torstai 7. joulukuuta 2017

Suomi 101

[paluu tulevaisuuteen]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


Torstaina, sata vuotta ja yksi päivä sitten, eduskunta hyväksyi P.E. Svinhufvudin johtaman senaatin - kaksi päivää aikaisemmin - muotoileman itsenäisyysjulistuksen.
    ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä kuin täysin vapaana”, itsenäisyysjulistuksessa sanottiin. ”Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”
    Olikohan tuossa himpun verran liioittelua?
    Kaarlo Tuori muistuttaa Kanava-lehdessä, että suomen kieleen sana ”valtio” tuli vasta 1830-40 luvuilla. Silloin sivistyneistö alkoi miettiä millä nimellä tuollaista poliittista ilmiötä tulisi kutsua. Valtioon liittyvä, valtion perustelema kansalaisuus ja kansakin ilmestyivät puheeseen vasta 1800-luvulla.
    Jos Suomen itsenäinen valtio on nyt sata vuotta ja yhden päivän vanha, niin kenties suomalainen suomi on noin kahdensadan vuoden ikäinen.
    Lyhyessä ajassa on saavutettu paljon.


Kuluvalla viikolla Helsingin Sanomat ilmoitti lähettävänsä kirjeenvaihtajan tulevaisuuteen. Kokeneen, paljon tietävän ja maailmaa hyvin hahmottavan Heikki Aittokosken (47) matka kestää vuoden.
    Tiistain lehdessä Aittokoski pohti matkansa karttaa.
    ”Lisäksi on niin, ettei ole olemassa tulevaisuutta”, Aittokoski sanoi. ”On olemassa tulevaisuuksia. Ihmisiä on 7,6 miljardia, ja ani harva muutos koskee meistä jokaista tai edes enemmistöä meistä.”
    Kanssalukijoiden tavoin odotan jännityksellä millaisen tulevaisuuden Aittokoski löytää, yhden niistä monista vain monta yhdestä.
    Puhutaanko Suomessa suomea sadan vuoden päästä?
    Osaako suomalainen lukea sadan vuoden päästä? Vai hoitavatko robotit senkin ihmisen puolesta?
    Sata vuotta sitten vapaudenkaipuu oli valtava. Ainakin sanoissa. Miksei myös teoissa. Onko Suomi sadan vuoden päästä vielä vapaampi paikka yksilöille, joukoilla vai pitääkö vapautta rajoittaa suurempien ongelmien hoitamiseksi?
    Löytääkö Aittokoski sadan vuoden päästä Suomen, jossa yksilö on vapaa kansalainen vai kovan yhteiskunnallisen kurin valtion, missä yksilö on enemmän orja kuin oman elämänsä tekijä?
    Olen itse antiutopiassani 2112 arvioinut, että sadan vuoden päästä Suomessa ja maailmassa yksilö on vapaaehtoisesti luopunut yksilönvapaudesta, jotta ympäristö ja ilmasto voisivat paremmin. Siinä Suomessa ei ole varaa demokratiaan eikä yksilönvapauteen.
    Tulevaisuuksia on monta. Mutta entä menneisyys, historia? Onko menneisyyksiäkin useita vain pelkästään yksi? Aittokosken tulevaisuusmatkaa miettiessä tulee ajatelleeksi, että kenties tulevaisuus selittää aina historian vaikka emme sitä hetkessämme tajua.
    Kun palaamme tulevaisuuteen, matkustamme menneisyyteen.


Valitsen nyt helpomman reissun kuin Heikki Aittokoski.
    Palaan hetkeksi menneisyyteen. En keksi sitä vaan siteeraan.
    Torstai on aina toivoa täynnä.
    Mika Waltarin runo Kevät vuonna 1929 oli riemua täynnä, valoa ja modernin elämän huumaa. Runon ilmestyessä Waltari oli 21 vuotias.
    ”Me syöksymme teräksen, betonin ja öljyn aikaan ”, Waltari kirjoitti. ” - kadun jättiläiskuilun yllä taivas / kovin kaukana ja pieni. / Kristalli-ikkunoitten takana nääntyvät kukat / autojonojemme tomuun ja bensiinihöyryyn.” Bensiinihöyryt katoavat vasta illan tullen: "Vain joskus iltaisin, / kun on hiljaista, / nousee satamasta, varastosuojista ja laivoista, / meren tuoksu, tervan, oranssien ja vaniljan tuoksu. / Ja seuraavana päivänä kahisevat matkailutoimistoissa / kartat, reklaamilehdet ja punaiset pilettivihot."
    Tulevaisuus näytti vapauttavan menneisyydestä. Siinä oli ihana paheen viehätys; modernin teknologian ja matkan tuoksu, joka häivytti kotoisten niittyjen ja kaislikoiden hajut ja värit.
    Nuori mies kuvitteli paluun tulevaisuuteen.


