torstai 29. toukokuuta 2014

Sokrates on identtinen


[Wittgenstein ja Hammett]





Joskus.
     Joskus on hauska lukea jotakin mitä ei oikeastaan ymmärrä tai ymmärtää vain osan tai osittain eikä ehkä senkään vertaa eikä paljoa kuitenkaan, vaikka kuvittelee ohimenevän hetken jopa ymmärtävänsä.
     Viime lauantaina, kun aurinko paistoi niin autuaasti, että oli mukava istua ruusupuskan suojassa ja samalla nauttia espressoa vallitsevan säätilan suopeutta kiittäen, luin tai paremminkin lueskelin Ludwig Wittgensteinin Tractatusta (Tractatus Logico-Phlilosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma. 1921. Suom. Heikki Nyman. WSOY 1971.)
     Lueskellessa Wittgensteinia auringon lämmittäessä, toisin kuin nyt, nyt kun pitää istua tätä kirjoittamassa villapaidassa ja jaloissa lampaannahkaiset aamutosssut kuunnellen äskeisen sateen pisaroiden tippumista rännistä, silmiin osui ihmeteltäväksi muutama lause ja ajatus, jotka yhtä aikaa tuntuivat järkeviltä ja samalla mystisiltä, ikään kuin ne olisivat filosofista huumoria, jonka vitsikkyyttä ei tavoita hyppysiinsä eikä ainakaan tiedä kuuluisiko nauraa vai ei.
     Sillä tavalla Wittgensteinia yleensä luen, lueskelen. Muutaman lauseen sieltä täältä. Vähintään puoleksi ymmällä. Ymmärrystä yrittäen.
     Tractatuksessahan Wittgenstein (kai) pohtii sitä maailmaa, joka voidaan ilmaista kielessä eikä muuten, mutta ei (kaiketi) väitä etteikö toinenkin maailma olisi olemassa, vaikkei sanat riitä siitä kertomaan. On vain lauseita sanotusta todellisuudesta.
     Georg Henrik von Wright huomauttaa teoksen saatesanoissa, että tuo toinen (mahdollinen) maailma, tuo kielen rajojen takainen maailma on mystiikkaa, ja että Wittgenstein oli sekä loogikko että mystikko mutta ei tavallisessa mielessä kumpaakaan.
     Ehkäpä kaikki matemaatikot ovat mystikkoja, koska heidän matemaattinen maailmansa on niin täydellinen ettei sellaista löydy oikeasta todellisuudesta, ja tämän asiantilan tajuaminen viettelee mystiikkaan.
     Mutta nyt Helatorstain tuntumassa, tätä kirjoittaessa on koleaa kaikkialla, koko Euroopassa, siis vertauskuvallisesti, sanotun toisella puolella. ”Soista ja surkeaa”, huokaa I-haa tai huokaisisi jos istuisi seuranani kuistilla aamutohvelit jalassa.



Päällys: Raimo Raatikainen.


Wittgenstein tarttuu lauseisiin.
     Kun Frege väitti että ”jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli”, Wittgenstein vastasi että ei se niin mene: ”Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”
     Wittgenstein otti mieltä vailla olevan lauseen esimerkiksi lauseen ”Sokrates on identtinen”. Koska ”identtinen” sanalla ei ole mitään merkitystä adjektiivina – siis siinä kielessä jota puhumme ja käytämme – ei em. lause ilmaise mitään. Vaikka lauseen muuttaisi muotoon ”Hammett on identtinen”, siinä on yhtä vähän tolkkua. Sitä vastoin lause ”Hammett on Sokrateksen kanssa identtinen” kuulostaa järkevältä, siinä on mieli tai mielen tuntu vaikka tiedämme, että sekin on yhtä mieletön. Melkein mieletön. Melkein mahdoton mutta vain melkein.
     Ajat ovat Wittgensteinista ja Hammettista muuttuneet.
     Mielettömiä lauseita kuulee harva se päivä.


Kaikki lauseet ovat samanarvoisia.”
     Oho, mitä tuo sitten tarkoittaa?
     Onko Hemingwayn lause samanarvoinen Hammettin lauseen kanssa, Hammettin lause samanarvoinen Anni Polvan lauseen kanssa, Polvan lause samanarvoinen kuin Shakespearen lause? Jne.
     Näin on, sillä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella, Wittgenstein sanoo. Moni saattaa epäillä tätä väitettä; ainakin ne jotka sorvaavat lauseita tehdäkseen politiikkaa tai estetiikkaa.
     Mutta filosofi (vai matemaatikko) on armoton: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa – ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”
     Tästä seuraa Wittgensteinin ajatuksenkulkua seuraten, ettei etiikkaa eikä estetiikkaa voi ilmaista lausein. ”Lauseet eivät voi ilmaista mitään korkeampaa.”
     Jos näin on, ja kenties näin on, junttimaisella ymmärryksellä se tarkoittaa ettei ole mitään ”oikeaa” etiikkaa tai moraalia eikä myöskään universaalia esteettistä totuutta kielessä ilmaistuna; ei siis voi päätellä nyt elettävästä elämästä mikä poliittinen ratkaisu olisi se ainoa oikea (jonka uniikki arvo annettaisiin maailman ulkopuolelta) eikä taideobjektiivejakaan voi järjestää paremmusjärjestykseen (jonka uniikki asteikko löytyisi ulkopuolelta).
     Juntin, siis minun, ymmärrys saattaa tietysti olla puutteellista.
     Mutta minähän silti ihan virkistyin Wittgesteinin sanomisista: noin minäkin olen aina sanonut. Tai ajattellut. Tai ajatellut joskus sanovani.
     Siis mitä?
     ”Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”
     Hyvä huuli, eikö?
     Sillä jos tietäisimme maailman tilan nyt ja kohta, meiltä puuttuisi vapaus olla toimivia yksilöitä, jotka valitsevat sen tai tämän välillä. Tulevan tietämättömyys on tämän hetken valinnanvapautta.
     Jos tietäisimme lauseen, joka ilmaisee eettisen ja esteettisen totuuden, meidän elämämme kävisi merkityksettömäksi. Kaikki olisi sanottu ennen kuin ensimmäinen kirjain piirretään.


