torstai 19. tammikuuta 2017

Ylevän väärentäminen

[Miksi potkaisit kissaa tänään aamulla?]

Aito.
Ylevä?
Feodor Porokaran akvarelli vuodelta 1974.

Jonakin kauniina päivänä, ollessaan piittaamattoman kepeällä tuulella, pakinoitsija kompastuu otsikkoonsa.
    Ehkä se tapahtuu tänään, kenties.
    Kenties tänään toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Sillä miten ylevän voisi väärentää? Sehän tarkoittaa jotakin väärentämätöntä, sellaista mikä ei ole tavanomaista, banaalia, arkipäiväistä eikä edes groteskia.
    Ylevän vaistoaa vaikka ei pysty sanomaan mitä se oikeastaan tarkoittaa.
    Toisaalta, saattaisi anarkisti ajatella, jos jotakin kannattaa repiä palasiksi, niin nimenomaan tuo tekopyhältä maistuva ylevyys. Anarkistia minusta ei kuitenkaan löydy riittävästi. Tyydyn vähempään.
    Sitä paitsi, kaikki pakinaan laitettu on sinne tarkoitettua. Siitä syntyy yhtenäisyys.


Viime päivien taidepuhetta. Ylevästä ja väärennetystä.
    Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm herätti huomiota (tosin alkuperäinen teksti julkaistiin Kauppalehden yritysblogissa jo joulukuussa) tunnustamalla, että hänelle oli syntynyt mielikuva ”ylevien periaatteiden” ja taloudellisen kannattavuuden välisestä negatiivisesta korrelaatiosta. Holm vertasi toisiinsa Musiikkitalon ja Tavastia-klubin kannattavuutta ja totesi: ”Mitä tärkeämmillä 'ylevillä periaatteilla' liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus. Mielikuvani ei liitty pelkästään musiikkiin, muihin taidemuotoihin, tai tieteeseen, vaan monipuolisesti yleistä arvostusta nauttivaan yhteiskunnalliseen toimintaan.”
    Holmin johtopäätös oli, että ”taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitoisten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos 'yleville periaatteille' saataisiin hintalappu.”
    Ylevän kulttuurin merkitystä ei sovi arvostella Suomessa.
    ”Viisas kulttuuripolitiikkaa ymmärtää, ettei kulttuuria voi rahalla ostaa”, muuan kommentoija opasti Holmia. Itse asiassa kommentoija tarkoitti, että (ylevä) kulttuuri kustannetaan julkisella rahalla, jota ei korvamerkitä. Ylevää ei pidä asettaa tulosvastuuseen. Hintalappu banalisoi taiteen. 


Toisaalla uutisoitiin ylevän taiteen väärentämisestä. Siis konkreettisesta väärentämisestä.
    Samuli Tiikkaja lainasi viime torstaina Helsingin Sanomissa taideväärennösten suurkauppaan osallistunutta taidekauppias Jouni Rantaa, joka kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan, kuinka hän kohtasi mestareiden töitä väärentävän suomalaisen taidemaalarin ja lumoutui tämän taidoista:
    ”Kerran tauluja hakiessani yllätin hänet maalaamassa von Wrightin veljesten kuuluisia lintuaiheisia tauluja. Hän tuskin nosti katsettaan kanvakselta. Katselin hänen työskentelyään. Tajusin heti katselevani poikkeuksellisen taitavaa taiteilijaa; niin hienosti ne linnut hänen siveltimestään tulivat. Olin haltioissani.”
    Rikokset ovat rikoksia, mutta... mitä ”väärennetään”?
    Jos taiteilija pystyy toisen taiteilijan ”tyylillä” (kopioimatta suoraan alkuteoksia) maalaamaan teoksia, joita asiantuntijakaan ei erota aidosta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ”ylevässä” taidekaupassa ei ole oleellista taideteos sellaisenaan ja omanaan; että tärkeää ei ole teoksen luonne, tyyli ja ”laatu” vaan se kenen maalaama tai piirtämä se on? Matisse loi hienoja maalauksia, mutta mitä pitää ajatella unkarilaisen mestariväärentäjän Elmyr de Horyn teoksista, joita myytiin aitoina Matisseina? Mikä niiden taiteellinen arvo on ”rikollisen” arvon rinnalla tai vastakohtana?
    Amerikkalainen kirjailija Clifford Irving, joka julkaisi vuonna 1969 Elmyr de Horyn elämäkerran, epäili muutama vuosi sitten, että de Hory ryhtyi väärentäjäksi myös julistaakseen eliitin vastaista asennetta. ”Minä olen yhtä hyvä kuin Picasso koska minä pystyn myymään signeerattuja Picassoja eivätkä pöyhkeilevät asiantuntijat erota niitä aidoista”, Irving mietti Horyn ajatelleen. ”Minä näytän noille idiooteille millaisia typeryksiä he ovat ja kuinka nerokas minä olen.”
    ”Ja tiedättekö”, Irving jatkoi, ”nero hän olikin omalla tavallaan.”


