torstai 15. helmikuuta 2018

Ajatus syntyi meressä

[ja ryömi maalle]

Kyösti Salovaara, 2018.

Alussa oli alku, virtaavat vedet ja pohjan savikiteisiin syntyneet elämän idut.
    Jotain 350 miljoona vuotta sitten ”esi-isämme” ryömivät meristä ja soilta ja virroista kuivalle maalle. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta on vettä. Siksi maailma kuuluu kaloille.
    Kun ”esi-isämme” (ja tämä on pelkkä metafora) pääsi kuivalle maalle, hän puhalsi keuhkoistaan vedet rantahiekkaan ja ryhtyi hengittämään uudella tavalla.
    Kääntyikö "hän" rannalle päästyään takaisin merelle päin katsellakseen vielä hetken entistä elämäänsä?
    Tästä ei ole kirjoitettuja dokumentteja.
    Vuorovedet ovat pyyhkineet "jalanjäljet".
    Me olemme kalojen sukua, olimmepa ihmisiä tai valaita, hiiriä tai pellolla käyskenteleviä lampaita.
    Olivatko kaikki ajatukset jo ajateltu esi-isämme karistellessa ”harteiltaan” veden? Platonisessa mielessä ehkä oli, sillä eiväthän totuudet muutu.
    Yritän flunssaisessa päässäni tavoittaa suuren ajatuksen, mutta se on yhtä vaikeaa kuin kumartua rantahiekalle ja yrittää kouraista aaltojen vaahto käteensä.
    Käsi kastuu, kuohut pakenevat pois.


Ihminen on ylpeä, tietäväinen, kopea ja ylimielinen. Hän pitää itseään korkealla olevana, muita parempana.
    Arkipäivä asettaa toisinaan ihmisen viisauden kummalliseen valoon.
    Viime lauantaina Yle esitti Teemalla Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaaman mestariteoksen Tiikerikissa.
    Helsingin Sanomien tv-sivulla kriitikko Martta Kaukonen antoi elokuvalle kolme tähteä viidestä. Hänen mielestään filmissä on loistokkaita pukuja.
    Samana päivänä Kaukonen antoi saksalaiselle B-filmille Kostaja Lontoosta (1964) yhtä monta tähteä ja suomalaiselle Miehen työ – elokuvalle (2007) neljä tähteä. Saksalainen B-filmi ja Aleksi Salmenperän ”maskuliinisuuden” draama ovat yhtä merkittäviä tai jopa parempia filmejä kuin Tiikerikissa.
    Seuraavana päivänä Kaukonen arvioi elokuvan Paavo Pesusieni kuivalla maalla yhtä hienoksi elokuvaksi kuin Viscontin Tiikerikissa.
    Milloin viisaus ryömi aalloista kuivalle maalle?
    Vai odotetaanko yhä?


Miksi lauseita kirjoitetaan?
    Miksi historia on vaikea nähdä mittakaavassaan?
    Joskus tuntuu ettei entisellä ole mitään väliä.
    Ajatus oli 350 miljoonaa vuotta sitten merten pohjassa, jokien hiekkapenkalla ja suosilmän mustassa aukossa.
    Sieltä se tuli tänne ollakseen jotakin enemmän.
    Mutta totuudet eivät muutu eivätkä pala tulessa.
    Elokuvakriitikon elämä on siinä mielessä helppoa ettei tarvitse katsoa nokkaansa pidemmälle. Peilistä näkee kaiken tarvittavan. Riittää kun sen panee paperille.
    En tietenkään ”vaadi” Martta Kaukosta tai ketään muutakaan ryhdistäytymään historiallisen mittakaavan äärellä. Jokainen saa ajatella mitä haluaa. Taideteoksille ei ole universaalia arvojärjestystä. Mielivaltainen arvottaminen kuuluu asiaan.
    Lukija napsii erilaisten kriitikoiden lauseista ne, joita pitää ominaan.
    Muut lauseet huuhtoutuvat hulevesiviemäriin ja lopulta mereen, kalojen valtakuntaan.


