Moraalin symmetria

[sanat sanoja, merkitys]

Kyösti Salovaara 2012, Berliini.
Neuvostosotilaille vuonna 1945 pystytetty muistomerkki.

Joskus, vaikka aika harvoin, tulee perinpohjaisesti miettineeksi kuulemaansa. Sitä että mitä puhuja todella tarkoitti.

     Sanoilla on merkitys, mutta usein sanoja käytetään summittaisesti. Sinne päin. Puhutaan uskomuksella ettei kuulija vaivaudu miettimään mitä sanan sanonut tarkoitti.

     Joskus se on turvallista.

     Joskus se kannattaa, sillä kun rivien välit ovat riittävän syviä, kaikki tulkinnat ovat yhtä mahdollisia. Ei jää kiinni mistään.

     Politiikka ja diplomatia rakastavat rivien välejä.

     ”Tehokkaampaa kuin sodalla uhkaileminen on rauhalla pelottelu. Ettei sitä valittaisi.”

     Kirjoitti Erno Paasilinna mietelmäkokoelmassa Musta aukko (1977).

     Paasilinnan rivien väliin putosi koko humanistinen maailma.

     Mutta mies olikin pessimisti ja kyynikko, jonka maailmankuvassa sota on jatkuva prosessi ja ”rauha on sivutuote”, joka ei koskaan ”pääse nousemaan sodan uhkaksi”.

Optimisti saattaisi ajatella toisinpäin, nurinpäin, hyvin päin.

     Näin teki kenraali Ari Puheloinen rauhoitellessaan Yle radio 1:n Ykkösaamussa viime viikolla (20.3) kuuntelijoita. Puheloinen sanoi ettei Suomea uhkaa mikään. Venäjällä ja Suomella ei ole ristiriitaa.

     Toista on Ukrainassa, Puheloinen jatkoi. Sotilaalliset uhat eivät synny tästä noin vaan. Kenraali vetosi historiaan. Silloin näemme, Puheloinen sanoi historiaan katsoessaan, että sodan syntyminen edellyttää valtioiden välistä ristiriitaa. Sellainen on, pitää olla. ”Jos se ei muuten järjesty, joku saattaa käyttää sotilaallista voimaa.”

     Sanotun merkitys: riidassa on aina kaksi osapuolta. Moraali on symmetristä. Paha on jaettu tasan. Niin myös hyvä. Jos saat iskun poskelle, tarjoa toista läimäytettäväksi.

     Mutta oliko kenraali oikeassa?

     Oliko Itävallan ja Saksan valtioiden välillä oikea ristiriita, kun Hitler anasti Itävallan itselleen? Oliko ristiriita myös Tšekkoslovakiassa ja Puolassa? Pitkin Eurooppaa?

     Oliko moraali symmetristä?

     Paha tasan jaettua?

Louis Bonaparte (Napoleon III) kaappasi vallan Ranskassa joulukuussa 1851 vuodesta 1848 alkaneen kansanvallan sekavan kauden päätteeksi ja käytti kaappauksessaan hyväkseen porvaristoa ja rahvasta keinoilla, joita myöhemmät kirjoittajat ovat verranneet fasismin kaltaiseen kehityskulkuun.

     Karl Marx kirjoitti Louis Bonaparten vallankaapauksesta tuoreeltaan tutkielman, joka julkaistiin New Yorkissa vuonna 1852.

     ”Joutavaa on sanoa”, Marx kirjoitti tutkielmassaan Vallankaappaus Ranskassa 1851 – Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuuta. (Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura 1938.)

     ”Joutavaa on sanoa – niin kuin ranskalaiset sanovat – että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa. Sellaisilla verukkeilla ei arvoitusta ratkaista, sanotaan asia vain toisin sanoin.”

     Marxin sovinismi saattaa kauhistuttaa, mutta kun sanan lukee niin kuin se on kirjoitettu, ei ajatus poikkea juuri lainkaan kenraali Puheloisen ajatuksesta ja sanasta.

     Että väkivallan uhri on myös itse syyllinen.

     Että moraali on symmetristä.

     Että paha jaetaan tasan.

     Että, niin kuin suomalainen sanoo, sitä saa mitä tilaa.

Napoleonin veljenpoika Louis Bonaparte höynäytti porvareita ja talonpoikia, juoksutti rahvasta kuin pässiä narussa. "Kansanvalta" vaihdettiin yksinvaltaan riemun kiljauksin.

     Marxin teoksen suomennoksessa nimetön esipuheen kirjoittaja pitää vallankaappauksen analyysiä esimerkinä fasistisesta prosessista, jota Marx näin ollen kuvasi ”ennen aikojaan”, kuin ennusteena 1930-luvun tapahtumille.

     Suomennos syntyi 30-luvun lopulla, ennen kuin kukaan tiesi mitä pian oli tapahtumassa, kohta tapahtuisi.