Onko ylevää taidetta, kulttuuria olemassakaan?
    Jos sen – esimerkiksi Picasson tai Matissen ”tyylin” - voi väärentää niin ettei väärennöstä huomaa kuin röntgensädetutkimuksella, elektronimikroskoopilla tai hiilianalyysillä, niin mitä silloin ”väärennetään”? Mikä taideteoksessa on "ylevää": esitys vai hinta?
    Eliitti uskottelee, että sen harrastama ”ylevä” kulttuuri on jotakin enemmän kuin massojen rakastama kultuuri. Taide alkaa näyttäytyä ylimaalliselta. ”Taide on uskontoa”, John Carey kertoo Bloomsburyn esteetikkoihin kuuluneen Clive Bellin sanoneen.
    Mutta kun Bell lisäsi, että kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska kukaan tositaiteilija ei voi uskoa ihmisten väliseen tasa-arvoon, niin ylevyys alkaa rispaantua reunoiltaan ja paljastua ylimieliseksi öykkkäröinniksi. Sekin on mielenkiintoista, että Bellin mukaan taide on myös moraalitonta. Kaikki taide on anarkistista, Bell sanoi, eikä se suhtaudu koskaan vakavasti yhteiskunnassa vallitseviin perinteisiin tai tapoihin.
    Bell saattoi olla oikeassa vaatiessaan taiteelta anarkistista suhtautumista pikkuporvarilliseen elämään, mutta jos hän oli oikeassa, hänen taidekäsitystään tuskin voi pitää ”ylevänä”, uskontoon rinnastettavana elämyksenä.



Kriitikot – ja taiteilijat itsekin – usein korostavat kuinka ”totuudellista” taide on ja kuinka ”objektiivisen” kuvan lukija tai katsoja saa taideteoksen luettuaan tai sitä katseltuaan.
    John Careyn mukaan tällainen väite on pötypuhetta.
    Taide ei ole tiedettä; se ei ole objektiivista. Jos jostakin ”aiheesta” kirjoitettut romaanit olisivat ”objektiivisia”, niiden pitäisi olla melkein sanasta sanaan samanlaisia, koska luonnontieteellisessä mielessä tosiasioista ei ole tulkintoja vaan yksi totuus.
    ”Olisi mahdotonta todistaa, että jokin Picasson taulu on yhtään enempää 'totta' kuin vaikkapa pesukone tai pussillinen ranskalaisia perunoita”, Carey sanoo kirjassaan What Good Are the Arts?
    No, voiko tästä päätellä, että taide on aina ”väärennös” todellisuudesta? Että ei edes ”ylevä” ole aidosti ylevää?
    Ja jos noin voi päätellä, niin mitä sitten on väärennöksen väärennös?