Me olemme kalojen sukua. Jopa Helsingin Sanomien tv-kriitikko on samaa sukua.
    Elämä syntyi kun savikiteisiin alkoi kerääntyä… jotakin... elämän ituja, virran poimuissa.
    Sitten myöhemmin draaman kaari huipentui ”esi-isämme” ryömiessä kuivalle maalle. Keuhkoissa oli vettä ja se piti puhaltaa pois.
    Selailin etelä-amerikkalaisen runouden antologiaa Kello 0. Sen toimitti suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1969 (WSOY, toinen painos 1971.)
    Niin kyllä, mutta ei magiaa... otsikoi guatemalalainen Miguel Angel Asturias erään runonsa.
    ”Pillastuneet tuulet / törmäävät merelle ja katkovat sen kahleet...”
    Elämän alku ja loppu on meressä, keskivaiheilla kenties jotakin muuta, aamun Hesari ja kahvikupillinen parin leipäpalasen kanssa.
    Etteikö ole veistoksia?
    Sitäkö valitat, Ilmojen Metsästäjä?
    Joet virtaavat mereen, elämän alkulähteelle. 
    Mereltä elämä ryömi kuivalle maalle ajatus kainalossaan. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta kuuluu kaloille. Ajatuksen kuivat kangasmaat ovat pieniä plänttejä, mitättömiä.
    Ja Miguel Angel Asturias kirjoittaa:

Entä somerikot, kivipinnat vedessä,
hädin tuskin hiotut, joita vielä huuhtoo
usvakuvioita veistävä meri,
levien fetissit, hirviöt, kotilot,
merihevoset, kaikki liikkeessä…
Ja vuorijonojen ylhäiset kasvot,
profiilit, patsaat, tähtien kolikot…
Kiviveistoksia, hiekkaveistoksia, pilviveistoksia…

niin kyllä,
mutta ei magiaa…


Kyösti Salovaara, 2018.

torstai 8. helmikuuta 2018

Kielletäänkö Caravaggio

[vai surfaillaanko apilaniityillä?]

Kyösti Salovaara, 2018.


Mielellään näkee yksityiskohdissa vertauskuvallisuutta, symboleja ja ikoneja.
    Kenties se on pakenemista omista tunteista.
    Mutta pakenemista on montaa lajia. Yksityinen kokemus on pelkästään yksityinen. Se ei kerro paljon mitään.
    Kun etsii merkityksiä ja on löytävinään vertauskuvallisuutta, tajuaa kuuluvansa laajempaan heimoon kuin omaan minään, itsekeskeiseen ”paskiaiseen”.
    Tällä tavalla ajaudutaan vuorovesien salaisuuteen.
    Playa de las Canterasin aallot vyöryvät rannan vulkaaniseen hiekkaan. Surfaaja meloo käsillään lautaansa mahallaan maaten yhä kauemmaksi, suurta lainetta tavoitellen.
    Sitten hän kohtaa sen, kääntyy, nousee seisomaan kuin kuningas ja antaa laineen kuljettaa ja tuntea olonsa kaiken olevaisen hallitsijaksi. Hän ei ratsasta suoraan kohti rantaa, vaan etsii laineiden harjoilta ja aaltojen kuopista vauhdikkaan polun, kunnes mahdoton tehtävä päättyy ja hän kaatuu turkoosiin kuohuun viimeisen aallon murtuessa rantahiekkaan.
    Kannatti kuitenkin yrittää. Hän kääntyy uudestaan merelle päin, kuljettaa taas lainelautaansa käsillä meloen, toivoen että kohta suuri aalto tempaa hänet taas mukaansa.
    Sellaistahan elämä on, laineita ylös ja aaltoja alas kunnes väistämätön osoittaa voimansa. Viimeinen pisara otsalla, jalat hiekassa, auringon säteissä kellumaan jäänyt lauta.