     Myrskyn silmässä tulevaisuus on arvaamaton.

     ”Läheistä sukua fascismille on myös se menettelytapa, jolla Bonaparte vallankaappaustaan valmistelee”, toteaa Akateemisen Sosialistiseuran anonyymi kirjoittaja. ”Byrokratia, poliisi, kirkko, pörssi ja armeija ovat sen varmistettuja tukia, mutta on sillä 'joukkopohjansakin': maaseudun takapajuisin talonpoikaisväestö, jota isänmaallisilla legendoilla johdetaan harhaan, sekä kaupunkien ryysyläisköyhälistöstä organisoidut iskujoukot, joilla terrorisoidaan vastustajat, 'luonnollisesti poliisin suojaamina'.”

     Miksi tämä tuntuu niin tutulta?

     Prosessin kuvaus, hemmetti – ei kai sitä nyt moderniin Venäjään voi soveltaa?

     Ei kai Vladimir Putinia voi pitää Louis Bonaparten käänteisenä inkarnaationa?

     Ei ainakaan farssimaisena henkilönä historiassa.

Näinä päivinä on tapana sanoa ettei Venäjää voi eikä tarvitse ymmärtää. Riittää kun sen kanssa tulee toimeen. Venäjä on käyttäytymistieteilijän ”märkä uni”: maailmanpolitiikan musta laatikko.

     Panu Rajala kierrätti blogiinsa (18.3) Vesa Karosen poimiman sitaatin J. K. Paasikiveltä. Sitaatti kiertyi sittemmin myös Helsingin Sanomiin.

     Paasikiven kerrotaan opettaneen Yhdysvaltojen suurlähettiläälle toukokuussa 1941 Neuvostovenäjää näillä sanoilla:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

     Blogissaan Rajala ehdotti, että Paasikiven opettavaiset sanat kannattaisi kierrättää Obamalle ja Merkelille.

     Oliko Paasikivi muka noin viisas? Ennalta?

     Jos Paasikivi oli oikeassa, ja jos hän olisi puhunut keskuudessamme kävelevistä oikeista ihmisistä eikä valtiota edustavista toimijoista, olisimmeko suhtautuneet sanottuun yhtä viileästi kuin nyt suhtaudutaan? Jos me kohtaisimme Paasikiven hahmotteleman ihmistyypin, eikö tuntuisi viisaalta ohjata moinen henkilö hyvään hoitoon seinien sisälle, kenties kaltereiden taakse, vaarattomaan ympäristöön?

Niccolò Machiavellin Ruhtinaan (Il Principe 1532. Suom. 1918 ja 1969.) kahdeksannessatoista luvussa kysytään tuleeko (kannattaako) ruhtinaan pitää lupauksensa.

     Ei pidä, Machiavelli vastaa. Siitä ei yleensä ole mitään hyötyä.

     Ruhtinaan pitää kyllä antaa lupauksia ja teeskennellä pitävänsä ne. Hänen pitää teeskennellä olevansa hyveellinen. Hänen pitää näytellä ”armeliasta, uskollista, lempeää, vilpitöntä ja hurskasta”.

     ”Mutta hänen tulee olla siinä määrin itsensä herra, että hän tarpeen tullen voi ja osaa menetellä myös päinvastoin.” (Suom. Aarre Huhtala. WSOY 1969.)

     Machiavelli sanoo, että tärkeintä on se miltä ruhtinas näyttää, ei se mitä hän on: ”Ihmiset arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat.”

     Viisas ruhtinas ei voi pitää sanaansa, sillä maailma muuttuu siitä kun lupaus annetaan ja sitä paitsi sanassa pysymistä ei voi muutenkaan vaatia, koska ihmiset eivät ole hyviä. Jos he olisivat hyviä, ruhtinaankin pitäisi olla. Mutta koska ihmiset ovat kelvottomia, Machiavelli muistuttaa, eivätkä pidä lupauksiaan johtajalle, ei ruhtinaankaan tarvitse pitää ihmisille antamiaan lupauksia.

     ”... sillä rahvas kiinnittää aina huomionsa vain pintavaikutelmaan ja lopputulokseen, eikä maailmassa ole muuta kuin pelkkää rahvasta.”

     Sanoja ei siis kannata lukea niin kuin ne ovat, vaan niin kuin ne esitetään.

     ”Eräs aikamme ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, ei koskaan saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta tosiasiassa hän on näiden kummankin leppymätön vihollinen. Jos hän olisikin ottanut nämä ihanteet ohjenuorakseen, ne olisivat jo useaan kertaan vieneet häneltä sekä valtion että arvovallan.”

Uskallan nyt väittää, että ihmiskunnan luoma teknis-humanistinen apparaatti on parasta mihin ihminen on sivistyneenä kollektiivina pystynyt.

     Mutta mihin asti ihminen on yksilönä ja laumana etääntynyt primitiivisestä perimästään? Vai eikö juuri mihinkään?