Tarinaan pitää saada tippa ironiaa.
    Se tulee Clifford Irvingin mukana, joka vietti 60-luvulla paljon aikaa Ibizalla. Siellä hän tutustui Elmyr de Horyyn mutta myös tanskalaissyntyiseen laulajattareen Nina van Pallandtiin.
    Kirjoitettuaan Horyn elämäkerran Irving sai 1970-luvun alussa ajatuksen väärentää Howard Hughesin elämäkerran. Hän teki sen rahasta mutta myös siksi, että järjestäessään kustantajan rahoituksella fiktiivisiä Hughesin haastatteluja ympäri maailmaa, hän pääsi vaimoaan ”karkuun” ja saattoi viettää aikaa rakastettunsa Nina van Pallandtin kanssa.
    Ironiaa tai ei, Robert Altman valitsi Nina van Pallandtin elokuvaansa Pitkät jäähyväiset (1973) femme fatalen rooliin. Joidenkin mielestä Altman väärensi Raymond Chandlerin loistavan romaanin, mutta ehkä Altman kunnioitti Chandleria sopivan anarkistisesti, ironialla.
    Clifford Irving tuomittiin vankilaan Hughes-väärennöksestä. Muuan lehtimies sanoo väärennöksen (jota ei ole julkaistu kirjana) luettuaan, että se on hirvittävän viihdyttävää luettavaa.


Miksi taiteilija ”väärentää” todellisuutta?
    Siis onko muitakin syitä kuin raha ja seksi?
    Onko ylevän tavoittelu hyväksyttävä syy? Entä anarkistinen mielenilmaisu? Porvarin härnääminen? Oman minä korottaminen muita korkeammalle? Vai onko "väärennös" sittenkin todellisuutta todempaa?
    Ähäkuti, Hory mietti uutta Matissea maalatessaan.
    Clifford Irving lainaa Hughes-väärennöstä muistelevassa kirjassaan The Hoax ranskalaista filosofia Jean le Malchanceuxia, jonka mielestä tekojen motiivin voi selittää vasta kun teko on tapahtunut. Syyt ja seuraukset ovat todellisuus sellaisenaan ja on ajan tuhlaamista miettiä kumpi aiheuttaa kummankin.
    ”Tiedätkö sinä”, Malchanceux kysyy, ”miksi potkaisit kissaa tänään aamulla? Tai heitit lantin kerjäläiselle?”


Ai niin.
    Jean le Malchanceuxin filosofisia teoksia ei kannata etsiä verkkokaupasta eikä kirjastosta.
    Tai aina kannattaa etsiä. Lohtakin kannattaa pyydystää vaikka sitä ei saisikaan.
    Mutta sekin on hyvä tietää, että Malchanceux on Irvingin luoma fiktiivinen hahmo, silkkaa väärennöstä koko mies.



_______________________________

Mick Brown: You couldn't make it up. The Telegraph, 28.7.2007.
John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005, 2006.
Pasi Holm: Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo? Kauppalehti, 19.12.2016.
Clifford Irving: The Hoax. (Nimellä Project Octavio, 1977.) Miramax Books, 2006.
Kay Kipling: Behind the Fake: An Interview with author Clifford Irving. Sarasota Magazine, 30.5.2014.
Samuli Tiikkaja: Taidekauppias Jouni Ranta väittää muistelmissaan, että suomalainen taidekauppa on ollut ”läpeensä” mätää ja huutokaupoissa on myyty vuosikymmeniä väärennöksiä. Helsingin Sanomat, 12.1.2017.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ajan ja maailman mysteeri

[äärellinen mutta reunaton]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Yksityiskohta.

Kaikenlaista sopii ihmetellä. Siis ajatella.
    Suuria asioita: elämän merkitystä, avaruuden kokoa, ajan alkua.
    Pieniä asioita: mahtuuko 42 numeron kenkä jalkaan, miksi aamun lehdessä on aina parillinen määrä sivuja, miten muovipakkauksen saa auki menettämättä malttiaan.
    Myös tiedemiehet ajattelevat ja ihmettelevät.
    Vaikka osataan selittää maailmankaikkeus (yleinen suhteellisuusteoria) ja atomimaailma (kvanttifysiikka) ei kukaan osaa yhdistää näitä selityksiä, sillä jompi kumpi on väärässä toisensa suhteen ellei sitten tilaa ole jätetty Jumalalle, joka ei kuitenkaan kerro miten nämä maailmat (oikein iso, älyttömän pieni) toimivat samojen periaatteiden mukaisesti.
    Yhdistävää teoriaa haetaan, mutta ehkäpä ns. yhtenäisteoriat (GUT ja TOE) ovatkin juuri se, mitä ei ole olemassa.


