Ilmestyykö Suomessa kirjoja?

[ynnä muita tyhmiä kysymyksiä]

HS etusivu (osa) 4.8.2015.
Yhteys pakinaan on silkkaa sattumaa.

Tervapääskyt kirkuvat, ei villapaitaa, minulla.

    Tiedättehän intiaanin joka painoi korvansa preerian multaan kuullakseen biisonilauman liikkuvan tai vihollisen hevosien lähestyvän ja tiedustelijan joka kuunteli korva kiskoon painettuna milloin juna saapuu.

    Luonnontiedettä tai paremminkin tietoa fyysisestä todellisuudesta voi käyttää hyväkseen, jos sitä tietoa on ja kokemusta sen käyttämisestä.

    Kaikkea ei voi kuitenkaan tarkastella luonnontieteen metodilla. Joskus pitää tyytyä aavistukseen ja pelkkään epämääräiseen intuitioon. Sillä tavalla osuu oikeaan tai päätyy harhaan. Harhaan mentyään oppii toki sen mihin ei olisi kannattanut mennä.

    Yksi tapa lähestyä todellisuutta on kysyä tyhmiä kysymyksiä.

    Tässä pari sellaista.

Ilmestyyko Suomessa kirjoja?

Ei ilmesty, ei ainakaan paljon eikä ainakaan jos kirjojen määrän yrittää päätellä lukemalla Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa.

    Viime viikonvaihteessa (lauantaina ja sunnuntaina) Hesarin kulttuuriosastossa arvosteltiin melko tasan kolme kirjaa, joista vain yksi oli kaunokirjallisuutta. Koska viikonlopun kulttuurisivut ovat runsaahkot ja koska uskon että laatulehti kuvastaa suomalaista todellisuutta, uskallan tehdä rohkean päätelmän: Suomessa ilmestyy erittäin vähän kirjoja.

    Sekin on mahdollista, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajia ei kiinnosta kirjallisuus, toisin kuin pop-musiikki kaikissa ilmentymissään ja haarautumissaan. Teatterikin heitä kiinnostaa tai ainakin teatterissa näyttelevät nuoret ihmiset joita kannattaa haastatella. Kuvataide ja klassinen musiikki ovat myös kohtuullisesti esillä. Klassisesta kirjoitetaan yhtä terävästi ja kattavasti kuin lehden loistoaikoina.

    Mutta ei kirjoista.

    Tämän todettuani tajuan, että kyllähän Hesaria myös kirjailijat kiinnostavat ja heitäkin haastatellaan. Nyt seuraa kummallinen ajatus, melkein kysymys: Voiko Suomessa elää koko joukko kirjailijoita jotka eivät kirjoita mitään? Tai jos kirjoittavat, miksi heidän teoksiaan ei ilmesty missään? Tai jos ilmestyy, miksi Helsingin Sanomat ei halua tietää niistä mitään?

    Onko jossakin, siis lehden johto-portaassa havahduttu siihen etteivät nuoremmat sukupolvet tilaa lehteä joten sen sisältöä pitää suunnata nuorille – jotka eivät lehteä lue. Ja kun näin tehdään, kun esimerkiksi poppareista kirjoitetaan ja kirjoista vaietaan, siitä seuraa ettei lehden varttuneella tilaajalla ole enää kovinkaan paljon luettavaa, mutta se ei liene haittaa niin kauan kun tilaaja tilaa.

    Olin muuten sunnuntaina Akateemissa kirjakaupassa ja ostin monta kirjaa, koska kohta niitä ei ehkä ole enää ostettavissa niin monipuolisesti paikan päältä. Sen jälkeen pitää kysyä uudestaan: Ilmestyykö Suomessa kirjoja?

Voiko vähemmän maksaa enemmän?

Kyllä voi ja maksaa.

    Niin kuin edellä totesin, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on kuihtunut kuin entinen ruusu Kotkan satamassa ja silti lehden tilausmaksu vuodessa on vähän yli 400 euroa. Se on aika paljon!

    Olen myös tilannut Demokraatti-lehteä (ex Suomen Sosialidemokraatti), joka yllättäen jokin aika sitten vähensi ilmestymispäiviään eli lopetti maanantailehden. Kukaan ei kysynyt haluanko maksaa vähemmästä enemmän. Olettivat että haluan.