Seitsemän vuotta myöhemmin Arvo Turtiainen julkaisi runokokoelman Muutos. Hän täytti 32 vuotta kirjoittaessaan rakentajasta, joka yhä uudestaan tekee taloja muille, varakkaammille ihmisille eikä itse omista mitään tekemästään.
    ”Koko ikänsä hän rakensi / taloja toisille”, Turtiainen kirjoitti, ” pihkaa hikoilevat, punaiset hongat / hän veisti ihmisten suojiksi, kartanoiksi, / hohtavakylkisen laudan hän kohotti / kirkkojen välkkyviksi tapuleiksi, / ikkunan pieliin ja aittojen neitseellisiin päätyihin / kiinnitti luomistahtoinen käsi, / ja kauneutta janoava henki / pyrkimyksensä merkit.”
    Turtiaisen rakentaja on väsymätöntä lajia, sitkeä kuin honka ja harmaa kivi. Hän rakensi herroille ja narreille maassa, jossa pettu ja kuivattu kala olivat rakentajan ruokavalio.
    ”Koko ikänsä hän rakensi. / Mutta yksikään talo ei saanut nousta / josta hän olisi voinut sanoa tämän on minun, / yhtäkään päivää ei kulunut / jolloin hän ei olisi tehnyt työtä toisten hyväksi...”
    Rakentajan palkka, ainoa oma ”talo” oli sitten arkku viidestä laudasta. ”Hän teki työnsä ja lähti.”
    Kukaan ei muista, kukaan ei perään kysy.
    Mutta mitä Turtiainen oikeastaan halusi ja vaati? Olisiko kirvesmiehen pitänyt omistaa kaikki rakentamansa talot kuin kapitalisti ikään? Eikö vasemmistolainen runoilija ymmärtänyt palkkatyön luonnetta? Eikö hän nuoren Waltarin tavoin haistanut tulevaisuuden tuulen bensankatkuista tuoksua? Eikö Turtiainen tajunnut että kehitys kehittyy niin, että rakentaja vapautuu koska nimenomaan ei omista tekemiään taloja vaan saa niiden rakentamisesta hyvän palkan?
    Jos Turtiaisen hienoa runoa pitää tulevaisuuden julistuksena, siinä huomaa paradoksin, koska rakentajan sielu kaipaa vanhaa agraariyhteiskuntaa missä ihminen pysyy paikallaan maaplänttinsä vankina, kaiken omistavana.


Kansallista itsetututkistelua


Suomi vuonna 0:
    ”Olen tuntenut kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten vajavaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava - jos ei täytetyksi - niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti vaarattomaksi. - Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille muodostunut ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin ruotsinkielinen nuorisomme - kasvaneena kodeissa ja ympäristössä, jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä leipänä - tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen toteuttaja.”
    Näin kirjoitti 43 vuotias Volter Kilpi vuonna 1917 teoksessaan Kansallista itsetutkistelua. Täsmentävä alaotsikko kuului: Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja.
    Kilpi katseli tulevaisuutta ja kirjasi näkemyksensä nykyhetkestä, Suomesta vuonna 0, niin kuin nyt jälkikäteen voi sanoa
    Onko ajateltavissa, että Kilpi kirjoitti Suomelle käsikirjoitusta palaamalla tulevaisuuteen?
    Suomalainen kulttuuri näytti olevan tienhaarassa, monien teiden risteyksessä. Ruotsinkieliset pitivät valtaa, syrjivät suomalaisia ja haaveilivat yhteydestä Ruotsiin. Suomenkieliset elivät jonkinlaisessa menneisyyden valheessa, pinnallisen henkisen kokemuksen ilmapiirissä.
    ”Suomenkielinen kansalainen joutuu melkein säännöllisesti poljetuksi oikeuksissaan ja ansioissaan”, Kilpi sanoi, ”milloin hänen ansionsa tulevat ruotsinkielistemme arvioitavaksi, varsinkin, jos niitä on punnittava jonkin ruotsinkielisen ansioita vastaan.”
    Uskaltaako nyt, sata vuotta ja yhtä päivää myöhemmin todeta, että Kilven pahin pelko ei toteutunut; että Suomen käsikirjoituksessa esitetty kuilu eri ryhmien välillä sillottui ja kansa kulki kohtuullisen tasa-arvoiseen tulevaisuuteen ”unohtamalla menneisyyden”?
    Kunnes toisin tapahtuu!
    Vai mitä Heikki Aittokoski löytääkään tulevaisuudesta? Onko siellä suomenkielinen vähemmistö, joka pinnistelee muiden kulttuurien pusertamana ja takertuu omaan kieleen ja menneisyyteen? Pääseekö Aittokoski seuraamaan suomalaisen parlamentin (jos sellaista instituutiota enää vuonna 2117 on) istuntoa, missä pieni SKP (suomalainen kansanpuolue) vetoaa vähemmistön oikeuteen saada palveluja omalla kielellään omilla syrjäisillä asumisnurkillaan?


Volter Kilpi katseli tulevaisuuden menneisyyteen.
    ”Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta.”
    Pyrkimystä oli paljon, taitoa vähän.
    Kilpi soimasi henkisen elämän harrastelijoita teennäisyydestä, näyttelemisestä, onttoudesta: ”Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.
    Vaikka kirjallisuus vuonna 0 olisi ollut jopa kelpoista, komeaa ja kielellisesti vuolahtelevaa, niin sitä painoi ”sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus”.
    Kilpi sanoi, että kirjallisuudesta puuttui impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Jopa kansankuvaus oli elotonta: ”Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä.”
    ”Meillä sepitetään ’ajankuvauksia’, journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyvät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummista.”
    Kilpi syytti suomalaista kirjallisuutta pingoitetuista, leikillisistä kertomuksista, joiden ainoa ”elokkuus on kiljuvassa ’grimaasissa’, ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa”.
    ”Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi.”
    Volter Kilven mielestä itsenäisyytensä kynnyksellä haparoiva suomalainen kirjallisuus oli elämäntuntemuksen persoonattomuuden johdosta harmaata ja arkisuuden mataloittamaa. ”Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesti omassa ahtaassa piirissään… Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle.”
    Vuonna 1917 Volter Kilpi kaipasi henkisesti virkeämpää tulevaisuutta josta voi palata nykyhetkeen. ”Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara.”