Vuonna 1988 englantilainen matemaatikko ja fyysikko Stephen Hawking (s. 8.1.1942) julkaisi ajan ja maailmankaikkeuden teorioita popularisoivan teoksen Ajan lyhyt historia.
    Viime sunnuntaina Hawking täytti 75 vuotta.
    Sattumalta – jos sattumia on – Hawking syntyi täsmälleen 300 vuotta myöhemmin kuin Galileo Galilei kuoli.
    Galilei joutui maailmankaikkeuden rakennetta koskevien selityksien takia hakaukseen katolisen kirkon kanssa. Se mitä Galilei näki, tuntui asettavan kirkon jumalakeskeisen maailmanselityksen epäilyttävään valoon. Ehkä myös ihmisen asema luomakunnan keskipisteenä joutui epäiltäväksi.
    Ajan lyhyessä historiassa Hawking pohtii toistuvasti jääkö Jumalalle sijaa ajan ja maailmankaikkeuden prosessia selitettäessä ja jos jää, millainen liikkumavara Jumalalla oli maailmaa luodessaan ja luonnonlakeja sommitellessaan. Jumala ei heitä arpaa, kuten tavataan sanoa.
    Aika voi olla ikuista, Hawking sanoo, mutta sillä on merkitystä vasta nykyisenkaltaisessa maailmassa. ”Aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana, joka ei merkitse mitään.” Aika ja valo syntyivät alkuräjähdyksen hetkellä.
    Hawking muistuttaa, että Augustinus kysyi:”Mitä jumala teki ennen kuin loi maailmankaikkeuden?”
    Augustinus olisi voinut vastata että ”silloin Jumala suunnitteli helvettiä niille, jotka esittävät tuollaisia kysymyksiä”. Mutta sen sijaan hän vastasi, että aika on Jumalan luoman maailmankaikkeuden ominaisuus, koska aika luotiin samalla kuin koko maailma. Aikaa on vain maailmassa.
    Tietysti olisi aika raflaavaa ajatella, että ensin luotiin helvetti ja vasta sitten paratiisi.


Kun Carl Sagan kirjoitti Hawkingin teokseen alkusanat, hän aloitti sanomalla että ”voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään”.
    Ei tarvitse ymmärtää miten auringonvalo mahdollistaa elämän. Riittää kun osaa käydä kaupassa ruokaostoksilla. Eikä tarvitse pelätä lentävänsä taivaalle painovoiman pettäessä, riittää kun tietää mihin tallustelee kadulla tai metsäpolulla ja viheltelee mennessään.
    Mutta jos maailmankaikkeudelle annetaan selitys, ei sitäkään ole helppo ymmärtää.
    Kun Hawking päätyy ajatukseen, että aika ja avaruus muodostavat pinnan, joka on kooltaan äärellinen mutta joka on samalla reunaton, sitä on vaikea ymmärtää.
    Ajattele vaikkapa jalkapallokenttää, jonka sanotaan olevan äärellisen kokoinen mutta silti reunaton. Mihin laitat maalit tuollaisella kentällä? Entä katsomon? Missä on keskiympyrä josta peli aloitetaan? Jaksaako kukaan juosta 90 minuuttia tuollaisella kentällä?
    Kaikkea ei voi ymmärtää. Pitää vain uskoa selitykseen.
    Tiedän, että omena putoaa puusta maahan, mutta ymmärränkö että miksi?

Kaksituiskohta.