Kuka meistä on aina oikeassa? 
    Kuinka usein olemme väärässä?
    Voiko olla aina väärässä eikä koskaan oikeassa?
    Onko mahdollista meloa suurta aaltoa kohden tajuamatta ettei se koskaan saavu minun kohdalleni, näille rannoilla?
    Ihmiset ovat erilaisia samankaltaisuudessaan.
    Pyhimyksiä on vähän tai ei juuri lainkaan.
    Jokaisella on puolensa, vikansa, virheensä.
                                                                              S.I. 2018.
Tarkkailija kilometrin korkeudessa Kanarialla.
Yksityinen kokemus, yleinen huomio?
    Moraali lienee laskettu keskiarvojen perusteella. Herra varjelkoon meitä ihmisiltä, joiden elämässä ei ole muuta kuin puhdasta  ”moraalia”, tinkimätöntä oikeassa olemista.
    Aaltojen mukana ratsastaa helpoiten, kuohujen ilmavassa kuplassa, mutta täytyy muistaa että lopulta syöksyy pärskeisiin ja kastuu kauttaaltaan.
    Elämä ei kuivata surfaajaa ennen kuin aivan lopussa.


Sensuuriasioihin perehtynyt Svetlana Mintcheva kysyi viime sunnuntaina The Guardianissa: ”Caravaggio tappoi miehen. Pitäisikö meidän sen tähden sensuroida hänen taidettaan?”
    Kysymys liittyy Me Too – kampanjan julkisiin aaltoihin. Pärskeisiin. Missä menee raja yksilön tekojen ja hänen luomien taideteoksien välillä?
    Jos yksilö käyttäytyy huonosti, jopa hirviömäisesti, tarkoittaako se ettei yhteisö voi eikä saa katsella hänen maalauksiaan, lukea hänen kirjoittamiaan kirjoja, katsoa hänen ohjaamiaan elokuvia? 
    Jari Sillanpää tuomittiin oikeudessa,  mutta hänen laulujaan soitetetaan Ylellä kuin mitään vakavaa ei olisi tapahtunut. Onko moraalia vähintään kahdenlaista? Jotenkin särähti kun Yle Helsingin tyhmänsorttinen naistoimittija hellitteli tuomion saanutta "narkkaria" ja... (*)
    Onko Me Too jo kiivennyt liian suuren laineen harjalle? Kohta sen alle jää kaikki. Eikä tämä tarkoita, että liikkeellä olevat olisivat ehdottomuudessaan väärässä.
    Mutta realistinen kysymys kuuluu: milloin ja missä taide on syntynyt normaaliyksilön, moraaliltaan "täydellisen" keskivertokansalaisen kynästä tai pensselistä?
    Onko puritaaninen ihminen ihanne sinänsä? 
    Myös SiLLOIN kun ihminen kääritään fenimismin fundamentaaliseen pakkopaitaan?