Ludwig Wittgenstein syntyi Wienissä 1889.
     Edellisenä vuonna Chicagossa syntyi Raymond Chandler.
     Dashiell Hammett syntyi 27.5.1894 Marylandissa.
     Kolme lausetta joista kahden välille saadaan yhteys. Kolmannen yhteys jää arvoitukseksi.
     Minulle muistutettiin, että tämän viikon tiistaina tuli kuluneeksi 120 vuotta Hammettin syntymästä. Se pitää ottaa huomioon, kirjata tiettäväksi.
     Matti Salo sanoi Hammettia behavioristiseksi kirjailijaksi.
     Kovaksikeitettyjen dekkareiden ystävät jakautuvat Hammettin kannattajiin (behaviorismia, nihilismiä, darvinistista realismia, jopa julmuutta) ja Chandlerin kannattajiin (esteettinen visio, neonviidakon romanttinen sankaruus, runollinen realismi). Jos sinusta Syvä uni on Chandlerin ”paras” romaani, olet todennäköisesti myös Hammettiin ihastunut. Jos taas pidät enemmän Pitkistä jäähyväisistä, kuulut Chandlerin galahadmaisen sentimenton ystäviin eikä Hammett oikein riitä.
     Hammettin 120 vuotispäivn kunniaksi pitää siis sanoa jotakin, mutta koska en löydä hyllystäni muuatta kirjaa, johon kirjoitin esseen Hammettin ja Chandlerin ”suhteesta”, täytyy tyytyä lainaamaan Chandlerin ajatuksia.
     Seuraavat virkkeet poimin Raymond Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa (teoksessa Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.

Hammett oli tähti omalla alallaan, mutta hänen tuotannossaan ei ole mitään sellaista joka ei olisi ollut nähtävissä jo Hemingwayn alkukauden romaaneissa ja novelleissa.”

Se alkoi luultavasti runoudesta; melkein kaikkihan siitä alkaa. Jäljet voidaan johtaa aina Walt Whitmaniin saakka, jos niikseen tulee. Mutta Hammett sovelsi sen salapoliisiromaaniin, ja sitä oli raskas saada liikeelle englantilaisen hienostelun ja amerikkalaisen puolihienostelun ikeen alta.”

Tokkopa Hammettilla oli mitään harkittuja taiteellisia tavoitteita...”

Hammett nosti murhan venetsialaisesta maljakosta ja pudotti sen pimeälle kujalle. Ei sen tarvitse jäädä sinne pysyvästi, mutta oli hyvä aloittaa sillä tavalla, jotta päästäisiin mahdollisimman kauaksi Emily Postin käsityksestä siitä miten hyvin kasvatetun seurapiirinaisen tulee nakertaa kanankoipea.”

Hänellä [Hammettilla] oli loistava tyyli, mutta hänen lukijansa eivät käsittäneet sitä, koska se pukeutui kieleen jonka ei katsottu kykenevän niin hienostuneeseen esitykseen.”

Hammettia väitetään sydämettömäksi, mutta itse hän piti silti suurimmassa arvossa kertomusta miehen kiintymyksestä ystäväänsä.”

Hän myös todisti että salapoliisiromaani voi olla merkittävää kirjallisuutta. Maltan haukka on sellainen taideteos, että – olkoonpa se neron tuote tai ei – kirjailija joka sellaiseen suoritukseen yltää, pystyy ' hypoteettisesti' mihin tahansa.”

Hammett teki muutakin: hän teki salapoliisitarinan kirjoittamisen hauskaksi; se ei ollut enää mitättömnien johtolankojen uuvuttavaa nivomista.”

Aika moni väittää vieläkin, ettei Hammett kirjoittanut lainkaan salapoliisiromaaneja vaan pelkkiä kovaksi keitettyjä paheiden katujen kronikoita, joihin oli ohimennen pudotettu rikosjuonen tapainen kuin oliivi marttiniin.”


Yep!



Päällys: Heikki Ahtiala.

torstai 22. toukokuuta 2014

Valon ja pimeyden peli


[”Ilman palloa et voi voittaa.”]



Arto Tolsa harjoittelee maajoukkueen kanssa Kotkassa noin vuonna 1966.
Kuvakaappaus Osmo Salovaaran ottamasta kaitafilmistä.