Sata vuotta ja yksi päivä sitten tahdottiin vapautta.
    Kuinka moni tänään vannoo vapauden nimiin?
    Vapaus ja valinta eivät ole päivän teemassa.
    Yksilöön suhtaudutaan kuin holhousta tarvitsevaan lapseen. Eliitti, älymystö, poliitikot, toimittajat ja ammattiyhdistyspomot tietävät minua paremmin miten minun tulee elää ja olla, mitä saan syödä ja juoda ja millaisia sopimuksia minun tulee tehdä elämän kanssa.
    Poliitikoille riittää, että äänestän erilaisille ”edunvalvojilleni” jatkuvan oikeuden holhota meitä ja minua. Eliitille riittää ettei sitä sotketa rahvaan arvomaailmaan. Älymystölle riittää vetäytyä omaan norsunluutorniin pakoon pahaa maailmaa. Medialle riittää rakkikoirana räksyttäminen.
    Minulle (70) riittää että saan kiukutella edellä mainituille!
    Historia on paluuta tulevaisuudesta. Tulevaisuus on matka menneisyyteen. Nykyhetkeä ei vakavassa katsannossa olekaan, ei filosofisena ilmiönä. Ristiriitaiset lauseeni eivät ole loogisia.
    Elämässä kuitenkin vain nykyhetki on elettävissä. Sitä ei tarvitse eikä voi valita. Sartre muistaakseni sanoi, että ihminen ei voi valita aikaansa, mutta hän voi valita itsensä ajassaan.
    Myös tulevaisuuden kirjeenvaihtaja valitsee nykyisyyden matkustaessaan kauas.



                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

>>>>
Heikki Aittokoski: Tervemenoa, ilmestyskirjan ratsastajat. Helsingin Sanomat, 5.12.2017.
Volter kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja. Otava, 1917.
Kaarlo Tuori: Entä jos Suomi onkin 200-vuotias? Kanava, 7/2017.
Arvo Turtianen: Runoja 1934-1968. Tammi, 1976.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

torstai 30. marraskuuta 2017

Lähtikö lapasesta?

[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]


                                                                                         Kyösti Salovaara, 2017.


Katselee sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.
    Yrittää ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.
    Meri läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.
    Katselee Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko, nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.
    Nykyinen presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi, suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.
    Kaksijakoinen maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.
    Ei yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.
    Kaukaa katsottuna piste avaruudessa.


Lähtikö nyt lapasesta?
    Kysyttiin ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää Suomea koristaakseen.
    Lähtikö nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.
    Pitää valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha kauppaan.
    Suomalaisen takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii kääntää tarpeen mukaan.
    Laitoin itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.
    Lähtikö lapasesta?
    Ei tarvitse kysyä.
    Talitintti tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.
    Ei ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.
    Saako noin sanoa?


Horjutaan tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.
    Sitten kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää helpommin kun ei tarvitse lamppua.
    Luonnontieteilijät ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset, siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.
    Siitä puhe mistä puute, sanottiin ennen.
    Se joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.
    Mutta onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.
    Enqvist sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan, muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.
    ”Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”
    Enqvist vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.
    Enqvist leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä, joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat kansallismielistä intoa.
    Miksi avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?
    Ehkäpä siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa. Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden vaatimuksen.
    Luulen niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt elokuvaa pystyy ”lukemaan”.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


   Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan ensi-illasta 26.11.1942.
    Michael Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin  surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää sentimentaalisen tunteen.
    Ironista on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli vapautettu.
    Aina kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä katson.


Ståhlbergin hevonen hirnuu.
    Presidenttiedokkaiden arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.
    Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.
    Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.
    Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.
    Samalla kun kehitys kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.
    Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.
    Heinäsirkoilta katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja saa syödä mahansa täyteen.
    Joku terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin. Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York Timesin etusivulle.
    Pitää lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.
    Pitää puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.
    Pitää…
    ...uskoa Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”, mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”
    Ihmisen ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse markkinoita.”
    Tekopyhyyden markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.


Lähtikö lapasesta?
    Täytyy myöntää että lähti.
    Mutta joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.
    Laskiaisena syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.
    Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.
    Tuulelta ei saa vastausta.
    Siksi Goethe lohduttaa:
Et toivoa taitais sa enää muuta
kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


torstai 23. marraskuuta 2017

Mielin kielin

[humppaa vai rockia?]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Espanjassa.
Marko Maunuksela, Fuengirola.