Olen vuosien varrella alleviivannut Stephen Hawkingin teoksesta useita lauseita, mieleen tarttuvia ajatuksia.
    Yleensä sitä tulee alleviivanneeksi ne lauseet, jotka luulee ymmärtävänsä. Sitä mitä ei ymmärrä, ei ole olemassa.
    Hawking käyttää usein huumoria selittäessään vaikeaa asiaa. Kun joku vertaus tai tiivistys naurattaa, sen kuvittelee ymmärtävänsä vaikka voi olla, että nauru peittää epätietoisuuden ja epäuskon.
    Esimerkiksi mustissa aukoissa, joka ovat pisteeseen luhistuneita tähtiä, ei ole mitään naurettavaa. Ellei sitten se, että ne ovat paikkoja joista informaatiota tulee ulospäin mahdollisimman vähän; tieto on siellä pisteen lähellä, ei täällä kauempana, ei siis medialle uutisherkkua. ”Musta aukko määritellään niiden tapahtumien joukoksi, joista tieto ei voi etääntyä kauaksi.”
    Hawking kyllä varoittaa ettei mustaan aukkoon kannata pudota, koska siellä saattaa kohdata menneisyyden, jota ei vielä ole tapahtunut.
    Sehän kannattaa muistaa, että vaikka elämme todellisessa maailmassa, luonnonlait ja ihmisten kokemukset todellisuudesta ovat aivan erilaisia luonteeltaan. Ihminen esimerkiksi muistaa menneisyyden mutta ei tulevaisuutta, kun taas luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.
    Ihmisen näkökulmasta aika näyttäytyy kolmessa muodossa. Ensinnä on termodynaaminen aika, joka ilmoittaa missä suunnassa epäjärjestys kasvaa. Kahvikupit siis menevät rikki pudotessaan lattialle mutta eivät itsestään palaa sirpaleista ehjäksi kupeiksi.
    Toiseksi meillä on (ihmisen) psykologinen aika. Se kertoo missä on menneisyys (sen muistaa) ja missä tulevaisuus (sen kuvittelee).
    Kolmanneksi on kosmologinen aika, joka etenee maailmankaikkeuden laajenemisen suuntaan.
    Tähän voisi heittää hieman metafyysiseksi kontrastiksi taiteilijan mietteen ajasta. ”Aika ei kulu nopeasti, kun sitä tarkkailee”, kirjoitti Albert Camus vuonna 1943. ”Se tuntee, että sitä pidetään silmällä. Mutta se käyttää hyväkseen hajamielisyyttämme. Ehkäpä on suorastaan olemassa kahdenlaista aikaa: se jota tarkkailemme ja se joka muuttaa meitä.”


Aikaa ei pääse karkuun vaikka kuinka juoksisi. Se saa meidät kiinni, ennemmin tai myöhemmin.
    Ihmisen muistilla ja tietokoneiden muistilla on samanlainen psykologinen suunta: vain mennyt muistetaan. ”On perusteltua olettaa, että tietokoneiden aika ja ihmisten aika ovat samansuuntaisia”, Hawking sanoo. ”Ellei niin olisi, pörssissä olisi helppo tehdä omaisuuksia tietokoneella, joka muistaisi huomisen kurssit.”
    Ajatusleikkinä voisi tietysti ajatella, että ihmisen aika kulkisi vastavirtaan kosmologisen ja termodynaamisen ajan kanssa.
    Silloin me syntyisimme eläkeikäisinä, kaiken tietävinä, viisaina kuin mikä. Elämä kulkisi (palautuisi) sitten keski-ikää, nuoruutta ja lopulta lapsuutta kohti ja koko ajan tietäisimme vähemmän ja vähemmän kunnes olisimme vauvoina tyhjä kangas.
    Jos elämän aika kulkisi nurinkuriseen suuntaan, ratkaisisiko se monta ongelmaa? Ainakin taitetusta indeksistä pitäisi puhua eri tavalla, erilaisia kaavoja käyttäen. Kun palkansaaja katsoisi kuukausittaista palkkalaskelmaa, siellä olisi palautus eläkemaksusta. Olisi tietysti muutenkin hauskaa muistaa tulevaisuus mutta ei menneisyyttä.



Vaikka Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.
    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”
    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”
    Siksi että:
    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”
    Tästä tulee mieleen älyttömiä ja mukavan kiehtovia ajatuksia, joilla selittää melkein mitä tahansa.
    Jos muistelen kirjoittajia, joita olen lainannut jutuissani neljänkymmenen vuoden aikana eniten, niin kärkeen nousevat Franz Kafka, Yrjö Ahmavaara, Karl Marx ja Stephen Hawking. Seuraavassa ryhmässä, kakkostasolla, ovat esimerkiksi Erno Paasilinna, Raymond Chandler, Jean-Paul Sartre, Albert Camus, Bertolt Brecht, John Carey, Philip Roth ja Olavi Paavolainen. Kolmanteen ryhmään kuuluu Platonin, Popperin, Wittgensteinin ja Dahrendorfin kaltaisia ajattelijoita.
    Antropistista periaatetta mukaillen päättelen, että nuo kirjailijat näyttävät merkittäviltä siksi, että minä olen olemassa ja lainaan heidän kirjoituksiaan. Ja toisekseen, jos heitä ei olisi olemassa, ei minuakaan olisi - kirjoittajana.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Yhtenäisteoria: kaksi taideteosta, toisensako selittävät?
Alvar Aallon piirtämä rakennus, Shaderin Cube / Lux Helsinki 2017.
Entä ajan viiva?