     Onko teknis-humanistisen apparaatin rinnalla, taustalla, oikeastaan sen sisällä toinen apparaatti, joka ei ole muuttunut lainkaan? Se ihmisen eläimellisempi puoli, siitä johdettu toiminta, prosessi, lauman henki ja haju. Se joka tuottaa rauhan hetkellisen harhan sodan sivutuotteena.

     Niin että onko moraalin symmetria ikiaikainen totuus, jolta ei pidä sulkea silmiään? Eikä se katoa edes pimeänä yönä.

     Jos pahuus jaettiin tasan, niin kenestä meistä on ensimmäisen kiven heittäjäksi?

     Ja edelleen, jos esittäminen on tärkeämpää kuin oleminen, mihin me tarvitsemme parlamentteja? Eikö teatteri aja saman asian?

     Vaikeinta on tietää tässä ja nyt mitä ylihuomenna tapahtuu mutta näytellä vakuuttavasti tietävänsä sen jo tänään.

Behavioristinen sankari

[maailma on tekoja]

On simppeliä kysyä mikä on taidetta, sanoo John Carey teoksessaan What Good Are the Arts? 

     Kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt kysymykseen vastausta. Yksikäsitteisen vastauksen löytäminen on kenties mahdotonta. Kannattaa silti yrittää.

     Taide on ajatus, ei olio.

     Coreyn mielestä on helppo luetella taideteoksia. Ne ovat taidetta, taide on niitä. Paljon vaikeampaa on määritellä sellaista mikä ei ole missään mielessä taidetta. Saalis pakenee vangitsijaansa.

     Näin ollen taiteen arvioimisella ei voi tehdä kovaa tiedettä. Jäljelle jää mielipiteillä leikkiminen, suhteellisuuden hyväksyminen, ominaisuuksien luetteleminen. Hyvästä ja huonosta kiistely.

     Olen vastikään lukenut englantilaisen Lee Childin (oik. Jim Grant, s. 1954) ties monennenko jännärin Etsintäkuulutettu (A Wanted Man 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. Karisto 2013). Kun tämän ja aikaisemmin luetun perusteella yrittää asettaa Childia ja hänen sankariaan Jack Reacheria kirjalliseen koloon, lienee yksinkertaisinta todeta, että Reacher, jos kuka, on ”behavioristinen” sankari.

     Matti Salo käytti muutama viikko sitten tällä palstalla termiä behavioristinen tyyli kuvatessaan Hemingwayn varhaisempaa tuotantoa. Hän huomautti, että Dashiell Hammett oli johdonmukaisemmin behavioristi kuin Hemingway, ja näin varmaankin oli ja on. Kun sitten ajatellaan vaikka Raymond Chandleria, on hänen sankarissaan ja sankarin asenteessa niin paljon runollista ja jopa romanttista realismia ettei tee mieli edes vihjailla behavioristisesta Marlowesta.

     Siten on loogista luonnehtia, että Lee Child muistuttaa prosaistina (tyylissään) Hammettia.

Päällys: www.henrysteadman.com ja iStockphoto

Behavioristinen kirjailija ei psykologisoi eikä ”arvaile” henkilöiden ajatuksilla eikä tuntemuksilla vaan kertoo sen minkä kaikki näkevät katsoessaan tapahtumien kulkua.

     ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” huomautti Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan... Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta...” (Mitä kirjallisuus on? 1948, suom. 1967.)

     Toiminta paljastaa maailman.

     Ihminen paljastuu sen perusteella mitä hän tekee, ei siitä mitä hän ajattelee tai haaveilee tai pelkää. Sartren mukaan kysymys on historian tekemisestä. Toiminnallinen kirjallisuus johdattelee meidät siihen hetkeen ”jolloin täytyy hylätä exis-kirjallisuus ja aloittaa praxis-kirjallisuus”.

     Hyvä on. Olkoon niin.

     Mutta miksi Childin Jack Reacher vaeltaa pitkin Yhdysvaltoja kohdatakseen vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja pelastaakseen heidät pulasta?

     Mikä on liikkeen takana? Miksi Reacher on aina matkalla tullakseen ei-mistään, pyrkiäkseen ei-mihinkään?

     Mikä on se vuoristo, joka hänet on pantu ylittämään?

     Minkä historian tekeminen?

Sehän tässä on hassua, että niin vetävästi ja hyvin ja eleettömästi ja paisuttelematta kirjoitettuja kuin Reacher-tarinat ovatkin ja niin huumaavasti kuin ne viettelevätkin lukijan Reacherin loputtomalle pelastusretkelle, lukija ei jälkeenpäin oikeastaan pysty erottamaan tarinoita toisistaan, tapahtumien luonnetta toisistaan, Reacherin kohtaamia vaikeuksia tai ihmisiä toisistaan.