Tämä kielikysymys ei päästä otteestaan.
    Johtuneeko siitä, että kieli on ”kaikki” mitä meillä on? Tai ainakin kaikki silloin kun haluamme kertoa jostakin, kuunnella jotakin, oppia jotakin ja jopa unohtaa jotakin. Tuntemisen kieli on lauluissa ja lauseissa.
    Kieli on kulttuuria, kulttuuri on kieltä – ja kulttuuri puolestaan on tapoja, hyviä ja huonoja ja pääosin yhdentekeviä ja joka tapauksessa harmittomia.
    Pessimisti saattaa tokaista ettei ihmiseläimellä harmittomia tapoja olekaan, mutta jos tunnustaa kuuluvansa ihmiskuntaan, pitää myös ihmisen tavat hyväksyä. Me olemme tapoja, ihmisinä.
    Kieli on monipuolinen työkalu.
    Mutta onko kielellä sisällään myös mieli?


Kieli on paikan mieli, kirjoitti Hannu Niklander Kanava-lehdessä. Kielen ylivalta johtaa ajattelun orjuuteen.
    Niklanderin mielestä kieli on enemmän kuin viestien välittämisen työkalu. Kielellä on mieli, joka voi olla paha tai hyvä.
    Niklander otsikoi juttunsa kertomalla, että Suomessa ovat Ikkunat kiinni englanniksi; että ”yhden vieraan kielen ylivalta ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta. Se ei ole yhteistyö- vaan alistussuhde.”
    Hieman historiattomasti - ja kapitalismin salaliittoa liioitellen -  Niklander tuijottaa toisen maailmansodan voittajiin ja häviäjiään. Saksan kieli pistettiin Niklanderin mielestä pannaan, koska Saksa oli tehnyt niin paljon ”pahaa”. ”Englannilla taisteltiin paitsi Saksaa ja sen uutta nousua, myös Neuvostoliittoa vastaan. Englannin kieli on Troijan hevonen, jolla Yhdysvallat tunkeutui eurooppalaisten mieleen.”
    ”Tuleeko meistä englantia jankuttamalla anglosakseja?” Niklander kysyi.
    ”Ei ja kyllä”, hän vastasi. Nykynuorilla on anglosaksiset silmälaput. Kohta he ovat keski-ikäisiä englanninnoksia.
    Niklander näyttää sijoittuvan siihen ”kansallismielisten” ajattelijoiden joukkoon, jossa tuumaillaan, että kieltä pitää säädellä ja rajoittaa monella tavalla. Tarvitaan kieliopin vartijoita, vaaditaan että kielen sanasto on moraalisesti kunnollista ja säädyllistä ja lopuksi edellytetään, että kansallisvaltion rajat määrittelevät kielen avulla kansallisen hengen ja sielun.
    Vapaus hyvä, kontrolli vielä parempi.


Suomen mieli, suomalainen kieli - metafyysinen unelma.
    Viime viikon keskiviikkona kävelin Paseo Maritimoa pitkin kuuntelemaan Marko Maunukselan tanssi-iltaa Espanjalaisessa rantakaupungissa. 
    Maunuksela on tangokuningas vuodelta 2010. Mutta kiinnostavampaa on, että hän juontaa arkipäivisin Ylellä iskelmäohjelmaa Paikka auringossa - lauluja Pohjantähden alta. Keskipäivän jälkeen yhden ja kahden välillä (yöllä uusintana samoilla kellonlyönneillä) kuultava ohjelma on muuttanut omaakin päivärytmiäni – kuuntelen Maunukselaa aina kun mahdollista.
    Iskelmäohjelmassaan Maunuksela soittaa suomeksi laulettua musiikkia, myös käännöskappaleita. Fuengirolalaisessa yökerhossa hän lauloi suomalaisia tangoja, valsseja ja tietysti humppaa.
    Mutta onko supisuomalaisia lauluja olemassakaan?
    Maunukselan esitys oli iloinen ja hyväntuulinen. Tuli tunne että esittäjä tietää tulkitsevansa surullisia ja alakuloisia lauluja ja ottaa alakuloon etäisyyttä, jolloin tulkintaan tulee kaksoislataus: laulun kaihoisa sanoma ja sen ironinen tulkinta.
    Illan päättyessä kysyin Maunukselalta, onko hymyilevä ironia tarkoituksella tehtyä.
    Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä.
    Taisin puhua kriitikoiden kieltä. Se ei selitä todellisuutta. Pelkästään kriitikon mielen maisemaa.
    Yhtä kaikki Maunukselan tanssi-ilta oli yhtä riemullinen kuin kesällä näkemäni ja kuulemani Ilkka Vainion ja Janus Hanskin mahtipontinen show Kotkan Meripäivillä. Sekin oli ironiaa täynnään, mutta eri tavalla kuin Marko Maunukselan hiljainen, mukaansatempaava hyväntuulisuus. Vainio ryntäili härkämäisesti Kairon lavalla kuin Tom Jones ja Mick Jagger yhteenkasvaneena, ja absurdi itseironia syntyi siitä että Vainio tiesi ettei laula kuin Jones eikä riehu kuin Jagger.
    Mitä enemmän suomalaisuuteen syöksymme, sitä kauemmaksi maailmalle ajaudumme!


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Kairossa.
Ilkka Vainio, Janus Hanski ja Viihteen Kenttämiehet.