Joskus 50-luvun loppupuolella kävin laiskasti KTP:n harjoituksissa; en päästäkseni pelaamaan juniorijoukkueissa vaan päästäkseni pelaamaan jalkapalloa.
     Laiskasti kävimme harjoituksissa siksi, että meillä oli erinomainen mahdollisuus pelailla muutenkin, itseksemme pihan poikien kesken, ja sitä paitsi Urheilukeskuksen kentät olivat kivenheiton päässä. Usein pelasimme hiekkakentän reunalle jätetyillä nurmikkokaistoilla.
     KTP:n harjoituksista jäi mieleen Arto Kormu, joka muutamaa vuotta myöhemmin ryntäsi jalkapalloväen tietoisuuteen Arto Tolsana, isokokoisena, taitavana ja hieman oikukkaana keskushyökkääjänä. Arto oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Se että noin kaksitoistavuotias Arto jäi mieleen, on täytynyt johtua siitä, että hänen lahjakkuutensa oli jo silloin yleisessä tiedossa.
     Kuusikymmentäluvun lopulla Tolsa siirtyi Belgiaan ammattilaiseksi. Siellä keskushyökkääjästä tehtiin puolustaja, libero joka varmistaa ettei puolustuksen heikoin lenkki tuhoa joukkueen peliä. Liberolla oli vapaus myös hyökätä, ja Suomeen palattuaan Tolsa teki puolustajana paljon maaleja.
     Chris Andersonin ja David Sullyn mielenkiintoisessa teoksessa Numeropeli Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat 2013. Suom. Juha Sainio. Alkuteos The Numbers Game, Why Everything You Know About Football is Wrong, 2013.) jalkapalloa luonnehditaan valon ja pimeyden peliksi. Se tarkoittaa, että moderni jalkapallo käy jatkuvaa taistelua hyökkäävän pelin ja puolustavan pelin välillä. Hyökkäys ja maalit ovat kiehtovia, valon peli. Puolustaminen, vastustajan pelin pilaaminen on pimeyden peliä, sietämätöntä mutta välttämätöntä menestyksen kannalta.
     Arto Tolsan urassa toteutuivat pelin molemmat sävyt, valo ja pimeys.
     Traagista tietysti on, että hänen yksityiselämänsä jäljitteli pelin äärivärejä; hän ei kestänyt elämää vaan kuoli 43 vuotiaana.
     Nykyisin Kotkassa pelataan jalkapallo-otteluja Arto Tolsa areenalla.


Jalkapallo on kiehtova peli, jota voi katsoa mistä näkökulmasta tahansa. Se on pienoismalli yhteiskunnasta; se kuvastaa yhteiskuntien ja kultturien muuttumista. Monet organisaatiot toimivat kuin jalkapallojoukkue.
     Kilpailuna, voittamisen pelinä jalkapallo houkuttelee laatimaan teorioita oikeasta pelityylistä, voittajista ja menestyjistä, mutta mitään ”oikean pelityylin” ja ”voittajan” kaavaa ei ole olemassa. Maalit ratkaisevat.
     Amerikkalainen Franklin Foer tarkasteli jalkapalloa yhteiskunnallisena ilmiönä ajatuksia herättävässä kirjassaan How Soccer Explains the world - an [unlikely] theory on globalization, 2004. (Suomennettu nimellä Jalkapallon maailmanselitys). Samalla kun jalkapallo on kuvastanut kansallisia ja paikallisia kulttuurieroja ja kiivastakin paikallisen identiteetin itseilmaisua, se on laajemmassa mielessä seurannut uskontojen ja poliittisten aatteiden kehittymistä maailman muuttuessa.
     Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai Budhalaisuus, Foer sanoo, mutta siinä on usein enemmän tunnetta kuin uskonnossa. Ja sillä on yhtä tärkeä merkitys yhteisön kulttuuriperinnössä kuin uskonnolla.
     Uskonnot ovat hiipuneet, toisin kuin jalkapallon suosio. Mutta kenties myös kenttien reunoilta fanaattisin tunne on lientynyt? Money talks? Paikallisuuden tilalla on kosmopoliittisuus.
     Tuntuu ihmeelliseltä, että Yhdysvalloissa on rankasti vastustettu (eurooppalaisen) jalkapallon rantautumista Pohjois-Amerikkaan.
     Muuan kirjoittaja väitti, että jalkapallon vihaaminen on amerikkalaisempaa kuin omenapiirakka tai pickupilla ajeleminen. Kun tunnettu konservatiivi, entinen Buffalon Billsin pelinrakentaja Jack Kemp yritti estää eurooppalaisen jalkapallon suosimista kotimaassaan, hän vetosi nuorisoon sanomalla, että amerikkalainen jalkapallo edustaa demokratiaa, kapitalismia kun taas eurooppalainen jalkapallo kuuluu sosialismiin.
     Kempiltä ja kumppaneilta jäi huomaamatta, että jalkapalloa ei pelattu juuri koskaan loisteliaasti sosialistisissa yhteiskunnissa. Totalitaarinen järjestelmä on myrkkyä sekä luovalle jalkapallolle että salapoliisikirjallisuudelle.
     Harvapa meistä tietää, että lontoolaisseura Tottenhamin menneisyys liittyy juutalaisuuteen. Seuran kannattajajoukon tunnushuudot kertovat yhä tästä menneisyydestä.
     Kun saksalainen Jürgen Klinsmann pelasi 90-luvulla Tottenhamissa, kannattajat lauloivat yhdessä:
Chim-chiminee, chim-chiminee
Chim-chim churoo
Jürgen was a German
But now he's a Jew.

Chelsean kannattajat – vaikka heissä oli yhtä lailla juutalaisia kuin Tottenhamillakin – kehittivät vastatoimena vihalaulun paikallisvastustajalleen tähän tyyliin:

Hitler's gonna gas'em again
We can't stop them
The Yids from Tottenham

tai näin

Gas a Jew, Jew, Jew,
put him in the oven
cook him through.”