     Kun näin on, eikä kai muuten voisikaan olla, jäljelle jää yksittäisten tekojen akti, niiden suhde välittömässä hetkessä, niiden ympärillä levittäytyvä maisema jonka aina voi kuvitella ylittävänsä, mutta joka ei koskaan pääty horisonttiinsa.

     Tässä maisemassa entinen sotilaspoliisi ja Irakin-sodan veteraani Reacher (”isokokoinen, metri yhdeksänkymmentäviisi senttiä pitkä”, ”raskastekoinen”, ”tapansa mukaan hieman ruokottomalta ja rähjäiseltä näyttävä”) kulkee kerran liikkeelle pantuna kuin lännenelokuvan sankari, jolla kenties on yksityinen kosto suoritettavanaan, mutta joka siinä ohessa pelastaa tielle sattuvien pikkukaupunkien ihmisiä, joilla usein on vastassaan organisoituja, pahuutta edustavia joukkioita. 

     Yksityinen tahto, kollektiivinen merkitys. Yksityinen pulma, yhteinen moraali.

     Niin että vaikka behavioristinen sankari ilmentää vain tekoja, niiden taustalla täytyy olla myös muuta. Eihän hän muuten ajautuisi vaikeuksiin, etsiytyisi pahan tykö ollakseen hyvä. Samalla kun Reacher edustaa yksilön vapautta absoluuttisimmillaan, hän kantaa olemuksessaan arvokkuutta. Hän on ”päättäväinen, vastuuntuntoinen, tietäväinen ja hyviä huomioita tekevä mies”.

     Kun Reacheria houkutellaan pelastautumaan hengenvaarallisesta ahdingosta, hän sanoo ettei voi paeta, koska silloin hän kuolisi häpeään.

Yleensä Childin tarinat päättyvät hirvittävään verilöylyyn, mutta pitkin tarinaa väkivalta esiintyy vain rakenteellisena uhkana, monesti jopa valtion ja yhteiskunnan organisaatioiden viestittämänä.

     Verilöylyn hetkellä Reacher on tekijä, ei moralisti: ”Reacher ampui häntä oikopäätä Glockilla rintaan. Ja sitten heitä oli seitsemän, sillä laukaus aiheutti hämminkiä, ja hän näki yhden miehen pakenevan käytävässä ja ampui tätä selkään.”

     Mitä Child oikein tarkoittaa?

     Miksi hän pysyttelee niin tiukasti behaviorismissaan?

     Miksi hän ei ota kantaa?

     Miksi englantilainen kirjailija lähettää sankarinsa Amerikkaan?

     Miksi Reacher kulkee eikä sitoudu? Mitä elämää tuo tuollainen on? Pikaruokakahvilat, loputtomat maantiet, merkityksettömät pikkukaupungit keskilännen preerialla, halvat outletit joista Reacher ostaa puhtaita vaatteita entisten likaannuttua, ja sitten joka puolella: pahat ihmiset hyvien kiusana.

     Joskus jopa lännenmies sitoutuu, jää paikalleen, kenties rakastuu, mutta Reacher jatkaa matkaansa. Reacherin hyvät teot paljastavat, että hänellä on inhimillisiä tunteita, mutta toisaalta loputon matka ja ehdoton yksinäisyys karistavat miehestä kaiken tunteellisuuden.

     On epäinhimillistä olla niin karusti hyvä ihminen!

     Olisiko kristus voinut käyttäytyä Reacherin tavoin pelastaessaan ihmisiä ja asettautuessaan vaaraan ja syntipukiksi ja kärsiessään omassa elämässään niin paljon muiden ihmisten syntien puolesta?

                                                    Kyösti Salovaara 2014.

Eilispäivän varjo

[paralleelit tangeeraa]

                                                Kuva: Jaakko Salovaara

Maailman rauha.
Moskova lahjoitti Oleg Kirjuhinin veistoksen
Helsingin kaupungille 1990. 

Ääniä!

     Yhteiskunta on kuin eksoottinen, mystinen ja kotoinen metsä, jonka äänistä satunnainen kulkija tunnistaa osan, mutta jonka viestejä kukaan ei täysin ymmärrä. Tuttua ja tuntematonta, turvallista ja pelottavaa, tuulessa kahisevaa.

     Aika ympäröi tarkkailijan; hetken päästä pitäisi selittää kuulemansa eikä kaikkea muista, kaikkea tajua.

     Rohkeimmat yrittävät etsiä totuutta tiheikköjen takaa. Pragmaatikko loikkaa ketterästi polulta toiselle. Opportunisti selittää kaiken parhain päin ajaessaan valtatiellä.

     Äänet ympäröivät.

     Niiden kaiuista syntyy historia.

”Aika on brutaali”, Olavi Paavolainen kirjoitti teoksensa Risti ja hakaristi johdannossa.

     Hän päiväsi esipuheen marraskuulle 1938.