Historiaa katsoessa sävyt katoavat, viivat oikenevat ja yksityiskohdat menettävät merkityksensä, ja käy niin että näemme menneisyyden vain nykyisyyden selittäjänä, ikään kuin kaikki virtaisi yhteen suuntaan.
    Toisin kuin Niklander väittää, anglosaksinen kulttuuri ei valloittanut Europpaa välittömästi eikä yhdellä iskulla toisen maailmansodan jälkeen. Se tapahtui jo aikaisemmin, pikku hiljaa. Ja kulttuurinen evoluutio jatkui hiljalleen nykyhetkeä päin. Siinä Niklander on oikeassa, että sen jälkeen mikään toinen kulttuuri ei ole valloittanut Eurooppaa; ehkä ei koskaan valloitakaan ellei sitten kiinalainen tai islamilainen kulttuuri iske jälkeään tänne jopa väkivalloin.
    ”Tulva-aallon lailla vyöryy 1920-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kuohu: jazz..!”
    Näin kirjoitti T. Vaaskivi esseekokokoelmassa Huomispäivän varjo vuonna 1938.
    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taide-elämä ja kulttuuri kaikkineen koki vallankumouksen. Tuli jazz, tuli kubismi, tuli uusi teatteri – tulivat kansainväliset virtaukset. Saatiin radio yhä useampaan torppaan; kuultiin elokuvissa ääniä, puhetta ja soittoa.
   ”Tasainen, yksitoikkoisesti polkeva musiikki, jossa 4/4-tahti vallitsee, säveljaksojen nopeat vaihdot ja juoksutusten kimeä rummutus soittavat väsyneelle maailmalle uutta olemassaolon huumaa”, Vaaskivi huokaili. ”Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliinin.”
    Uusi musiikki tuli Amerikasta mutta kaiutti viidakoiden rytmiä.
    Uusi romantiikka, uudenlaiset ihmiset, uudenlaiset soittimet!
    ”Valittava, metallinen puhallinsoitin, jonka köyhä belgialainen muusikko Saxe yli puoli vuosisataa sitten keksi, anastaa orkestereissa aseman viululta. Pariisin työttömät neekerit perustavat jazzbandeja, ansaitsevat elatuksensa ammattitanssijoina tai ammattirakastajina… Kaikissa teattereissa kaikuu saksofonien ikävöivä altto ja banjojen liukuva musiikki: Johnny spielt auf! Neekerirytmien voittokulku on huipussaan.”
    Englanninkieli valloitti kansainvälistä musiikkiskeneä jo 1920-luvulla. Saksalaisen, italialaisen ja ranskalaisen laulun se syrjäytti globaalilta markkinalta kokonaan vasta 1960-luvun jälkeisenä aikana. Paikalliset laulut eivät hävinneet, mutta niitä ei enää "kuljeteta" rajojen yli.


Nyt siis olemme ”englantia” eikä kohta mitään muuta. Yleisradio vielä soittaa muutamissa ohjelmissaan keskieurooppalaisia sävelmiä, mutta vain muistojen bulevardeilla, ei nykyaikaa kuvittaen eikä säestäen.
    Kielen mieli, ylivallan askeleet? Vai pelkkää näköharhaa koko juttu?
    Tuohtumuksessa unohtuu ettei kieli valu ylhäältä alas, ei edes USA:sta Suomeen vastoin tahtoa, halua, toivetta. 
    Sekin unohtuu, että amerikkalaista kirjallisuutta käännettiin Suomessa jo 1920-luvulla runsaasti. Ja se että amerikkalaiset kirjailijat valtasivat Pariisin ja Madridin näyttämön sotien välisenä aikana – ehkä siksi ettei Yhdysvalloissa saanut vapaasti viinaa, mutta yhtä kaikki…
    Kannattaa myös muistaa kuinka ranskalainen älymystö ihaili sodan jälkeen kovaksikeitettyä amerikkalaista rikosromaania. He imivät amerikkalaisuuden omiin elokuviinsa, ikään kuin ranskalaisuus olisi vetänyt viimeistä hengenvetoaan amerikkalaisen b-luokan kirjallisuuden kautta. Sitä paitsi, eikö 1950- ja 1960-luku olleetkin italialaisen ja ranskalaisen uuden elokuvan loistoaikaa?
    Kuvaa hämärtää sekin, että Euroopassa on tehty koko ajan – ja tehdään varsinkin juuri nyt – paljon ”parempia” ja merkittävämpi tv-sarjoja ja elokuvia kuin Yhdysvalloissa. Suomalaiset kriitikot jaksavat esimerkiksi moittia saksalaisten rikosdraamojen pikkuporvarillista kliinisyyttä, mutta se ei kai todista muuta kuin, että he eivät edes katso saksalaisia elokuvia. Yle näytti juuri Kriminalisti-sarjan (Der Kminalist, 2006-2017) 11. tuotantokauden jaksot ja niissä nuorten berliiniläisten syrjäytymistä tarkasteltiin niin monipuolisesti ja koskettavasti että välillä pahaa teki – teki pahaa modernin urbaanin maailman puolesta.
    Entäpä koulujen kieli? Kun menin 1958 Kotkan lyseoon, siellä kehoitettiin valitsemaan saksa pitkäksi kieleksi, jos halusi myöhemmin opiskella lääkäriksi. Vielä 1960-luvulla teknillisessä korkeakoulussa luettiin saksankielisiä oppikirjoja.
    Mitä sitten tapahtui?
    Globalisoiduttiin myös henkisesti? 
    Kun ihmiset vapautuivat kansallisvaltioiden rajojen ahdistavasta piiristä, tarvittiin myös yhteistä kieltä. Jos historia olisi tapahtunut toisin, jos sattumalta Ranska ei olisi myynyt Louisianaa ja Espanja Floridaa Yhdysvalloille, ja jos Meksiko olisi pystynyt pitämään Kalifornian ja Texasin, ehkä globaalina valtakielenä nyt olisi espanja tai ranska eikä brittien englanti. 