_______________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Stephen W. Hawking. Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kuka puhuu...

[ja ketä kiinnostaa?]



Järkeä vastaan ei ole silti luultavasti koskaan hyökätty niin rajusti kuin juuri omana aikanamme.”
    -Albert Camus, 1942

Kun ihmisestä tulee oman elämänsä päähenkilö, elämä lakkaa olemasta kiinnostava.”
    -Pierre Lemaitre, 2011


Vuosi vaihtui uudeksi. Vanha pysyi.
    Sunnuntaina tasavallan presidentti hahmotteli osallisuutta, suoraselkäisyyttä, vastuuta ja mietti pahan varjoja.
    Edellisenä iltana väkijoukot kerääntyivät Helsingissä buuaamaan tasavallan hallituksen pääministerille. Sadannen vuoden yhteinen juhla aloitettiin vihalla ja hampaiden kiristelyllä. Laulajatähtöset kikattivat kansakunnan kaapin päällä.
    Oliko liikkeellä helsinkiläinen roskaväki vai tavallinen kansa?
    Sopivasti tuo tilaisuus pidettiin Helsingin Sanomien lasipalatsin varjossa. Lehtihän on tehnyt osansa Juha Sipilän maineen ryvettämiseksi. Ja on jälkikäteen ihmettellyt miten on mahdollista, että pääministerin suosio on romahtanut ja sädekehä himmentynyt.
    Sananvapaus on hieno arvo, särkymätön. Kahvikuppi menee palasiksi pudotessaan lattialle. Aika on kuin lattialle putoava kuppi. Sirpaleiden summa.
    Tämän viikon tiistaina Hesari kirjoitti, että politiikassa tarvitaan paksumpaa nahkaa kuin mitä Sipilällä on.
    Niinpä.
    Uusi spartalaisuus myy muutenkin hyvin.


Aina kun mediaa syytetään asiattomasta politikoinnista, se kertoo olevansa vain peili. Ei pidä syyttää peiliä kun naama näyttää vinolta.
    On tosin jäänyt epäselväksi mistä kansa ammentaa mielikuvansa jos ei mediasta. Keksiikö se ne omasta päästään?
    Puolueeton media uskottelee olevansa ”puolueeton”. Mitä se sillä tarkoittaa? Aikanaan Helsingin Sanomat ilmoitti olevansa puolueellinen EU:hun liittymisen suhteen. Se oli hieno ilmoitus. Kannatti kannattaa.
    Tänään lehdellä tuntuu olevan oma agenda monien asioiden suhteen, vaikka se ei ilmoita että minkä. Tai ehkä eri kirjoittajilla on omat agendansa. Koska en oikeastaan usko salaliittoihin, ei kai tämäkään pidä paikkaansa. Rivien välistä lukiessa löytää sellaista mitä ei ole asetettu.
    Olisikin ihmeellistä jos laatulehdellä olisi "poliittinen" agenda. Miksi median pitäisi yrittää muuttaa maailmaa? Eikö peilin ”puolueettomuus” olekaan enää hyve? Mistä esimerkiksi Helsingin Sanomat tietäisi mikä on ”ainoa oikea” teko maailman muuttamiseksi? Kenelle se pitää muuttaa sopivaksi? Spartalaisille vai elämän nautiskelijoille? Vai jollekin tunteettomalle instituutiolle? Paksunahkaiselle organisaatiolle?
    Jos journalistinen asento on muuttunut, liittyykö se jotenkin populismin tuulahduksiin, vaikka laatumedia irtisanoutuu pontevasti populismista?
    Ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lévy osui muutama päivä sitten populismin ytimeen. Lévyn mukaan populistit ensinnäkin väittävät, että kansalaiset tietävät aina mitä tahtovat. Ja toiseksi populistit opettavat, että kun kansalainen haluaa jotakin, hän on aina oikeassa. Niinpä mikään ei saa estää toteuttamasta tästä seuraavaa oikeutettua vaatimusta. 
    Politiikka on usein kehäpäätelmien tavaratalo.
    Lévy tiivisti populismin demokratioiden vanhuudensairaudeksi.
    Minusta tuntuu (näyttää), että populismin kiistävä media käyttää itsekin populismin keinoja (käänteisesti) osallistuessaan poliittiseen keskusteluun.