     Foerin kirja muistuttaa, että jalkapallon avulla syrjityt ryhmät ovat pyrkineet valoon; se on eräänlaista hyväksyttyä kapinaa, niin kuin oli baskijoukkueille ja katalonialaiselle Barcelonalle Francon ajan Espanjassa.
     Ensi lauantaina Lissabonissa ratkaistaan Mestarien liigan tämänvuotinen voittaja. Kentälle saapuu Madridista kaksi joukkuetta, joiden sanotaan kuvastavan espanjalaista yhteiskuntaa: eliitin Real Madrid ja työläisten kannattama Atlético Madrid.
     Atléticon ”kapinallisuus” ja anti-francolaisuus saattaa olla myytti, mutta se tuo peliin oman jännitteensä. Atlético voitti jo Espanjan mestaruuden; onko argentiinalaisen ”kovanaaman” Diego Simeonen valmentamasta joukkueesta myös Euroopan mestariksi? Samalla kysytään, onko Atléticon suoraviivainen ja aggressiivinen pelityyli jotakin uutta, jotakin mikä lopettaa barcelonaisen pelityylin missä palloa rakastetaan niin ettei siitä malteta luopua edes maalia tehdäkseen. Ja pitäisikö tässä myös nähdä väliaikatulos Espanjan valtion dilemmassa: Madridin keskusvalta vs. separistinen Katalonia?


Saksalaissyntyisen Chris Andersonin ja amerikkalaisen David Sallyn Numeropeli perustuu valtavan suureen numerolliseen analyysin jalkapallopelin ”lainalaisuuksista”.
     Anderson on yhteiskuntatieteilijä, Sally taloustieteilijä ja molemmilla on taustana urheiluharrastus jalkapallon tai baseballin parissa.
     Numeropeli kumoaa monia myyttejä.
     Esimerkiksi sen että kulmapotkun seurauksena syntyy usein maali tai sen että tehtyään maalin joukkue on haavoittuvainen ja kokee usein takaiskun. Kulmapotkusta on siis hyvin harvoin hyötyä, joten niihin ei kannattaisi pyrkiä eikä katsojien niille hurrata. Sekin kumotaan, että manageria vaihtamalla joukkue alkaa pärjätä paremmin; se pärjäisi muutenkin, koska kaikki palautuu keskiarvoaan kohti.
     Mitä enemmän Anderson ja Sally tilastoja ja numeerisia analyyseja tutkivat, sitä vakuuttuneemmiksi he tulevat nykyjalkapallon menestyksen avaimesta: se joka pitää palloa mahdollisimman paljon, menestyy. ”Ilman palloa ei voi voittaa”, sanoi hollantilainen mestaripelaaja ja valmentaja Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”
Kannen suunnittelu:
Sami Valtere, Jukka Pylväs.
     Anderson ja Sally ovat tutkineet mitä Cruyffin ajatus käytännössä oikeastaan tarkoittaa. Ja päätyneet siihen, että kaikki ylimpien liigatasojen pelaajat osaavat syöttää pallon teknisesti yhtä hyvin. Huipputasolla tekninen suoritus ei erota hyvää joukkuetta huonommasta. Oleellista ei ole pallon pitäminen pelaajan hallussa, sillä yhden pelin aikana pallo on pelaajalla keskimäärin vain 53,4 sekuntia ja keskimäärin pelaaja juoksee pallon kanssa vain noin 191 metriä, kun hän muuten pelin aikana juoksee jopa 11 kilometriä!
     Oleellista on, että pallo kiertää pelaajalta toiselle.
     Ja silloin kysymys ei olekaan ”potkun laadusta” vaan siitä, että hyvät pelajaat osaavat etsiytyä oikeaan paikkaan, mihin on helppo syöttää; ja että palloa pitävä pelaaja näkee pelikentän asetelmat ja pelaajan, jolle on helppo syöttää. Pallo on kyllä menestyvän joukkueen hallussa pitkän ajan, mutta ei kenelläkään yksittäisellä pelaajalla. Modernin jalkapallon menestyksen salaisuus kiteytyy tähän:
     ”Hallussapidossa on kysymys kyvykkyydestä, ja se on pääasiassa kykyä luoda helppoja syöttötilanteita, sen sijaan että pelaajat joutuisivat toimimaan vastustajan luoman paineen alaisina, jolloin heidän toimintavaihtoehtonsa ovat vain rajalliset. Ja se tarkoittaa sitä, että kauden mittaan voitolle pääsevät ne joukkueet, jotka hellivät palloa ja jotka tietävät miten se tehdään.”
     Tuon luettuaan on helppo ymmärtää miksi esimerkiksi Jari Litmanen on niin loistava jalkapalloilija.