Mutta englanti rulettaa!
    Maailma on monensuuntaisten virtausten loputon meri. Aaltojen voiman voi yrittää kieltää, mutta se ei onnistu komentamalla. Tilastot kertovat, että esimerkiksi Yhdysvaltoihin muutti vuosina 1949-61 43000 insinööriä ja tiedemiestä. Suuri osa muuttajista tuli kehitysmaista. Ja vuosina 1964-65 Amerikan sairaaloissa työskenteli noin 41000 valmista tai valmistuvaa lääkäriä, joista 11000 oli suorittanut tutkintonsa ulkomaisissa yliopistoissa.
    Ja tuolloin oltiin vasta integraation alkutaipaleella!
    Suomalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus, espanjalaisuus – katoavaa kansanperinnettäkö?
    On tietysti huikean ironista, että silloin kun vain eliitti pääsi matkustamaan Suomesta Eurooppaan, radio soitti hyvin paljon eurooppalaista musiikkia, suoraan sellaisenaan tai käännettynä.
    Nyt kun rahvas matkustaa hullun lailla pitkin Eurooppaa ja maailmaa, ei radiossa soiteta kotimaisen musiikin lisäksi mitään muuta kuin englanninkielisiä lauluja, aivan kuin ulkomailla käyviä ihmisiä ei lainkaan kiinnostaisi ne paikat ja maat joissa ovat kohdanneet paikallisen kielen ja mielen.
    Karistaako uusi globaali ihminen tällä tavalla kansallisvaltion rajat päästään ja ikään kuin julistaa ettei kansoja enää olekaan? On vain ihmisiä, eri puolilla ja erilaisissa paikoissa.


Kaikkea ei voi selittää vaikka kuinka haluaisi.
   ”Mutta”, huomautti ranskalainen Claude Julien 1960-luvun lopulla, ”Amerikan imperiumin nerokkuus on siinä, että se ei aseta äärimerkkejä vaikutusvallalleen. Mikään kartta ei pysty näyttämään sen rajoja. Siksi se muistuttaa niin vähän klassisia siirtomaaimperiumeja, että sitä on välistä miltei mahdoton tajuta, ja että se itsekin näyttää epäilevänsä omaa olemassaoloaan.”
    Kun Marko Maunuksela vetäisee vauhdikkaan humpan espanjalaisessa rantakaupungissa, kuulija ei heti tajua, että tässähän soi sotien välisen jazzin rytmit, saksalaisella poljennolla vahvistettuna. Ja koska jazzin ja rock-musiikin juuret palautuvat Afrikan rytmeihin ja lyömäsoittimien loputtomaan vitaalisuuteen, koko kysymys kansallismielisestä kielestä ja mielestä sulaa pois ikään kuin päätyisimme yhteiseen alkukotiin jonnekin etäälle ja hyvin kaukaiseen aikaan.
    Kuinka monta kieltä tarvitaan jotta ihminen voi tuntea itsensä ihmiseksi? Miksi monien kielien maailma olisi parempi kuin yhteisen kielen maailma?
    Bertolt Brecht kirjoitti kesällä 1940 maanpaossa Saksasta ollessaan runon suomalaiselle maisemalle ja lopetti sen usein toistettuun lauseeseen: ”Vaikenee kansa kahdella kielellään.” 
    Vaikeneeko Suomi nyt, syksyllä 2017, kolmella kielellään?


Saksalaista kulttuuria Suomessa.
Christian Berkel Kriminalistin pääosassa.
Yle  Tv1 -  kuvakaappaus.

>>>
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila, myös Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo. Tammi, 1973.
Claude Julien: Imperiumin kasvot. (L'Empire américain, 1968.) Suom. Kalle Salo. Otava, 1970.
Hannu Niklander: Ikkunat kiinni englanniksi. Kanava, 7/2017.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia. K.J. Gummerus, 1938.

torstai 16. marraskuuta 2017

Toinen kotimaa

[valohoitoa]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Tiistaina söin pizzaa pesetan muistomerkin lähellä.
    Ilma oli muuttunut. Pohjoinen viima hyydytti lämpimät päivät. Pohjoisesta virtaa kylmää ilmaa ja kovaa kuria Välimerelle asti.
    Kuka haluaa olla aina pilkun piip? No, suomalaiset ja ruotsalaiset joka tapauksessa.
    Pesetan muistomerkki on rannassa. Siitä aukeaa meri Afrikkaan. Ja itäisille maille. Joskus aikaisemmin raha oli valtion ja kotimaan merkki. Suomen markka, Espanjan peseta, Ranskan frangi.
    Kun kaikki maksetaan euroissa, missä kotimaa on?