Esimerkkinä Woody Allen, joka on ohjannut 54 elokuvaa.
    Jos ja kun Allen vuonna 1992 syyllistyi anteeksiantamattomaan tekoon omassa elämässään, ihmissuhteissaan, tuleeko elokuvateattereista ja tv-ohjelmista häivyttää mestarilliset filmit aikaisemmiltakin vuosilta, kuten Annie Hall (1977), Manhattan (1979) tai Hannah ja sisaret (1986)? Eikö Allenin taidetta  sitten ole olemassakaan vuoden 1992 jälkeen?
    Jos ei, niin mitä me olemme katsoneet?
    Jos ja ... uudestaan jos!
    Jos taideteos ei ole aikaisemmin tuntunut ihmistä vihaavalta ja ihmisyyttä halveksivalta, muuttuuko se sellaiseksi kun taideteoksen tekijän yksityiselämästä paljastuu holtittomuutta, pahuutta tai jopa hirviömäisyyttä? 
    Woody Allenin on sanottu popularisoineen loistavasti Ingmar Bergmanin "naissuhde-elokuvien" teemoja - tuleeko myös Bergman asettaa moraalisen arvioinnin kohteeksi? Sitäkin väitettä on ilmassa.
    Mutta jos myös Ingmar Bergaminin filmit heitetään noitaroville, niin mitä taiteesta jää käteen? Karrelle palanut hiilennokare?
    Jörn Donner  (ironista kyllä, Bergman asiantuntija) kertoo muistelmateoksessaan Mammutti, kuinka hän ei voinut henkilökohtaisiin murheisiinsa etsiä tukea Armi Ratialta – vaikka Ratia muuten ja monin tavoin tuki Donneria – koska Ratia tarrasi heti Donnerin muniin.
    Ratia haki seksiä, ei terapiaistuntoja.
    Kun tämän tietää, pitäisikö Marimekon kankaat jättää ostamatta ja Mari-paita päälle pukematta?
    Miettikää! (*)
    Hannu Salama tuomittiin aikoinaan jumalanpilkasta. 
    Tulisiko Juhannustanssit viedä uudestaan raastuvanoikeuteen ja etsiä siitä mahdollinen naisenpilkkaa tuomittavaksi? Entä Henry Millerin kaltaiset kirjailijat, joiden puolesta länsimainen liberaali humanismi taisteli oikeusasteita myöten ja joka tapauksessa ahdasmielisyyttä vastaan – olisiko Miller ja kumppanit nyt jälkikäteen tuomittava tai ainakin heitettävä sensuurin mustaan laatikkoon mieskeskeisen erotiikan takia?
    Esimerkeistä ei ole pulaa, paitsi että niitä on enemmän kuin kukaan jaksaa luetella.
    Mintcheva muistuttaa Leni Riefenstahlin ihastumisesta natsismiin, Ezra Poundin antisemitismistä ja D.W. Griffithin rasismista. Taideteokset kuitenkin ovat olemassa. Entäpä Pablo Picasso, joka heitteli slogania naisista koneina joiden tehtävänä on kärsiä – tulisiko sovinisti Picasson kankaat repiä ja hänelle pyhitetyt taidemuseot jyrätä maan tasalle?
    Ja lopulta, ikuinen ja mahdoton kysymys kuuluu: tuleeko meidän varmistaa taiteilijan yksityiselämän ”moraalinen kunnollisuus” ennen kuin voimme nauttia hänen luomistaan taideteoksista?

Kyösti Salovaara, 2018.


Surfaaja meloo ulapalle aaltoja päin, kääntyy, nousee seisomaan, muutaman hetken hän ratsastaa riemuiten aaltojen harjalle päästyään ja laineiden rinteitä laskien ja kaatuu lopulta kuohuihin.
    Vuorovetten saatossa hänen yrityksensä pysyä laineen päällä näyttää toivottomalta yritykseltä. Mutta ihmisen elämän vertauskuvana se kantaa pidemmälle, jää katsojan ja kokijan verkkokalvolle.
    Elämän apilaniityt voi kiertää, mutta mitä se tarkoittaa?
    Sunnuntaina kävelin Avenida de Bonnia pitkin.
    Vanha, hauraalta näyttävä nainen tuli vastaan. Hän talutti yhtä vanhalta ja hauraalta näyttävää koiraa.
    Koiran vasen etukäpälä oli kiedottu mustaan siteeseen. Aivan kuin jalka olisi ollut poikki, murtunut.
    Koira otti muutaman askeleen. Pysähtyi heti kun kipeä jalka osui maahan. Nainen silitti tumman koiran selkää.
    ”Kuinka pitkälle vielä?” koira tuntui kysyvän.
----
(*) Poistin muutamia kärjistäviä sanoja 8.2.2018. KS

torstai 1. helmikuuta 2018

Paikka auringossa

[eilen, tänään, huomenna]

Kyösti Salovaara, 2018.

Sadepilvet vyöryvät pohjoisesta pitkin Atlantin tummaa pintaa.
    Mikään ei heijastu minnekään.
    Ihminen katsoo peiliin.
    Kello käy, bougainville supistaa terälehtensä.
    Tiistaina vietettiin kansainvälistä croissant-päivää. Espanjalaisesta lehdestä luen, että croissant on ”keksitty” Itävallassa eikä Ranskassa; niitä ryhdyttiin leipomaan sen jälkeen kun habsburgit voittivat ottomaanit.
    Pehmeitä asioita, rakeita keskellä suurta merta.