Jalkapallo on myyttien ja epämääräisten kuvitelmien peli, joka tihkuu vahvoja tunteita. Asiantuntijoita riittää jokaiseen katsomoon.
     Numeropelissä todistetaan, että keskimäärin yksittäisessä pelissä puolet menestyksestä perustuu taitoon ja puolet onneen. Siitä johtuu, että veikkaus- ja vedonlyöntitoimistoilla menee hyvin.
     Jalkapallo on myös heikoimman lenkin peliä. Heikoimman pelaajan vaihtaminen parempaan tuottaa paljon suuremman hyödyn kuin parhaan pelaajan vaihtaminen vielä parempaan, mutta suurseurat, esimerkiksi Real Madrid tai jopa Barcelona näyttävät käyttäytyvän päinvastaisella tavalla. Huippuhyökkääjiä vaihdetaan suurella rahalla vielä ”huipumpiin”. Puolustajiin panostaminen ei ole ”jalkapalloseksikästä”, vaikka sillä saavutettaisiin (kenties) suurin hyöty.
     Kun puolustuspeliä aikanaan kehitettiin, syntyi ns. liberopuolustaja, jonka tehtävänä on paikata muiden puolustajien virheitä; libero oli ikään kuin varapuolustaja joukkueen huonoimmalle lenkille. Yleensä heikot lenkit ovat puolustajia, sillä puolustajan virhe on kohtalokkaampi kuin hyökkääjän tekemä virhe.
     Tänään, niin kuin Anderson ja Sally sanovat ja numeroin todistavat, hyökkäys- ja puolustuspeli ovat tasapainossa ja se näkyy pelien keskimääräissä maaliluvuissa.
     Maali on jalkapallopelissä harvinainen tapahtuma, ainutkertainen sattuma ja siksi se tekee pelistä kiehtovan ja arvaamattoman.
     Pitkän aikaa näytti, että puoluspelin kehittyessä (varsinkin 60-luvulla) maalit kuihtuvat jalkapallosta kokonaan pois, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Pelissä on löytynyt tasapaino valon ja pimeyden välillä ja se tarkoittaa, että peleissä syntyy keskimäärin 2,6 maalia. Tämä tilastollinen trendi on pysynyt samansuuntaisena viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan.
     Pallon pitäminen omalla joukkueella luo menestystä.
     Englantilainen vanha pelityyli – pitkä pallo ja kaikki perään – ei nykyään johda kummoisenkaan tulokseen. Jalkapalloa kannattaa pelata maata pitkin eikä summittaisilla ilmakeskityksillä, sillä, niin kuin maineikas valmentaja Brian Clough on todennut: ”Jos Jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.”
     Tietysti voi ja saa harrastaa sissijalkapalloa tarkoituksenaan tuhota palloa "rakastavan" joukkueen peli.
     Englantilaisella Stokella oli takavuosina tämmöinen sissitaktiikka.
     Kun pelissä pallo on yleensä pelattavana noin 65 minuuttia, Stoke kehitti erikoistilanteisiin liittyvän viivyttelyn. Usein sen peleissä palloa pelattiin vain 42 minuuttia, koska aikaa kulutettiin sivurajaheiton valmisteluun tai vapaapotkun antamiseen. Stoke teki maalinsa useammin erikoistilanteista kuin mikään muu joukkue ja tavallaan se piti palloa hallussaan vaikka ei sillä pelannutkaan. Mutta ei pelannut vastustajakaan!


Sitaatit ovat kirjoitetun elämän suola.
     Pep Guardiola: ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa. Kaikki tekevät kaikkea.”
     Johan Cruyff: ”Sattuma on loogista.”
     Richard Williams: ”Jalkapallo on maalikilpailu, ei estetiikkakilpailu.”
     Thierry Henry: ”Joskus jalkapallossa on tehtävä maaleja.”
     Johan Cruyff: ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla.”
     Nereo Rocco: ”Potkikaa kaikkea, mikä liikkuu; jos se on pallo, aina parempi.”
     Sepp Herberger: ”Pallo on pyöreä, jotta pelin suunta voi muuttua.”
     Koska pallo on pyöreä ja koska puolet pelistä perustuu sattumaan ja onneen tai onnen menettämiseen, kannattaa ensi lauantaina tälläytyä telkkarin ääreen ja katsoa millä taktiikalla, miten puolustaen, miten hyökäten ja millaisilla syötöillä Real Madrid ja Atlético Madrid mittaavat modernin jalkapallon mahdollisuuksia Lissabonin illassa.
     Tällä hetkellä kukaan meistä ei tiedä mihin pallo lauantaina pyörii!
     Mutta se pyörii, taatusti.
     Valon ja pimeyden taistellessa voitosta.

Mestarien liigan loppuottelu Real Madrid – Atlético Madrid lauantaina 24.5 Lissabonissa: Yle TV2 klo 21.00; MTV Sport2 klo 21.35

torstai 15. toukokuuta 2014

Erään lauseen anatomia

[minä ja Jutta]




                                                                                           Kyösti  2013.



Ihmisten välillä vallitsee monenlaisia suhteita.
     Toiset suhteet ovat arkipäiväisiä, toiset juhlallisia. On kiinteitä ja muuttumattomia suhteita, on läheisiä ja etäisiä ja sitten sellaisia jotka alkavat ja loppuvat eikä niitä kukaan muista.
     On myös suhteita, joiden osapuolet ovat täysin tietämättömiä suhteen toisesta osapuolesta. Tällainen suhde saattaa kulminoitua siihen, että kävelet rautatieasemalla ja joku julkisuuden henkilö kävelee vastaan ja vaistomaisesti tervehdit häntä. ”Moi”, sanot ja vasta sitten tajuat ettei vastaantulija tunne sinua ja nolostut kunnes kohtaat täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden sekaan pääset pakoon.
     Niin että suhteeni Jutta Urpilaiseen on hyvin vaaraton eikä siitä saa revityksi lööppejä vaikka kuinka tahtoisi.
     Mutta koska suhteeni kuitenkin on hyvin konreettinen ja ylös kirjattu, analysoin sitä tänään tässä.
     Muutamalla sanalla.