Sunnuntaina aurinko paahtoi kesäisesti. Lämpöä piisasi jotain 24 astetta.
    Muuan vanhempi mies meni uimaan Torreblancan rannalta.
    Ottamassani kuvassa näkyvät elämän ääripäät. Etualalla mies ui kohti Benalmadenaa, joka alkaa harjanteen rakennusrivien takana. Kaukana siintävät Sierran Nevadan vuoriston lumiset huiput. Kesä ja talvi samassa kuvassa.
    Espanjalainen maisema on ääripäiden figuuri.
    Mutta tärkeintä on huikaiseva valo. Marraskuun valossa rakennukset ovat teräväpiirtoisia palikoita kuin arkkitehdin pienoismallissa. Vuorien rinteet erottuvat niin veitsenterävinä, että niillä voisi ajaa partansa.
    Selvästi näkyvä näkyy selvästi.
    Ei ihme että taiteilijat ovat saapuneet Välimerelle valon perässä. Huonompiakian harrastuksia on.
    Melkein tyyni meri kimaltaa auringon kilossa kuin miljoona tonnia puhdasta valoa.
    Niin että hyvin punnittuja ajatuksia valosta.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Välimeri ja lumiset vuoret.


Serkkuni Maija toivotti ”hyvää matkaa toiseen kotimaahanne”.
    Hän liioitteli ystävällisesti, monessakin mielessä.
    Espanja ei liene kotimaani, vaikka tänä vuonna olen viettänyt Espanjassa noin kaksi kuukautta, en tosin yhteen menoon enkä yhdessä paikassa. Mitä kotimaalla sitä paitsi tarkoitetaan? Onko se sama asia kuin isänmaa tai äidinmaa tai jopa kansakunnan kotipaikka?
    Koti, kotikortteli, kotikatu, kotikaupunki – siinäkö kotimaan paikka, fyysinen ja vähän henkinen? Mutta moderni ihminen saattaa ihmetellä jos joku väittää, että hänellä on vain yksi kotimaa.
    Jokaisella kirjoja lukevalla ja elokuvia katsovalla on monia kotimaita, kulttuurien tyyssijoja. Jos seuraat kansainvälistä jalkapalloa, tunnet kenties paremmin Manchester Cityn ja Arsenalin tai Barcelonan ja Madridin pelaajat kuin Ilveksen ja Kupsin. Maailman media on meidän kotimaamme, ilman rajoja ja passia, halusit tai et.
    Internet on samanlaista infraa kuin kotikatu ja kaupunkisi kaupalliset korttelit. Tosin internetissä pääset nopeammin perille kuin kotikadulla. Ja ihmeitä piisaa enemmän.
    Maailma avautuu sulkeutuakseen.
    Näin väitti Kanava-lehdessä Hannu Niklander, jonka mielestä suomalaiset sulkevat ikkunat Eurooppaan opiskelemalla pelkästään englantia. Se on pakkoenglantia, Niklander sanoi, amerikkalainen juoni
Kyösti Salovaara, 2017.
kielen valepuvussa, Troijan puuhevonen, jonka sisällä amerikkalainen kapitalismi valloittaa muun maailman.
    Niklander puolusti kotimaataan, jonka ajatteli määrittyvän kielestä, kielellä, kieleksi. Hän saattoi olla oikeassa, mutta amerikkalaisen salaliiton merkitystä hän liioitteli. Se on fiktiota. Kukaan ei pakota lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta, katsomaan amerikkalaisia tv-sarjoja, uskomaan Hollywoodin unelmiin.
    Aurinko paistaa Välimerellä. Valohoitoa koko sielulle. Kielien meri, paikat ja vuorien rinteet. Saa tulla ja olla.
    Saa olla ihan hiljaa jos haluaa. Turistina turistien joukossa.


Kotimaassa, siinä oikeassa, luin ennen matkaa Jörn Donnerin mammuttimaista Mammuttia (2012). Aloittelin sen vuosia sitten. Saa nähdä koska lopettelen.
    Lukemisen verkkaisuus ei johdu Donnerin tavasta kirjoittaa.
    Hän osaa kirjoittaa osaamisen kaikissa merkityksissä. Mammutti on kuin fiktiivinen muistomerkki, vähän toisenlainen kuin pesetan patsas tuolla rantakadulla. Siis enemmän tulkintaa, kysymyksiä.
    Donneria lukiessa alkaa tosin ihmetellä kuinka vähän hän kertoo kirjoittamisen prosessissa siihen nähden kuinka paljon hän kirjoitti nuoruutensa ja keski-ikänsä parhaina vuosina. Toisaalta Donner kertoo paljon naisistaan kertomatta heistä paljoakaan. Idea tulee selväksi, kuitenkin. Lukija ihmettelee miten (ja missä) naissuhteidensä välissä Donner oikeastaan ehti kirjoittaa niin paljon. Tai toisinpäin, miten hän kirjoittamisensa ja elokuvahommiensa ohessa ehti niin monen naisen kanssa sänkyyn – kerran New Yorkissakin vihreäkyntisen elokuvaohjaajan kanssa.
    Sen jälkeen vihreävarpaisia ei näkynyt.