Sata vuotta sitten.
    Täsmälleen, melkein tai ihan.
    Nyt vähän lainaan itseäni, maailmaa, eilistä. Sanoja ja lauseita joita kirjoitin viime keväänä.
    Tammikuun 26. päivänä vuonna 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty.
    Jyväskylän työväentalolla siviiliviranomainen vihki muutamaa päivää myöhemmin, helmikuun ensimmäisenä, neljä paria avioliittoon, ensimmäiset siviilivihkimyksellä avioliittoon ”päässeet”. Isovanhempani Helmi Hanhinen ja Kaarlo (Kalle) Salovaara olivat heistä yksi pari. Heillä oli kolme lasta, kaksi Kallen ensimmäisestä avioliittosta ja yksi yhteinen, isäni Osmo.
    Vihkiminen tapahtui perjantaina.
    Maanantaina helmikuun neljäntenä Kalle Salovaara vangittiin. Hänet siirrettiin Seinäjoen ja Kokkolan kautta Tammisaaren vankileirille.
    Elokuussa hänet tuomittiin Tammisaaressa viiden vuoden vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta. Sisällissotaan hän ei ehtinyt osallistua.  Jyväskylän suojeluskunnan esikunnan lausunnossa (elokuussa 1918) vastattiin kysymykseen ”onko vanki tehnyt mitään muita esikunnan tiedossa olevia rikoksia nykyisen sodan aikana” näin: ”Ei kerinnyt.”
    Ei kerinnyt!
    Niistäkin rikoksista voidaan tuomita, joita ei ole vielä ehtinyt suorittaa.
    Synkkinä aikoina, silloinkin ajatellaan mutta synkkinä aikoina ajatuskin saattaa olla rikos.
    Lokakuussa Kalle kuoli keuhkotautiin. Hänen leskensä oli raskaana.
    Lapsi kuoli pian synnyttyään. Mummoni kertoi, että Jyväskylässä eivät lääkärit välittäneet punikkien lapsista. Hän muuttikin pian Kotkaan.

Helmi ja lapset maaliskuussa 1915.
Vasemmalta: Kullervo, 4 vuotta, Osmo, 6 kk ja Tuulikki, 6 v.


En tiedä miksi Kalle ja Helmi elivät ”susiparina”, miksi he kasvattivat lapsensa kirkon siunauksen ulkopuolella. Ollakseni täsmällinen: sekä Kalle että Helmi ja heidän lapsensa kuuluivat silti evankelisluterilaiseen kirkkoon.
    Ehkä Kalle oli heistä radikaalimpi. Sen mitä muistan mummostani, hän oli aika uskonnollinen elämänsä loppuun asti.
    Kalle oli kuitenkin ollut naimisissa edellisen vaimonsa Idan kanssa.  Perhe oli matkalla Amerikkaan vuonna 1912 kun Ida sairastui Hampurissa. Kalle palasi kahden lapsensa, Tuulikin ja Kullervon kanssa Suomeen. Ida kuoli Hampurissa.
    Kallen ja Helmin suhde alkoi melko pian tämän jälkeen. Isäni Osmo syntyi syksyllä 1914.


Perjantaina 1.2.1918 Kalle Salovaara siis sai viralliseksi vaimokseen Helmi Hanhisen, molemmat olivat Pohjanmaalta kotoisin. Kun Kalle kävi Ilmajoella kansakoulun, hänen nimenä oli vielä Kaarlo Englebrekt Hjorth. Toisen luokan päästötodistuksessa hänellä oli hyviä arvosanoja ja tietenkin uskonnosta täysi kymppi.
    Muistaakseni Helmi oli käynyt kauppakoulun Oulussa. Hän oli ammatiltaan kirjanpitäjä. Kaunis käsiala.
    Pietari Salmenoja, merkittävä työväenrunoilija, osuuskauppamies ja sittemmin myös kansanedustaja ja ministeri, kirjoitti uran aukaisijoille runon, joka painettiin kartonkipahville, ilmeisesti Sorretun Voiman (Työn Voiman) kirjapainossa.
    Runon otsikko kuului: Uran aukaisijoille - Hääpäivänä 1.2.1918.
    Otetaan tähän muutama säkeistö:

Painoi harteitamme kirkon raskas kivikoura,
sydän oli synkeä ja sielun täytti houra.
Syntyi, lempeen liittyikö tai veikö ruumiin hauta,
aina oli kaulassasi kirkon kahlerauta.