Julkaisin romaanin 2112 elokuussa vuonna 2012. Sen voi ladata verkosta ilmaiseksi esimerkiksi tämän sivun kautta. Tuolta oikealta.
     Tarkoitus oli kuvitella millaiselta Suomi näyttää ja maistuu sadan vuoden päästä.
     Tulevaisuuden Suomessa kaikki keskitetään Helsinkiin. Mutta vain melkein, sillä Kuopion seudulla eletään jonkinlaista vapaampaa vastarintaelämää. Romaanissa muuan tutkimusryhmä matkustaa Helsingistä Kuopioon selvittämään Kuopion ihmettä.
     Rappeutuneita maanteitä pitkin matka sujuu kehnosti.
     Seurue pysähtyy Mikkeliin, jossa papereitten mukaan pitäisi asua paljon ihmisiä. Mikkelin tori vaikuttaa vilkkaalta mutta:

Torikojuille oli matkaa viitisenkymmentä metriä. Kävelimme lähemmäksi. Ensimmäisenä tuli vastaan isorintainen blondi joka myi ilmapalloja. Ilmapallot nostivat naisen tissit kohti taivasta. Ilmapallot olivat oikeita, nainen ei. Se oli patsas, joka oli muotoiltu erittäin hienosti oikean ihmisen näköiseksi. ”Mitä pelleilyä!” minä sanoin. ”Nämähän ovat oikeiden ihmisten kopioita.”
     Meni vähän aikaa tunnistaa ilmapallomyyjä; se oli 2010-luvulta sosialidemokraattisen puolueen ristiriitaisen uran luoneen puoluejohtajan replika. Jutta Urpilainen oli aluksi kateederilta jäkättävä oppositiojohtaja, mutta kun hänestä tuli ministeri, kun hän joutui vastuuseen sanoistaan ja teoistaan, hänestä tuli päättäväinen ministeri jonka sananparsikin muuttui sävykkäämmäksi. Osoittautui ettei vanha sanonta ollut lainkaan vanhentunut: Varpaat kastuvat vasta kun astut veteen. En voinut vastustaa ajatusta, että Erika muistutti Urpilaista, sekä näöltään että puheiltaan. Kalateltassa muikkuja myi viimeisen presidentin Jyrki Kataisen näköinen patsas. Nyt hän jakoi vastuuta omin käsin. Urpilaista ja Kataista katsoessani tajusin katsovani historiaa, sen yhtä vaihetta jolloin Euroopan talous oli romahtamassa.”


     Torilla on myös presidenttejä, Kekkonen verkkareissa, kauppamatkustajalta näyttävä Ahtisaari ja häijynnäköinen akka Halonen. Mutta siellä on myös patsaiksi muutettuna Suomen viimeiset kansalliskirjailijat:

Torikahvilan vieressä seisoi helppoheikki kinnasnippu kädessä. Jari Tervon oloinen pönäkkä ja pitkälle kaljuuntunut helppoheikki heilutti kättään korkealla päänsä päällä. Iättömältä näyttävä Sofi Oksanen (goottilaisine huulineen) auttoi häntä kassalippaan takana ja niputti mustia pöksyjä uudeksi tarjoukseksi. Ota kymmenet, maksa viidet! Tajusin että mustia rintaliivejä tutkiva asiakas oli Reijo Mäki, joka kertasi vinosti hymyillen Oksaselle miehen oikeuksia naisten maailmassa.
     Mäki, Oksanen ja Tervo olivat Suomen viimeiset kansalliskirjailijat, koska heidän jälkeensä kaunokirjallisuutta julkaistiin niin harvakseen ettei se enää synnyttänyt kirjailijasankareita. Sittemmin, heidän jälkeensä kirjailijat ovat olleet pikemmin yhteisen edun sisäistäneitä virkamiehiä kuin vallattomia ja ilkikurisia taiteilijoita.”

     Maailma on siis vuonna 2112 toisenlainen.
     Se on tylsä, autoritaarinen, umpivihreän moraalin läpitunkema, henkistä kuolemaa tavoitteleva ja globaalin vastuunsa tunteva.
     Harva meistä haluaisi elää sellaisessa maailmassa, mutta joidenkin kohtaloksi se koituu.


Mutta tuo Jutta Urpilainen – juuri paikkansa menettänyt puoluejohtaja, ”jäkättäjä” josta kuoriutui vakavasti otettava poliitikko, ei sentään (vielä) valtiomiestä – miten hänen uransa nyt jatkuu? Mitä suomalaisessa politiikassa kohta tapahtuu?
     Ei kannata ennustaa, koska ennustaminen on vaikeaa.
     Tehtävänä ei nyt ole analysoida Urpilaista eikä tekeillä olevaa politiikkaa vaan lausetta jossa hänestä kerroin, sata vuotta myöhäisemmästä näkökulmasta.
     Edellä olevan virkkeen Urpilaisen urasta kirjoitin keväällä 2012.
     Mutta romaanin ensimmäinen versio syntyi talvella 2010-2011. Olin jäänyt eläkkeelle ja jotain piti kirjoittaa ja sattumalta sinä vuonna järjestettiin scifi-romaanikilpailu ja ajattelin että yritänpä kirjoittaa romaanin sellaisesta näkökulmasta, josta dystopioita ei yleensä kirjoiteta. Tarkoitan että kun yleensä nykyisenkaltainen elämänmeno antiutopioissa nähdään pahan alkuna, minä kirjoitin romaanin, jossa nykyinen elämänmeno tuntuu paratiisilta eikä siitä voi syyttää tulevien kurjuutta. Puolustin elämää tässä ja nyt.
     Tuossa ensimmäisessä romaanin versiossa, siis vuonna 2011, Jutta Urpilaista kuvataan lyhyemmin ja näin:

Meni vähän aikaa tunnistaa ilmapallomyyjä; se oli 2010-luvulta sosialidemokraattisen puolueen lyhytaikaisen puoluejohtajan replika. Kalateltassa muikkuja myi viimeisen presidentin Jyrki Kataisen näköinen patsas. Puistonpenkillä istui puistoparlamentti, jossa puhetta johti presidentti Kekkonen, seuranaan presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Kekkonen oli verkkareissa, Ahtisaari näytti kauppamatkustajalta ja Halonen häijyltä akalta.”