     ”Aika on brutaali – meidän on opittava ajattelemaan brutaalisti. Me elämme Neon-valojen aikaa – emme sulkakynien.” Paavolainen kuuli ääniä, näki näkyjä, maailma kuohui ja poltti illuusiot karrelle.

     Missä on suuri linja? Paavolainen kyseli. Hän oli kauhistunut Saksassa ihastuakseen. Hän oli ihastunut Etelä-Amerikassa kauhistuakseen nykyaikaa.

     ”Mutta Suomessa ollaan rauhallisia”, Paavolainen kirjoitti marraskuussa 1938. ”Häiritsevät paholaiset työnnetään kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. Suomi luulee ratkaisseensa kaikki kysymykset sovelluttaessaan universumiin sievässä järjestyksessä olevaa sisäpoliittista näkemystään.”

     Antaa muiden sotia, kunhan meillä kaikki on mallillaan, kirjailija ivasi suomalaista käpertymistä aitan polulle. Halkaiskoot muut kallonsa kunhan meillä kaikki on vanhoillaan.

     Esseekokoelman nimi taisi jo olla johtopäätös sellaisenaan: Risti vs. Hakaristi, Kristillisyys vs. Pakanuus, Yksilöllisyys vs. Kollektivismi.

     Ääniä ajassa, ajasta, ajaksi.

     Paavolainen teki johtopäätöksensä ”fascismin” ja ”bolševismin” ääniä kuunnellessa:

     ”Tämä on aikamme 'suuri linja'!

     Vastakkain seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillishumanistinen ja kansainvälinen.

     Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan valkoinen ja musta rintama.”

T.Vaaskivi oli kymmenkunta vuotta Paavolaista nuorempi.

     Hänen älyllinen yltiöpäisyytensä ja melkein kuumehoureinen lyyrisyytensä pyrki sulauttamaan yhdeksi näkemykseksi modernin maailman uusimmat virtaukset, Egon Friedellin sivistyshaaveen ja Oswald Spenglerin pessimistisimmät ennustukset, Freudin ja Jungin raadolliset unet, Einsteinin, Schrödingerin, Heisenbergin ja kumppanien uuden fysiikan, Josephine Bakerin jazztanssin hehkun ja ranskalaisten kubistien kuvapinnat ja kaiken muun sivilisaatiossa ääntä pitävän, modernin ja avant garde kirjallisuuden Woolfesta Joyceen, Andre Gidestä Sherwood Andersoniin.

     Vaaskiven esseerapsodia Huomispäivän varjo ilmestyi vuonna 1938.

     ”Ei ole lainkaan sanottu”, Vaaskivi kirjoitti kirjan päätösosassa, ”että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean Talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukaistettu ruskeapukuinen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapenevaa vapaavaltiota kohti.”

     Ääniä: Piave-marssi, Internationaali, Horst Wessel!

     Kollektiivisuus oli uudenlaista pakanuutta. Yksilö uhrattiin johtajalle, idässä ja lännessä, etelässä. Johtajuudesta tuli myytti. Sädekehä joka tappoi varomattomat.

     Vaaskiven ennustus 30-luvun äänien kakofoniaa kuunnellessa:

     ”Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Äänettömyys! Hiljaisuus! Kuolema!

     Noin kolme (3) miljoonaa ukranalaista kuoli nälkään vuosina 1932-33. Se oli harkittu kansanmurha, jonka pani toimeen Stalin ja Neuvostoliiton kommunistipuolue.

     Runsaassa kymmenessä vuodessa Stalin ja Hitler tapattivat yhteensä 14 miljonaa siviiliä. Sotatantereen ulkopuolella, verisillä kentillä. Stalinin osuus murhatyöstä oli kolmannes ja siitä suurin osa kohdistui Ukrainaan, sen läntisiin osiin, kertoo Timothy Snyder järkyttävässä teoksessaan Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin.

     Nälänhädän välineenä Ukrainassa oli, Snyder sanoo, kollektivisoitu ja kehnosti toimiva maatalous, mutta massamurha oli luonteeltaan poliittinen. Moskova keräsi ukrainalaisilta syksyn ja talven 1932-33 aikana kaiken viljan, niin että seuraavalle kesälle ei jäänyt mitään istutettavaa. Jos tilat eivät pystyneet toimittamaan viljaa, niiden piti rangaistukseksi luovuttaa kanat ja kotieläimet äiti-Venäjälle.

     Kun ihmiset kuolivat Ukrainassa nälkään, Stalin sulki rajan Venäjälle estääkseen ”kerjäläisten” maahanmuuton. Ukrainan kaupungit suljettiin niin, että nälkää näkevät maalaiset kuolivat kotikonnuilleen.