    Ensi vuoden alusta Demokraatti muuttuu kerran viikossa ilmestyväksi. Taas vähemmän maksaa enemmän. Kysyvätkö minulta mitään?

    Muutama vuosi sitten ryhdyin ”tilaamaan” MTV:n jalkapallokanavaa koska lähetykset sai HD-kuvalla ja tarjonta oli hulppean runsasta. Sitä paitsi jalkapallo on jonkinmoinen intohimo.

    Tein tilauksen ja muutama päivä ennen sesongin alkua MTV ilmoitti ettei pakettiin sisällykään La Ligaa, espanjalaista jalkapalloa. Hinta pysyi samana eli sain heti kättelyssä vähemmän enemmällä.

    Äskettäin MTV hävisi Mestareiden liigan lähetykset Viasatille. Jäljelle jää vain Englannin valioliiga. Kuukausimaksua ei tietenkään lasketa, koska ideana on että vähemmästä pitää maksaa enemmän, ja jos Viasatinkin jalkapallolähetykset haluaisi katsoa, kuukausittain maksu (ostajan näkökulmasta) tuplaantuisi.

    Maksu-tv on hieno keksintö. Ainakin omistajilleen. Jos kulttuuri ei ole pirstoutunut jo aikaisemminkin, niin nyt sitten viimeistään. 

   Kun näin väistämättä on, kun vähemmästä pitää maksaa enemmän, ei ihme että suunnitteilla on yhteiskuntasopimus, jossa jokainen meistä saa vähemmän enemmällä.

Demokraatin sivu (osa) 4.8.2015.
Hiroshima-päivä (6.8) muistuttaa 70 vuoden takaisesta pommista.
Rauhalla oli raaka hinta.

Saako romaanin aloittaa pitkällä virkkeellä?

Kyllä saa ja kannattaa aloittaa – jos osaa.

    Muuan kirjoittaja kertoi kesäkuussa The New York Timesissä kysyneensä nuorena eräältä tunnetulta runoilijalta, että mistä tämä tietää mikä kirja on hyvä. Yhdeksäntoistavuotias kysyjä sai jämäkän vastauksen: Sen tietää lukemalla romaanin ensimmäisen ja toisinaan toisen virkkeen.

    Kysyjä ällistyi ja järkyttyi, mutta totesi nyt, paljon varttuneempana, että neuvo on hyvä ja kantaa pitkälle ja kauhistuttaa yhä.

    Minä kun olen tällä(kin) palstalla moneen kertaan ”kehunut” amerikkalaisen John Dos Passosin suomentamatonta romaanitrilogiaa U.S.A lukematta sitä tai lukemalla sitä vain pikkuisen sieltä täältä (muistaen että olen jopa suomentanut siitä Demariin yhden proosarunon, se, nimellä Playboy, löytyy täältäkin), olen päätynyt sitkeään keskusteluun ystäväni Matin kanssa, joka on lukenut koko trilogian, niin kuin hirvittävän paljon amerikkalaista kirjallisuutta muutenkin, eikä pidä sitä kovinkaan suurenmoisena romaanina ja olen joutunut näin ollen puolustautumaan pelkästään muiden mielipiteisiin nojautuen, joten nyt tulee mieleen että kannattaisiko noudattaa edellä annettua ohjetta ja lukea romaaninsarjan ensimmäinen virke?

    Se on muuten hyvin pitkä virke.

    Olen toisaalta luvannut lukea ainakin trilogian keskimmäisen romaanin Nineteen nineteen (1932) vaikka siihen vierähtäisi päivä jos toinenkin.

    Eksyin aiheesta sivuun.

    John Irvingin romaanissa Minä olen monta (2012, suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) tuleva romaanikirjailija harjoittelee romaanin aloittamista ”tällä tuskaisella ja liian pitkällä” lauseella: ”Äitini mukaan minä olin kirjailija jo ennen kuin olin kirjoittanut mitään, millä hän tarkoitti sitä, että en vain keksinyt kaikenlaista omasta päästäni vaan että pidin noita haaveiluja ja puhtaita mielikuvituksen tuotteita parempana kuin sitä, mistä ihmiset yleensä pitävät – hän tarkoitti tietenkin todellista elämää.”

