Mikään ei pysy.

    VastaaPoista
  4. Monenlaista tulee mieleen. Kaikki ovat tietysti oikeassa, vaikka eihän aina edes tarvitse olla oikeassa - kunhan herättää ihmiset, lukijat, miettimään asiaa omalta kannaltaan.

    Aleksis puhui kolumnissaan identiteetistä.

    Jos muistelen ensimmäistä matkaani Pariisiin, niin silloinhan piti käydä kapakoissa joissa Sartre ja Hemingway ja moni muu kirjallinen suuruus oli istunut harva se päivä. Noiden seutujen identiteetti oli tietty kirjallisuuteen liittyvä ajatus (vähän fiktio) - eihän enää 1987 kun Vasemmalla rannalla vaelsin kukaan noista menneisyyden kavereista istunut terassilla, absintia tms. nautiskellen.

    Chandlerin näkemä ja kirjoittama Kalifornia on tietysti "fiktio" - mutta siellähän kaveri asui ja kirjoitti "sydänverellä" vanhevan vaimonsa vieressä nostalgiset romaaninsa. Fiktio muuttuu faktaksi, tai melkein.

    Aleksis melkein "paheksui" espoolaisia, sanoi että ovat kuin amerikkalaisia, eivät välitä muusta kuin itsestään.

    Mutta eihän Suomessa voi olla "amerikkalainen". Jokainen insinööri ja ekonomi ja it-asiantuntija Espoossa maksaa hemmetin paljon veroja yhteiseen kassaan, ja välittää siis kanssaihmisistä - ehkäpä jopa niistä Kallion ja Punavuoren hipstereistä jota nauttivat asumistukea "autenttisen" elämänmuotonsa rahoittamiseksi.

    Aleksis kaipasi espoolaista identiteettiä, ja tarjosi tilalle helsinkiläistä. Samalla kun hän on oikeassa, niin täytyy hdcaniksen tavoin todeta ettei helsinkiläistäkään (sen enempää kuin vantaalaista tai espoolaista) identiteettiä oikeastaan ole olemassa - vaikka ehkä onkin Kallion ja Punavuoren ja Töölön hyvinvoivien ihmisten identiteetti. Mutta suurin osa helsinkiläisistä asuu muualla, eikö vaan!

    Kiehtova aihe tämä kuitenkin on - filosofiaa pullollaan!

    VastaaPoista
  5. Haa, nyt taidan tavoittaa identiteetin takaa piileviä arvoja, joita Kyösti näet - että amerikkalaisuuteen liittyisi poliittisesti oikeistolaiset arvot ja että vaurastumiseen perustuva identiteetti olisi automaattisesti oikeistolaista maailmankatsomusta. Mä en ajatellut asiaa näin poliittisesti. Amerikkalaisuuteen liittyy vahvasti autoilu ja ostoskeskusten erottamine asutusalueista. Se tuottaa lopputuloksen, jossa elämä irrottautuu kaupunkitilasta ja identiteetistä, joka rakentuu käveltävän kaupunkitilan läpi (mikä taas on euroopassa tyypillistä). Espoolaista identiteettimyyttä kyvaa lätkä aika hyvin, kun oman jengin nimi muutettiin amerikkalaiselta kuulostavaksi Bluesiksi - ja Matinkylän hallin omien jätkien voitosta alettiin tehdä Salonojan ohjauksella ammattilätkää. Siitä tuli työpaikka eikä "meidän juttu" - ja siksi espoolaisen jääkiekon menestystarina on niin lyhyt, vaikka junnutoiminta on Suomen parasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kun olin eka kertaa (ja todnäköisesti vikaa) Amerikassa - unelmieni maassa - Naplesissa, Meksikonlahden rannalla, todella rikkaiden kaupungissa, tuo jaottelu kaupat ja keskustat (jos niitä nyt yleensä oli) kävi hyvin selväksi. Kun me käveltiin hotellilta keskustaan (n 1,5 km) eipä muita kävelijöitä näkynyt - siis autoissa kyllä. Toinen kokemus tuolta Floridan seuduilta oli, että kyllä amerikkalaiset todella välittävät lähimmäisistään, ihan eri tavalla kuin me suomalaiset.

      Mutta, en ala hehkuttamaan todellakaan suomalaisen kaupunkirakenteen puolesta. Ensimmäisessä pakinan kuvassa näkyy millainen on "eurooppalainen kaupunki" tai kylä. Raja kaupungista muualle on selvä. Suomihan jatkuu yhtenä harvaanasuttuna "kaupunkina" kiireestä kantapäähän. Täällä Espanjassa kun ajelee, saattaa tulla kymmeniä kilometrejä vuoria ja laaksoja joissa ei asu ketään. Sitten kun asutaan, kylä tai kaupunki on kompakti, tiivis rakenne. El Paisissa oli muutama viikko sitten juttu Espanjan "Lapista", jossa kerrottiin alueissa joissa väestön tiheys on harvempaa kuin Suomen lapissa.

      Siis: vastustan lähiöitä. Asun lähiössä. Johtopäätös...?

      Poista
  6. Ja taas Kyösti kirjoittaa nuoruuteni suosikkikirjasta. Simo Penttilän "Varjoja Aurinkorannikolla" -romaanista pidin nuorukaisena kovasti ja luinkin sen useampaan kertaan. Olen kuvitellut, että se oli yksi kaukokaipuuni sytyttäjistä, mutta jos ei siinä juuri kuvata ympäristöä niin en sitten tiedä. Ehkä siinä joku mentaliteetti oli kuitenkin? Pitäisiköhän sekin taas vuosikymmenten jälkeen lukea uudestaan ja tarkistaa?

    Minun käsitykseni kirjallisuuden ympäristökuvauksista pani uuteen uskoon Håkan Nesser Van Veeteren -dekkarien sarjallaan, jonka tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maardamiin. Etukäteen ajattelin, ettei moinen voi toimia, mutta sepä sitten kuitenkin toimi, yllättävänkin hyvin. Keski-Euroopan pohjoisosan tunnelmat olivat väkeviä. Vaan ei kai siinä sinänsä ole mitään kummallista - kuvitteellisiahan ovat yleensä fantasia- ja tieteiskirjallisuudenkin tapahtumapaikat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Pekka, osuit naulan kantaan, tai päähäni joka on puuta.

      Unohdin nimittäin pohtia juuri tieteiskirjojen "maisemaa", sillä eihän sellaista ole, koska me, ja kirjailijat, voivat kirjoittaa vain siitä mitä on, tai on ollut. Voi tietysti kuvitella tulevaa, mutta eihän tulevan kuvitelman maisema ole "mitään". Vai onko sittenkin?

      Kun Nicolas Freeling luopui Amsterdamin kuvauksistaan ja heittäytyi fiktiivisen kaupungin kuvaamiseen, en kerta kaikkiaan pystynyt lukemaan noita romaaneja.

      No, olen paraikaa lukemassa Håkan Nesserin romaania Pikku-Burman teurastajatar ja sehän tapahtuu fiktiivisessä kaupungissa Kymlinge - koville ottaa mutta sujuu silti!

      Poista