     Stalin perusteli rajojen sulkemista väittämällä, että kerjäläiset eivät halunneet leipää vaan yrittivät vastavallankumousta. Stalin selitti ukrainalaisten kurittamisen nationalismin kukistamisella, mutta sanomatta jäi että kurituksen ja tappamisen kohteeksi joutui yhtä lailla venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia ja monia muita.

Julkisia ääniä! Lehtimiesten puheita! Totuutta!

     Vai mitä Ukrainasta kerrottiin? Miten länsimaiset journalistit ja poliitikot suhtautuivat Ukrainan nälänhätään ja kansanmurhaan?

     Snyder muistuttaa, että vain walesilainen lehtimies Gareth Jones kertoi suorassa hetkessä omalla nimellään nälänhädästä ja miljoonien kuolemasta. Jones kirjoitti mm. Manchester Guardianiin ja New York Evening Postiin. Jones sai lopulta ikuisen porttikiellon Neuvostoliittoon ja hänen murhattiin jossain Mongolian ja Kiinan rajamailla muutama vuosi myöhemmin. Kenties Neuvostoliiton turvallisuusministeriön toimeksiannosta.

     Muuten lehtimiehet noudattelivat Moskovan virallista linjaa. The New York Timesin vaikutusvaltainen Moskovan kirjeenvaihtaja Walter Duranty kiisti Gareth Jonesin kirjoitukset nälänhädästä pelkkinä kauhukertomuksina. Durantyn mukaan Ukrainassa kärsittiin toki aliravitsemuksesta, mutta ei kuoltu nälkään. Duranty ymmärsi nuoren neuvostovaltion ongelmia niin hyvin, että ”vitsaili” tarpeella rikkoa munia kun munakasta tehdään. Duranty sai kirjoituksistaan Pulitzerin palkinnon.

     Monet lännestä Neuvostoliittoon saapuneet kommunistit kieltäytyivät näkemästä mitä näkivät. Snyderin mukaan mm. kirjailija Arthur Koestler uskoi, että nälkään kuolevat olivat neuvostokansan vihollisia, jotka mieluummin kerjäsivät kuin suostuivat tekemään työtä.

     Ranskalainen poliitikko ja kolminkertainen pääministeri Édouard Herriot saapui Kiovaan elokuussa 1933 viralliselle vierailulle. Snyder kuvaa Herriotia lihavaksi mieheksi, joka mainosti herkuttelujen paisuttamaa olemustaan.

     Kiova laitettiin juhlakuntoon. Kaupunki siivottiin. Kauppojen ikkunoihin tuotiin ruokamääriä, joita paikalliset eivät olleet nähneet aikoihin. Ruoka oli näytillä, ei myytävänä. Poliisit puettiin uusiin kuosiin. Katujen varsille kokoontuneet kansalaiset oli harjoitettu vastanottamaan ranskalainen vieras. Pääkadulle kerättiin autoja ympäri maata kuvastamaan vaurautta ja elämänvilkkautta. Niitä ajoivat paikalliset kommunistikaaderit.

     Herriot ihastui näkemäänsä.

     Hänet vietiin Moskovaan syömään kaviaaria.

     Ranskaan palattuaan Herriot muisteli ukranalaisia kolhooseja, jotka olivat kuin hyvin hoidettuja kukkivia puutarhoja. Moskovassa Pravda kiitteli Herriotin ”rehellisyyttä”.

     Nälkään kuolleet ukrainalaiset vaikenivat.

Puhe on ääntä.

     Sen kuulee helposti, mutta ymmärtäminen on vaikeampaa. Puhe yhdistää kaksi osapuolta, toinen sanoo jotakin, toinen luulee ymmärtävänsä.

     Antony Beevorin mukaan toinen maailmansota oli monien konfliktien yhdistelmä. Menneisyys ja nykyhetki olivat solmussa. Valtiot sotivat toisiaan vastaan, mutta joka puolella oli myös vasemmiston ja oikeiston välisiä selkkauksia.

     Beevor sanoo teoksessa Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi 1920-luvun lopulla joudutti liberaalisten yhteiskuntien kriisiä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseihin perustuva demokraattinen maltillisuus.” Väkivaltaisuudesta tuli ”sankarillista” niin oikealla kuin vasemmalla.

     Saksassa porvaristo kuvitteli hallitsevansa Hitleriä sätkynukkenaan. Saksalaisesta vasemmistosta, joka oli jakautunut katkerasti kahteen vihamieliseen leiriin, ei ollut Hitlerille vastusta.

     Englannissa ja Ranskassa pelättiin uutta sotaa. Kun Hitler osallistui Espanjan sisällissotaan, hän käytti hyväksi demokratioiden sotakammoa: ”Britit pelkäsivät, että Espanjan kriisi voisi aiheuttaa uuden eurooppalaisen konfliktin, kun taas Ranskan tuoretta kansanrintamahallitusta pelotti toimia yksin.”

     Saadessaan tilaa Hitler hamusi sitä lisää.