Ajelin viime viikolla Kotkaan päin, Valkmusan suolle pienelle luontoretkelle.
    Aurinko paistoi keskiviikkoaamuna, vähän pakkasta, Pyhtään lähestyessä kevyt lumi peitti peltoja ja metsäaukioita. Maisema oli kaunis kuin karamelli.
    Sitten puhelin soi.
    Serkkuni Maija oli tuohtunut Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olleeseen Paavo Raution kolumniin. ”Miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavalla eläkeläisistä”, hän parahti. ”Eikö eläkeläiset Hesarin mielestä ole ihmisiä lainkaan?”
    Serkkuni kertoi, että meinasi soittaa heti jutun luettuaan lehden asiakaspalveluun lopettaakseen tilauksen, mutta hetken ajateltuaan alistui siihen, että jostakin maailman menoa on seurattava. Hesari on kahle josta ei pääse eroon, vaikka se kepittää meitä herkeämättä, serkkuni ajatteli.
    Yleensä hauskan terävästi kirjoittava Paavo Rautio oli Merkintöjä-pakinassaan harvinaisen totinen. Lehden tai yleisen ilmapiirin eläkeläisiä vastustava agenda ilmeisesti painoi hartioita. Jutun otsikossa kerrottiin pääasia: Aloite minulle ja aloite muille. ”Eläkealoite on näyttö egoismista – itsekkyydestä”, Rautio piruili, ”ja eutanasia-aloite altruismista – pyyteettömyydestä.”
    Ottamatta kantaa itse asiaan, kuulostaa kummalliselta väittää, että puolentoista miljoonan (1 500 000) suomalaisen eläke-etujen parantamiseen ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen pyrkivät aloite (jonka allekirjoitti yli 80 000 suomalaista) on perimmiltään moraalittoman ”itsekäs”.
    Elämän olosuhteiden parantaminen on siis itsekästä; kuoleman tavoittelu pyyteetöntä. Ehkä, ehkäpä, kenties - riippuu näkökulmasta. Ja ovatko nämä edes vastakohtia?
    Mutta yhtä kummallista on ajatella, niin kuin Rautio ja Helsingin Sanomat (monissa artikkeleissa, pääkirjoituksissa jne.) tuntuvat ajattelevan, että vain aktiivisesti työssäkäyvät kansalaiset ja ryhmät saavat pyrkiä oman asemansa parantamiseen. Tietysti tämäkin on pelkkää filosofiaa. Miten yhteiskunnassa syntyvä vauraus jaetaan? Jakamisen hetkellä filosofia muuttuu politiikaksi.
    Kuinka paljon eläkeindeksin laskentatavan muuttamisen vastustus heijastaa sivistynyttä ikärasismia? Jos vaaditaan, että vanhan ihmisen pitää tyytyä olevaan ja olla kiltisti kiitollinen, niin kysymys jatkuu, että kenelle? Kapina kuuluu nuorille, ei vanhoille. Sellaistahan elämänkulku on. 
    Sananvapauden kannalta saattaa silti olla ongelmallista ettei yleisestä linjasta (olipa se millainen tahansa minkä tahansa asian suhteen) poikkeava ajatus läpäise laatumedian kynnystä. Somessahan saa höpistä mitä haluaa – ketä kiinnostaa?