Aina upotettiin sinut taivaselon mannaan.
Ken ei tyytynyt sen pantiin pahimpaan pannaan,
sitä kiros kirkko sitä vainos mustatakki,
kintereille kiipesi ja nalkutti kuin rakki.
Te, ette murtunehet! Se on vaimon vaimo,
se on tuki, voiman lähde, ystävänä aimo,
joka kestää joukon ivan, pilkan pistoinensa,
marttyyrinä unohtaen oman minuutensa;

se on mies, mi myrskysäätkin seisoo ylevänä,
omaa tyhmää aikakauttaan päätään pitempänä,
päätään pitempänä heitä miljoonia muita,
jotka möivät sielunsa ja kammos taisteluita.


Historiaa piirongin päällä:
Kalle - kivenhakkaaja, keksijä, taloudenhoitaja, päätoimittaja.
Osmo Poonahin piirtämässä karikatyyrissä -
juoksupoika, konelatoja, faktori, toimitusjohtaja.


Ihminen etsii paikkaa auringossa, fyysisesti ja henkisesti.
    Helmi ja Kalle uhrasivat kenties maineensa, koska eivät halunneet alistua kirkon määräysvaltaan. Kun he sitten pääsivät aurinkoon, mies pidätettiin, vietiin perheensä luota vankeuteen ja kuolemaan, valosta synkkään varjoon.
    Sen jälkeen Helmi muutti lastensa kanssa Kotkaan.
    Oliko siellä paikka auringossa? Sielläkö käveltiin kadun aurinkoista puolta?
    Kuinka paljon vertauskuvallisuutta arkipäivän elämä kestää?
    Ja ovatko vertauskuvat yksilöön leimautuvia vai ryhmiin?
    Suomella on uusi presidentti, entinen – edustaako hän itseään vai jotakin suurempaa ryhmää? Tunteeko kansa itsensä? Jos ei, niin kenet se tuntee? Onko demokratia makkaraa ja ruisleipää vai pilvenhattara ja saippuakupla kirkkaassa auringonpaisteessa?
    Kysyn kysyäkseni.
    En vastaa vastatakseni.
    Jos vastaan, mikä minusta sitten tulee?


Atlantti on meri vaikka sen sateeseen hukuttaisi.
    Synkkien pilvien väri muuttuu, harmaa meri pilvien alla ja rannan edustalla olevaan riuttaan murtuvat aallot.
    Kuuntele!
    Paikka auringossa – Marko Maunukselan radio-ohjelma.
    Katso: George Stevensin elokuva vuodelta 1951, A Place in the Sun, alkuaan Amerikkalainen murhenäytelmä Theodore Dreiserin kynästä. Elokuvassa Montgomery Clift, Shelly Winters ja Elizabeth Taylor.
    Amerikkalaisessa murhenäytelmässä työläisnuorukainen murhaa rakastettunsa päästäkseen aurinkoon seurapiirikaunottaren sylissä. Tai itse asiassa hän ei tee murhaa, mutta tuomitaan siitä kuitenkin. Hän ajatteli tekoa, ja se toteutui vahingossa.
    Dreiserin ”mielestä” ihmisen pyrkimys varjosta valoon on petos, kanssaihmisille ja yksilön moraalille.
    Monet vasemmistolaiset ajattelevat yhä samalla tavalla. Ihmisen on aidompaa tyytyä asemaansa kuin ponnistella ylöspäin. Kun paikka auringossa löytyy, etsijän sanotaan vieraantuneen itsestään ja todellisuudesta. 
    Huomenna perjantaina Suomessa SAK järjestää demaripuolueen tuella poliittisen lakon. Paljon seisahtaa. Ajatuksen reuna häämöttää.
    Presidenttiehdokas Niinistö sanoi ettei hän halua olla arvojohtaja, korkeintaan johdattelija. 
    Niin viisaasti kuin Niinistö puhuikin, kuka kertoisi SAK:n pomoille mitä parlamentarismi tarkoittaa? Pitääkö tuoreen presidentin avata suunsa?
    Ei demokratia eikä parlamentarismi tarkoita eduskunnan päätösten kumoamista Senaatintorilla. Aina kun joku liike vetoaa suoraan kansaan - demokraattiseen päätöksentekoon kyllästyttyään ja sen ohittaakseen - ollaan matkalla diktatuuriin. Onko mahdollista, ettei suomalainen työväenliike vieläkään hyväksy parlamentarismia?
    Mitä sata vuotta on opettanut?
        