     Talvella 2010-2011 en siis uskonut, että Jutta Urpilaisella olisi tulevaisuutta SDP:n johdossa. Olin melko varma että kirjan mahdollisesti ilmestyessä Urpilainen olisi menettänyt paikkansa.
     No, romaani ei voittanut kilpailua. Eikä sitä julkaistu silloin. Eikä Urpilainen menettänyt paikkaansa.
     Seuraavana vuonna parantelin tarinaa ja Urpilaisen kuvaus laajeni, semminkin kun Urpilainen näytti uivan politiikan lammikossa kuin kala vaikeiden vuoden 2011 hallitusneuvottelujen jälkeen. Päivitin romaanini tilanteessa, jossa Urpilainen oli menestyksellä hoitanut valtionvarainministerin tehtävää vuoden verran.
     Kysymys kuuluu: saako noin tehdä?
     Saako kirjoittaja kääntää takkinsa huomatessaan, että todellisuus ei sovi hänen ennusteisiinsa?
     Oliko kirjoittaja, muuan Salovaara, konformisti päivittäessään tarinansa sopimaan todellisuuden faktoihin? Vai oliko tekstin muuttaminen pelkästään viisautta, toden myötäilyä? Ajankohtaistamista parhaimmillaan?
     Muuan tuttava totesi, että ”hah, opportunismia”, kun kerroin tästä lauseesta, joka on elänyt tiiviissä vuorovaikutussuhteessa todellisuuteen.
     Ehkä, ehkäpä.
     Digitaalinen maailma on siinä mielessä epäilyttävä, että signaalien ”totuudesta” ei voi olla koskaan ihan varma. Kerran lähetetyn sanoman muuttaminen (”päivittäminen”) on helppoa. Digitaalinen kuva voi olla mitä vaan, vaikka se on todellisesta maailmasta otettu. Äskettäin paljastui, että Iranissa julkaistiin väärennettyjä kuvia Atlético Madridin pelaajista: pelaajien paidoista oli häivytetty Azerbaidžaniin viittaava mainosteksti.
     Niin että...


Maailma on tahdostani riippumaton”, sanoi Wittgenstein.
     ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”
     Hauskaa on se, että sitäkin sopii yrittää kuvata.

torstai 8. toukokuuta 2014

Kengät vai kirjat?


[käveltyä ja luettua]




Kävelijä.
Kyösti Salovaara 2014.



Äskettäinen Espanjan-matka kesti kolmisen viikkoa.
     Kolmessa viikossa kävelin noin 248 kilometriä, sikäli kun askelmittariin voi luottaa ja miksi ei voisi.
     Kolmessa viikossa luin kaksi romaania ja kolmannesta vähän. Sen lisäksi luin pari paikalta ostettu Hesaria ja kolme The International New York Timesin numeroa ynnä muutamia paikallislehtiä englanniksi.
     Onko tämä tervettä?
     Että kävelee eikä lue.
     Onko vika lukijassa vai luetussa kun ei luetuta?
     Hyviä kirjoja oli matkassa runsaasti. Faktaa ja fiktiota.
     Kengätkin olivat hyvät.


Jotenkin tämä kalvaa mieltä vaikka ei pitäisi.
     Missään ei ole määrätty että lomalla, ulkomailla pitää lukea hullun lailla kaunokirjallisuutta tai faktaa.
     Mutta sittenkin.
     Olen aikaisemmilla matkoilla lukenut enemmän.
     Pelkään että olen pääsemässä eskapismin syvimpään ytimeen: muualla olo kilpailee kirjallisuuden kanssa. Vielä ”pahempaa” on myöntää, että luen kirjoja, kaunoa ja faktaa, silkasta eskapismin tarpeesta. Täyttääkseni hetken jolle ei ole muuta käyttöä.
     Hyi!
     Toisaalta: miksei muualla olemista voisi tulkita syventymiseksi johonkin tärkeämpään?
     Mutta jos se ”tärkeämpi” on narsistinen minä, miten sitä pystyy puolustamaan? Ei mitenkään.
     Tämänkin ahdistuksen pystyy kuittaamaan kysymyksellä:
     Miksi aina pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä? Niin kuin lukea kirjoja. Sitä paitsi, mitä hyötyä viihderomaanien lukemisesta on? Tai edelleen, miksi pitäisi pakolla lukea fiktiota, joka ei viihdytä lainkaan?


Kengät ja tie, katu ja hiekka, rinteille kipuavat serpentiinit.
     Kahviloita.
Taloja Malagassa.
Kyösti Salovaara 2014.
     Toreja.
     Kapeita kujia, joiden reunoilla taloja joissa näkee maurien vallan rakennustyylejä.
     Mahtavia bougainvillejä.
     Palavan oliivipuun tuoksu kalaravintolan parrila-astiassa.
     Café solo y un brandy, por favor!
     Vai oliko se una? Un o una?
     Sinistä.
     Meri.