     Beevor sanoo, että Neville Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa elpyneen ja uudelleen varustautuneen Saksan kanssa. Monet pitivät natseja suojamuurina bolševismia vastaan. Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari, joka uskoi että muilla oli yhtä suoraselkäinen moraali kuin hänellä itsellään. ”Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

     Chamberlain uskoi Hitleriä.

     Brittejä ja ranskalaisia pelotti ajatus uudesta sodasta.

     ”Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

     Seuraavaksi Hitler totesi haluavansa hyökätä Tšekkoslovakiaan.

     Seuraavaksi... ja sitten tykkien äänet!
     Äänet!

     ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler oli kirjoittanut teoksessaan Taisteluni.

Lähteet:

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi – Uutta maailmankuvaa kohti. Gummerus, 1938.

Timothy Snyder: Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin. The Bodley Head, 2010.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia. Gummerus, 1938.

Espressoa vai kirjoja?

[ajankohtaista höttöä]

                                                                  KS 2014.

SUOMEN ”parasta” blogia kirjoittava Jukka Kemppinen harmitteli muutama aika sitten, että hän ei jaksanut innostua sen päivän kirjoituksessaan ajankohtaiseksi.

     Se ei haitannut Kemppisen lukijoita, koska Kemppisen blogi on yleensä sekä ajankohtainen että avarasti historiaa tulkitseva.

     Mutta pitäisikö kirjallisuutta käsittelevissä pakinoissakin olla ajankohtainen? Ihan ajan hermolla?

     Jos kirjoittaa kaunokirjallisuudesta, sitoutuu väistämättä eiliseen. Tänään ilmestyvä romaani on vähintääkin toissapäivän ”tietoa”, useimmiten toissavuotista tai jopa viime vuosikymmeneltä ja kauempaa.

     Tästä ajatuksesta kirjailijat eivät pidä.

     Tänään kaiken pitää olla hetkessä kiinni kuin tarralappu sikanautapakkauksessa.

OLLAKSENI nyt ajankohtainen kerron viime päivinä syventyneeni enemmän espressokahvin keittämiseen kuin kirjojen lukemiseen.

     Viime perjantaina kansainvälinen kuriirifirma kantoi kotiovelleni uuden espressokeittimen Saksasta. Edellistä keitintä käytin melko tasan 17 vuotta.

     Tuntuu vähän kummalliselta tilata netistä (ja Saksasta) kahvinkeitin, mutta kun sen saa kotiin tuotuna puoleen hintaan, niin miksi ei tilaisi.

     Ensimmäisten päivien jälkeen olen tyytyväinen.

     Uuden keittimen (15 bar paineella) valuttamassa espressossa on syvä crema, se on pehmeää kuin hattara. Höttöä hyvässä mielessä, kielen päällä.

     Mutta ei espresson juominen selitä sitä ettei lukeminen edisty.

JOS SIIS haluaisin olla kirjallisuuden suhteen ajankohtainen ja tapahtumien hermoon tarrautunut, ryhtyisin päivittelemään viime viikolla käytyä keskustelua Helsinkiin suunnitellusta keskustakirjastosta.

     Viime viikolla selvisi etteivät helsinkiläiset paikallispoliitikot kenties saakaan hulppeaan kirjastoonsa saunaa, ja sekös heitä harmitti. Harmittiko kirjastoväkeä? Kenties, en tiedä.

     Koska en tajua mitä tekemistä saunalla ja hyllyihin lainattavaksi asetuilla kirjoilla on keskenään, olen äimän käkenä ja entistä hämmentyneempi kun kuluvalla viikolla Helsingin kirjastoista vastaava lautakunta päätti äänestäen, että sauna tulee sittenkin, hinnalla millä hyvänsä.

     Kenen rahoilla helsinkiläiset leikkivät saunoja kirjastoon rakentaessaan? Missä kulttuurin pihvi? Missä sivistyksen kaipuu?

TAI SITTEN.

     Miten olisi tämä Putous, josta iltapäivälehdet kirjoittivat sivukaupalla ja jonka finaalin laatulehdeksi itsensä brändännyt Helsingin Sanomatkin näyttävästi huomioitsi?

     Mitä Putous ja sen suosio kertoo suomalaisesta todellisuudesta? Pitäisikö olla ylpeä vai surullinen? Tuntea myötäiloa vai myötähäpeää?

     Koska en ole sekuntiakaan tuota mtv:n ohjelmaa katsonut, olen ihan Malmin kuukkelina enkä osaa sanoa mitään myönteistä tästä ohjelmasta tai sen suosiosta. Enkä kielteiseen ryhdy.

     Ilmeisesti se oli tärkeä ajankohtainen ohjelma Suomesta.

     Mtv:n mukaan Putouksen finaalia katseli parhaimmillaan 1,7 miljoonaa suomalaista.

     Haloo - 1,7 miljoonaa suomalaista!