Iltapäivällä pilvet väistyvät.
    Kun auringon säteet valaisevat maiseman, kaikilla on hyvä mieli, ainakin hetken. Pilvenhattaroita ja saippuakuplia. Valo kuuluu jokaisessa askeleessa, puheensorinassa, astioiden kilinässä.
    Paikka auringossa on haave, jota ei voi koskaan saavuttaa.
    Kannattaa kuitenkin yrittää.
    

Huomenna kaikki kysymykset esitetään uudestaan.


Kyösti Salovaara, 2018.

torstai 25. tammikuuta 2018

K.

[puhua, vaieta, olla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ei ota kantaa.
    Jos virta vie, se vie.
    Akanvirrassa ajautuu toiseen suuntaan, mutta vain pari metriä.
    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
    Tuntuu niin suomalaiselta, mutta onko?
    ”Joka puhuu, ei tiedä”, kerrotaan Laotsen sanoneen. ”Joka tietää, vaikenee.”
    Ei uutta taivaan alla.


Koo niin kuin Kekkonen, Koivisto ja kansanvalta.
    Hyvin aloitettu.
    Kotka, KTP ja Kafka ei rimmaa.
    Kattila, kallo ja kuolema.
    Kuhakeitto, kananpoika ja karitsanpotka.
    Kellari, kullero, kikkeli?
    K.


Sanotaan, että ihminen on sosiaalinen eläin. Ja että se on utelias eläin. Että se on keksivä eläin.
    Harvemmin toistetaan, että ihminen on laumaeläin.
    Lauma tarvitsee johtajan.
    Näinä aikoina kaivataan arvojohtajaa.
    Tässä on laskuvirhe: jos yhteiskunta koostuu kilpailevista arvosfääreistä, miten sillä voi olla yksi ”arvojohtaja”? Tarvittaisiin monta, mutta sellaista ei perustuslaki salli. Kolmen presidentin vaali kuulostaisi kornilta.
    Kysykää asiantuntijoilta. Kahdella heistä on kolme mielipidettä.
    Ihminen on arvioiva eläin; se arvottaa kaiken vastaan tulevan ja ohi menevän.
    Ongelma ei ole siinä, että kaikesta täytyy olla mielipide, vaan siinä että kaikesta voi olla mielipide.
    Ehkä näin selviää hengissä.


Viime viikolla siteraattiin Franz Kafkaa.
    Jos ei muuta keksi, kannattaa paneutua Kafkan mietelmiin.
    Franz Kafkan (1883-1924) ystävä, toimittaja, kirjailija ja säveltäjä 
 Max Brod ei pitänyt Kafkalle antamaansa lupausta polttaa tältä kesken jääneet julkaisemattomat teokset ja kirjoitukset. Niinpä voimme nyt syventyä vaikkapa Kafkan mietelmiin, joille Brod antoi otsikon  Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä
    Brod viittasi uskontoon, uskonnolliseen pohdiskeluun.
    Myöhemmin on todettu, että Brod oli uskonnollinen, ei Kafka.
    Kirjoittaessaan mietelmiä Kafka oli jo sairastunut ja tiesi kenties kuolevansa, mutta oli myös ajautunut naissuhteissa umpikujaan. ”Minä en nimittäin salaisesti pidä tätä sairautta suinkaan tuberkuloosina”, Kafka kirjoitti lokakuussa 1917 purkaessaan kihlausta Felice Bauerin kanssa, ”tai ainakaan en lähinnä tuberkuloosina, vaan minun yleisenä vararikkonani.”
    Kai Laitisen mielestä Kafkan mietelmät ovat ennemmin ”epätoivon inventaario” kuin uskon julistus.
    ”Ei ole omistamista”, Kafka kirjoitti, ”vain olemassaoloa, vain viimeistä henkäystä, tukehtumista kaipavaa olemassaoloa.”