    Jos joku oikea romaani alkaisi noin, voisi välittömästi todeta että laatukamaa, kannattaa lukea. Mutta oikeastaan Irvingin Minä olen monta alkaa yhtä pitkällä ja viettelevällä virkkeellä, kunhan ohittaa ensimmäisen lyhyen lauseen missä kirjailija (kirjailijan luoma minä) ilmoittaa aloittavansa tarinansa kertomalla lukijalle neiti Frostista. Sitten toinen virke:

    ”Väitän kyllä kaikille että minusta tuli kirjailija, koska luin erään Charles Dickensin romaanin viidentoista vuoden herkässä iässä, mutta totta puhuen olin vielä nuorempi, kun tapasin neiti Frostin ensimmäistä kertaa ja kuvittelin millaista seksi olisi hänen kanssaan, ja tuo seksuaalisen herämisen hetki merkitsi myös mielikuvitukseni hetkittäistä heräämistä.”

    Se mitä himoitsemme, muovaa meitä, Irving sanoo ja jatkaa romaaniaan.

    Häntä on helppo lukea mutta joskus lukija huudahtaa: Liikaa Dickensiä!

    Pitkästä romaanin aloituksesta vielä hieno esimerkki. Sunnuntaina alennusmyynnistä ostetun italialaisen Giorgio Scerbanencon dekkari Betrayal (Traditori di Tutti 1966) alkaa niin uskaliaalla virkkeellä että hirvittää. Suunnilleen näin Scerbanenco ottaa tai yrittää ottaa lukijan mukaansa, Howard Curtisin englanninnoksesta suomennettuna:

    ”Ei ole helppo tappaa kahta ihmistä samanaikaisesti, mutta tyttö pysäytti auton tarkalleen paikkaan jota hän oli tutkinut monet kerrat ja jonka tiesi melkein senttimetrilleen jopa yöllä ja osasi tunnistaa sen oudosta, goottilaisesta, eiffelimäisestä kanavan ylittävästä pienestä rautasillasta ja kun hän pysäytti auton täsmälleen senttimetrin tarkasti neliöön, johon halusi auton pysäyttää, aivan kuin nuolen joka osuu maalitaulun keskustaan, hän sanoi kahdelle autossa istuvalle, kahdelle jotka hän aikoi tappaa, 'Minä menen tupakalle, en pidä autossa polttamisesta' ja astui ulos odottamatta vastausta, vaikka kaksi päivällisen ja ikänsä väsyttämää ihmistä ähkäisi että kyllä, kyllä hän voisi mennä ulos ja hänestä päästyään asettautuivat kuin nukkuakseen paremmin, vanhoja ja lihavia kun olivat molemmat valkoisessa sadetakissa, naisella villahuivi kaulan ympärillä, maksanvärinen tupakanruskea huivi samanvärisen kaulan ympärillä ja se sai hänet näyttämään vielä lihavammalta, kasvojen muistuttaessa lihavan sammakon naamaa, vaikka miljoonia vuosia sitten, toisen maailmansodan aikaan sen vielä jatkuessa, hän oli ollut hyvin kaunis niin kuin sanottiin, tämä nainen jonka seuralaisineen tyttö aikoi tappaa: tämä nainen virallisesti Adele Terrini vaikka Buccinascossa ja Ca' Tarinossa, missä hän oli syntynyt ja mistä hänestä tiedettiin paljon enemmän, häntä kutsuttiin Huora Adeleeksi kun taas tytön isä, joka oli amerikkalainen ja typerä oli kutsunut naista Adele la Speranzaksi: Toivon Adeleksi.”

PS.

Millainen sitten on "eiffelimäinen" rautasilta?

Tässä esimerkkinä Espanjan ja Portugalin rajajoen ylittävä silta, jota on pidetty Gustave Eiffelin suunnittelemana - silta valmistui vuonna 1884 - vaikka sillan (todennäköisesti) suunnitteli espanjalainen insinööri Pelayo Mancebo.

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2013.
Rautasilta yli Miño-joen
Tuin kaupungista Valençaan.