     Ja Putouksen Facebook-sivu tavoitti parhaimmillaan 1,2 miljoonaa Facebook-käyttäjää.

     Varovaisesti uskaltaa todeta, että maailmassa on tärkeitä asioita ja vieläkin tärkeämpiä.

KOKOOMUKSEN ja Tujusen ilmavaivat sivuutan tyynesti.

     Ukrainan tilannetta en pysty ohittamaan.

     Kun joku sanoo jotakin Krimistä, minulle tulee mieleen Krimin sota (1853-56) ja Krimin sodasta lapsuuteni kotikaupunki Kotka.

     Krimin sodan aikana englantilaisten laivasto hävitti nykyisen Kotkan seudulta kaiken rakennetun. Vain yksi rakennus säilyi.

     Jostakin syystä englantilaiset säilyttivät ortodoksisen kirkon.

     Se on nykyisen Kotkan vanhin rakennus.

     Sodan järki ja järjettömyys.

LIPUTTAMATTA mihinkään tuuleen tai kenenkään puolesta, pyrin kuvailemaan Ukrainan ja Venäjän kriisiä lainaamalla Pekka Parkkisen runokoelmaa Tuulia heiluttava puu (Weilin+Göös) vuodelta 1973.

     Sanoinhan jo, että eilispäivän kirjallisuus on tätä hetkeä, enkö?

     Parkkinen kirjoittaa keisarista, joka on ”kärkäs mies” ja joka ”uneksii itselleen taivaan ja maan”. Tiedän, tämä mies muistuttaa Putininia mutta hei, Parkkinen kirjoitti fiktiota neljäkymmentä vuotta sitten.

     No, Parkkisen runossa keisari romauttaa taivaan ja maan meidän niskaamme.

     Sillä:

    keisarilla on pieni ameija

ja omat pienet epäilyksensä

        jotka ovat oikeita.

     Sekin Parkkisen runosta käy selville, ettei keisarin tarvitse lukea muuta ”kuin lakia / sillä keisarin on / valta voima ja kunnia / sumeilematta”.

     Kaikesta huolimatta keisarilla on myös inhimillisiä piirteitä. Hän on kuin kuka tahansa meistä, ja sekös keisaria harmittaa ja siksi hän panee meidät kaikki tilille siitä. Harmituksestaan.

     Lopputulos on apokalyptinen:

kukaan ei tiedä mitä keisari

         suunnittelee

   ei edes keisari itse

mutta kyllä hän taas jonakin päivänä

      lyö meidät ällikällä.

ESPRESSOA vai kirjoja?

     Jostakin syystä lukemattomia kirjojen pino kasvaa pöydälläni, aloitettuja, kesken olevia, aukaisemattomia. Silmiin sattuvia.

     Kuten Sherlock Holmesin seikkailut 2.

     Tai John Careyn What Good Are the Arts?

     Tai C.J. Sansomin Dominion. Ja Martti Linnan Niobe.

     Tai Lee Childin Etsintäkuulutettu. Ja Philip Kerrin Kalpea rikollinen. Kuten myös William Boydin Restless.

     Olenpahan myös lukenut pari sivua Chris Andersonin ja David Sallyn tietokirjaa Numeropeli, missä matemaattisin ”tositiedoin” kumotaan jalkapalloon ja futismatseihin liittyviä myyttejä ja virheellisiä uskomuksia.

     Muuan kirjan paljastamista yllätyksistä on, että yksittäisen jalkapallopelin lopputuloksesta (laajan tilastoaineiston nojalla) puolet perustuu voittavan joukkueen taitoon ja puolet pelkkään sattumaan ja onneen!

OLLAKSENI kirjallisuudelle hellämielinen myönnän kuitenkin ettei espresson ja lukemisen tarvitse olla vaihtoehtoja. Senkin myönnän, että kirjoja lukemalla voi pysytellä ajassaan kiinni, melkein. Siis toissapäivässä.

     Mutta siitä pidän kiinni ettei Helsingin keskustakirjastoon tarvita saunaa eikä suksisauvalainaamoa. Jos nuorisolle pitää rakentaa pelihalli verovaroilla, miksi kutsua sitä ”kirjastoksi”?

     Sitä paitsi: mihin hemmettiin kirjastopalatsia edes tarvitaan jos ja kun kaikki kirjat kohta digitoidaan pilveen?

     Kirjallisuutta kaiketi tarvitaan, mutta mikään ei takaa sen kuolemattomuutta, niin kuin Jean-Paul Sartre ironisoi vuonna 1947.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkästään viihteeksi”, Sartre kirjoitti teoksensa Mitä kirjallisuus on? viimeisessä kappaleessa, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Otava 1967,1976.)

     Sittenkin: pitäisikö huolestua?

     Kirjallisuuden puolesta. Sivistyksestä. Ihmisestä.

     Vatsasiipiset ja kalvojalkaiset pärjäävät meittä ja kirjoitta.