Ei oteta kantaa. Ollaan vaan.
    Kyllä maailma tulee liki, lähelle, iholle, melkein inhimoisesti vääntelehtien.
    Jostakin syystä Kafkan mietelmät tuntuvat humoristisilta, erilaisten prosessien mustan huumorin täyttämältä manuaalilta. Ohjeilta joita ei ole tarkoitettu noudatettaviksi. Vaan paettaviksi tietäen että pakeneminen on mahdotonta. Ironia on siinä että ohjeiden lukija tietää tämän ja että juuri tietäminen on kaikkein kamalinta (tai naurettavaa).
    Kafkan mietteitä sopii lukea psykologian, uskon ja epäuskon, politiikan, talouselämän ja ties minkä suhteen. Neuvoja saa, mutta älä usko; älä noudata tai mene sittenkin perässä, irvistellen tai nauraen.
    Koska olen lukemassa muuatta Amos Ozin kirjaa, josta tulee mieleen jotkut Philip Rothin romaanit ja niiden surkuhupaiset jos kohta älykkäät päähenkilöt, ryhdyn ajattelemaan, että ovatko Kafkan mietelmät sittenkin ajatuksia juutalaisen intellektuellin kokemuksesta. Maailmassa josta ei pääse eroon, jossa ei löydä paikkaa ja kun löytää, sanotaan että kuolet kohta syntiesi tähden vaikket tiedä mitä ne synnit olivat, semminkin kun olet itsekin niistä jatkuvasti puhunut. Juutalaisen intellektuellin paradoksi - koominen ja traaginen!
    ”Pirullisuudesta saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei voi olla enemmän kuin tiedetään.”


Kyösti Salovaara, 2018.


Yritetään olla arvioimatta, arvottamatta.
    Ollaan tasapuolisesti olematta.
    Monessa mietelmässä Kafka on omassa nurkassaan ja pelkää, että ei tiedä missä on, että liikettä tarvitaan. Usein sitä tarvitaan poispäin… itseensä… mutta eihän itseen päin voi liikkua. Vai voiko?
    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”
    Onni on pieni piste. Sitä kohti: ”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”
    Tai sitten ohje: tekeydy äärettömän pieneksi tai ole sitä: ”Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen on alku, siis teko.”
    Ollakseen täydellinen tulee olla jouten ja pieni. Mutta tarvitaan tekoja päästäkseen pieneksi. Tarkoittaako Kafka äärettömän pienellä kuolemaa? Se on täydellinen - ei mitään.
    Elämänohje vielä: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”
    Tämä kohdistetaan poliitikoille, kirjoitetaan puolueen ohjelman motoksi. Kaikkialla, jopa Kataloniassa, sitä noudataan.
    Edellinen lause ei ole kannanotto vaan lause.


Ollaan olemassa kunnes toisin sanotaan.
    ”Häkki lähti etsimään lintua.”
    Tuosta lauseesta olen pitänyt niin paljon, että siitä on pilkattu minua. Liian monta kertaa sanottu on turhaan toistettu.
    Mutta tarkoittaako Kafka, että me teemme elämästä häkin itselle? Heti kun olemme syntyneet ja tiedämme miten häkki rakennetaan! Sitten unissa pakenemme ja kauhistuneena näemme kuinka häkki jahtaa… meitä.
    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i kirjoitti häkistä kauan ennen Kafkaa. Hän kertoi saaneensa lahjaksi punaisen papukaijan Annamista. Se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.
    Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:
    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?


Räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta.
    Itku pitkästä ilosta.
    Kannattaako viisastella kauemmin?
    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
 

Puhua, vaieta... olla.
    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti Po Chü-i eräässä runossaan. Sen kuulemma Laotse sanoi.
    ”Jos Laotse oli niitä jotka tietävät”, Po Chü-i kysyi, ”miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”
    Pitääkö kuunnella niitä jotka ovat äänessä?
    Vai niitä jotka vaikenevat?
    Jos jälkimmäisiä, niin miten se tehdään?


Onni on sanoilla leikkimistä.


Kyösti Salovaara, 2018.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Toim. ja jälkisana Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.