Missä on taiteilijan kotimaa?
    Romaanin sivuilla, elokuvan leikkauspöydässä, maalauksen figuureissa?
    Donner sanoo, muistaakseni, että todella suuret kirjailijat eivät ota elämää vakavasti, koska keskittyvät kirjoittamiseen. Niin suuri kirjailija Donner ei taida olla – tai ainakaan hän ei itse pidä Donneria niin suurena. Entä tavallinen ihminen - pitääkö hänen ottaa elämä vakavasti? Jos pitää, miksi? Kenties heimon ja suvun takia, ihmiskunnan?
    ”Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen”, Donner kirjoittaa Mammutissa, ”väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.”
    Tässä Donner ehkä määrittelee kotimaan itselle ja muille.
    Mutta onko kosmopoliitti Donner koskaan ollut missään ”kotimaassa”?
    Hänellä oli hieno työ Tukholmassa elokuvainstituution palveluksessa ja hän asui kodissa, jota ei välittänyt sisustaa omakseen. Kun erään kirjan deadline lähestyi eikä työ edennyt, Donner muutti tukholmalaiseen hotelliin, jossa täydellisen vierauden keskellä pystyi syventymään kirjoittamiseen.
    Ja yhä uudestaan yhä merkityksettömmimmissä paikoissa Donner kirjoittaa kirjoja ja suunnittelee elokuvia. Kotimaan kamaralla hän ei tunnu pystyvän luovaan tekoon – paitsi naisten ja silakoiden parissa.
    Ja sitten Donner tunnustaa olevansa henkisesti sukua Raymond Chandlerin romaanisankarille Philip Marlowelle.
    ”Joskus hän [Jörn Donner] on ehkä ajatellut Chandlerin kertojaa, yksityisetsivä Marlowea ja tämän ja rikkaan Linda Loringin suhdetta, joka osoittautuu yhteensovittamattomaksi. Nainen kuvittelee hänen luopuvan vaivalloisesta elämästään. Se ei onnistu. Vuonna 1995 J sattuu matkallaan hienolta taloltaan Moraga Drivelta Suomen konsulaattiin kulkemaan Loring Avenuen ohi, mikä muistuttaa häntä päivittäin Marlowen ja Linda Loringin epäsymmetrisisestä rakkaustarinasta. Ehkä symmetria puuttui myös J:n ja Jeannetten väliltä.”
    Donner ei luovu vaivalloisesta taiteilijanelämästään edes rikkaan vaimon hyväksi. Kirjoittaminen on hänen kotimaansa.

                                                         S.I. 2017.
Espanja on myös karu maisema.


Mitä sitten tulee Raymond Chandleriin, tämä kaipasi koreassa Kaliforniassa lapsuutensa ja nuoruutensa Englantia niin voimakkaastí, että se koski yön pitkinä tunteina kuin puukko sydämessä.
    Chandlerhan syntyi Amerikassa, mutta vanhempien avioliiton hajottua, kasvoi sukulaisten tykönä Englannissa. Palattuaan syntymämaahansa hän menestyi Yhdysvalloissa jonkinmoisena öljy-yhtiöiden johtajana, mutta menetti lopulta työpaikkansa.
   Chandler ajeli sitten 1930-luvun alkuvuosina autolla vaimonsa Cissyn kanssa Kalifornian rantateitä, kuunteli aaltojen hyrskyjä ja luki dekkarilukemistoja ja harjoitteli itse kirjoittamaan jännitysnovelleja.
    Tuohon aikaan, vuoden 1932 paikkeilla, kun hänen vanheneva vaimonsa oli jo yli kuudenkymmenen ja hänellä itsellään koko kirjailijan ura vielä edessäpäin, Chandler kirjoitti muistivihkoonsa runon Nocturne from Nowhere, missä pakahduttavasti kaipaa oikeaa kotimaataan ja oikeaa rakkauttaan, todeten ettei kummallakaan ole mahdollisuutta toteutua:
Ei ole maata yhtä kaunista
kuin Englanti jonka kuvittelen öisin
tässä kirkkaassa ja kurjassa maassa
maanpaossa ja kauhuissani.
Ei ole naista yhtä hellää kuin se nainen
joka katsoo ruiskukansinisin silmin
katseessa pettymyksen lumo
ja lupaus mahdottomasta paratiisista.
Siksi yösydännä hetkiseksi
tahdon palata
siihen pehmeään, uljaaseen tulevaisuuteen
joka ei ole mennyt,
koska sitä ei ollutkaan,
vaan silti on kadotettu ikuisesti…
(suom. Leena Tamminen.)


Vanhahko mies ui Välimeressä Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja kohti.
    Rannalla turisti katselee vieraana maailman menoa.
    Espanjalaiset suhtautuvat turistiin välillä huvittuneen ystävällisesti ja toisinaan pysähtyvät jalkakäytävälle parveksi kuin estääkseen kaiken ulkopuolisen vaikutuksen.
    Ihmisellä on monta kotimaata – niin monta että kaikissa voi tuntea itsensä vieraaksi, turistiksi. 
    Hyvää ruokahalua, buen provecho – tarjoilija toivottaa ja hymyilee. Turistiakin naurattaa, semminkin kun hän oivaltaa että sanalla ”valohoitoa” on monta merkitystä, positiivisia ja negatiivisia.
    Suomalainen elokuvanäyttelijätär ihmettelee kahvilassa, voiko Välimereen mennä uimaan – onko sen pohjassa hiekkaa vai jotakin muuta? Jos varvasta ei kastele, ei tiedä miltä meri tuntuu.
    Koiralla on neljä jalkaa. Ihminen kulkee pystyssä päin kunnes kompastuu.
    Kirjailija katsoo ikkunasta eikä näe kotimaataan, koska ei tiedä missä se on, missä ne ovat. Niitä on joka puolella eikä missään. Lauseen perään kirjoitetaan piste, kirjailija ajattelee ja ihastuu omaan ajatukseensa.
    Lauseen perään kirjoitetaan piste, myös Espanjassa.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Toinen kotimaa? Tunne vai järki?