Matkustamista on monenlaista.
     Jokainen kävelee kengillään.
     Yksi tykkää museoista, toista kiehtoo rakennukset, kolmas ihastelee kasvistoa, neljäs kuuntelee lintuja, viides lojuu sombreron suojassa ja kuuntelee uneliaasti laiskojen laineiden kihinää hiekkaan.
      Ei kannata hakata kiveen matkustamisen muottia.
      Käveleminen on yksi tapa tutustua tantereeseen, päkiöiden ja kantapäiden turismia. Muistan jaloissani lukemattomia katuja ja kahvilaterasseja. Kun kävelen tutulle kadulle, tunnen tulevani kotiin, hetkeksi. (Illuusio!)
      Vapunpäivänä BBC:n nettisivulla oli Finlo Rohrerin artikkeli kävelemisen ihanuudesta, tarkoituksettoman ja päämäärättömän kävelemisen jalostavasta vaikutuksesta. Artikkelin otsikko kuului The Slow death of purposeless walking.
      Moneen lähteeseen perustuva kirjoitus harmitteli sitä, että nykyään ”tarkoitukseton” käveleminen on vähentymässä. Nykyään kaikki aika pitää käyttää hyväksi. Ihminen ei viihdy itsensä kanssa, vaan kuuntelee kävellessään musiikkia, tekstailee ystävilleen ja chattailee älypuhelimella tai jopa kuuntelee ääniromaania.
     Tarkoitukseton kävely, huvikseen käveleminen sitä vastoin virkistää aivoja, koska kävelemisen prosessiin ei tarvitse käyttää aivotyötä. Aivoille jää vapaus miettiä. Sitä ne kaipaavat kuin hullu puuroa. Hieman samanlaista aivoterapiaa on astioiden tiskaaminen, mutta nykyään kävelen mieluummin kuin tiskaan. Tiskaamisen luovutan aivottomalle koneelle.
      Finlo Rohrer luetteli artikkelissaan joukon kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka harrastivat tarkoituksetonta kävelyä. Jopa niin että se heijastui heidän taiteessaan. Wordsworthin säkeitä ei voi irroittaa hänen samoilustaan Englannin järviseudulla. Dickens oli kävelijä. Hän saattoi yhdessä yössä vaeltaa Lontoon katuja kolmisenkymmentä kilometriä. Ei ihme, Rohrer sanoo, että Dickensin proosassa haistaa kaupungin miljöön. Myös Virginia Woolf oli kävelijä. Samoin kuin Narnia-mestari C.S. Lewis, jonka mielestä kävelyretkellä ei oikeastaan saa edes puhua vaan keskittyä maisemaan ja ympäristöön sellaisen ihmisen kera, jonka ei tarvitse koko ajan puhua. Tai parempi kävellä yksinään.
     Käveleminen on siis keskittymistä ajattelemiseen.
     Itsekästä, myönnän, mutta hiton kivaa.


Olkoon sitten näin.
     Tällä matkalla narsistinen eskapismi voitti kirjojen lukemisen.
     Ei kaduta. (Kovasti.)
     Luin kyllä yhden valtavan hienon novellikokoelman: Ferdinand von Schirachin esikoisteoksen Rikoksia. Uskomatonta kaunokirjallisuutta!
     Sitten luin huonon suomalaisen trillerin: Jari Järvelän romaanin tyttö ja pommi.
     Tietysti Järvelä osaa ammattikirjailijana kertomisen temput, mutta hänen kaunainen tarinansa ja kaunainen suhtautumisensa omaan kotikaupunkiinsa Kotkaan jätti minut kylmäksi kuin lohen jäälaatikossa.
      Kirjailija saa olla järjestäytyneestä yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa. Hän saa heittäytyä seiniä töhrivän graffititaiteilijan (taiteilijan?) housuihin (tässä tapauksessa mekkoon) ja hän saa kirjoittaa kirjan, jossa tavallisia ihmisiä kiusataan hengiltä rangaistusta saamatta – niin että kirjailija saa olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta niinpä minäkin saan olla hänen kirjastaan omaa mieltäni.
     Mikään ei velvoita allekirjoittamaan Järvelän nihilismiä. Eikä ole viisasta vaieta. 
     Jos kirjailija lähettää maailmalle yksisilmäisen julistuksen, hänen ei kannata loukkaantua, jos lukija pitää julistusta kieroon kasvaneena eikä ihastu Järvelän romaanitaiteeseen. Järvelä pääsee liian helpolla, jos hänen romaaniaan pelkästään referoidaan.
     Olkoon sitten näin. On hyviä kirjoittajia ja huonompia. On inhimillisyyttä ja epäsemmoista.
     ”Todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”, sanoo Werner K. Heisenberg Rikoksia-teoksen motossa.


Kun lähtee kotoa, kun lähtee kauemmaksi kuin lähikauppaan, kun lähtee muualle, mielessä on aina jonkinlainen paon mahdollisuus, pako semmoisenaan ja sovittautuminen uuteen maisemaan.
     Hetken se tuntuu mahdolliselta.
     Kun palaa kotiin, tajuaa että pako oli vain yritys välttää arkipäivä, ja vain hetken se oli mahdollista. Mitä kauemmaksi juokset ja mitä pidemmälle kävelet, sitä lähemmäksi joudut itseäsi, sitä jota yrität paeta.
     Matkalla et ole koskaan matkalla.
     Kun palaat kotiin, tajuat että pako oli unta.



Kyösti Salovaara 2014.