Kun Helsingin Sanomien – ja vaikkapa myös Yleisradion – agendaa yrittää ymmärtää, sieltä pelkistyy eräänlainen kukkahattutätien (*) uusi journalismi, joka asettuu tavallisen kansalaisen yläpuolelle. (Muuten, tällä journalismilla on vastineensa poliittisissa puolueissa, kaikissa niissä.)
    En väitä, että kukkahattutätien journalismi leimaisi median sisällön laidasta laitaan. Mutta se näkyy niin kuin kukka hatun koristuksena. Ja voi olla niinkin, että kukkahattutädit ovat se moraalinen keskus, joka tarvitaan yhteiskunnan keskipakovoimien vastavoimaksi. 
    Tarkoitus on hyvä. Joka ei sitä ymmärrä, kärsiköön nahoissaan. Karttakepillä sormille ja sitä rataa. 
    Kukkahattutäti tietää kuinka persoja olemme makealle ja epäterveelliselle. Me syömme liikaa, juomme liikaa, liikumme liian vähän, luemme liian vähän hyviä kirjoja, tuhlaamme rahaa kauppakeskuksissa, emme osallistu riittävästi yhteiskunnan rakentamiseen, emme ymmärrä kuinka kalliiksi tulee hoitaa lapsia kotona (naiset töihin ja pennut päiväkoteihin, hemmetti), emme tajua että meidän tulisi lopettaa lihan syönti ja autoilla ajaminen.
    Eläkeläiset ovat tässä suhteessa se pahin joukko, koska heillä on aikaa tehdä pahaa 24/7 sekä makrotaloudelle että globaalille taloudelle. Sitä toimituksen kukkahattutäti ei kuitenkaan huomaa, että vanheneva ihminen elää jo laina-ajalla... ja jonakin päivänä, se voi olla tänään illalla tai huomenna auringon noustessa, askel pysähtyy ja ”turha” kulutus loppuu kuin seinään, pyyteettömästi.
    Kaupallisessa mediassa tilanne ei sittenkään ole näin musta-valkoinen.
    Luulen että myös Sanomatalossa kiemurrellaan moraalisen ja kaupallisen ristipaineen solmussa, jonka kirvoittamiseen Aleksanteri Suurikaan ei pysty.
    Yhtäällä on kukkahattutädin vankkumaton tietoisuus siitä, kuinka ihmisen pitää elää ollakseen kunnollinen ihminen. Toisaalla on taloudellinen paine, sillä mistäpä muualta lehti saisi mainostulonsa kuin ”epätervettä” elämää mainostavien yritysten kassasta. Samalla kun yhdellä sivulla paheksutaan uuden alkoholilain vapauttavia henkäyksiä, toisaalla testataan parhaita samppanjamerkkejä ja haarukoidaan sopivaa punaviiniä kinkun seuraksi. Samalla kun yhdessä pääkirjoituksessa paheksutaan lihan syömistä, toiselle sivulle repäistään koko sivun mainos viikonlopun pihvitarjouksista. Ja lihaisia ilmoitusliitteitä riittää.
    Elämä on ristiriitainen juttu. 
    Osallistuvaa uus-journalismia harrastava lehti on puun ja kuoren välissä: sisäisen pakon (moralismin) ja ulkoisen paineen (kustannusrakenteen vaatimus) ahdistama toimittaja on kuin suohon vajonnut Münchhausen, joka yrittää tukastaan vetämällä pelastaa itsensä ja hevosensa suosta kuivalle maalle.
    Eivät edes pakkaset pelasta.
    Mutta eläkeläisiä kannattaa kurmottaa. Ne eivät tee kapinaa. Tilaavat pirut lehteäkin, toisin kuin nuoriso.

Tämähän menee surkutteluksi.
    Jos Paavo Rautio kadotti huumorinsa, taitaa käydä niin minullekin.
    Vuosi vaihtui uuteen, vanha pysyi. Naurettava huomio.
    "Synkkinä aikoina /lauletaanko silloinkin", kysyi Bertolt Brecht, "silloinkin lauletaan / synkistä ajoista."
    Mutta eiväthän nämä ole synkkiä aikoja. "Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa", sanottiin ennen. Ei sanota enää.
    Yksipuolinen, kaksipuolinen, toispuolinen, tasapuolinen, monipuolinen!
    Pelkkiä sanoja. Sitä paitsi: olenko minäkään tasapuolinen?
    Miksi pitäisi?
    Muidenkaan.
     


____________________________________________

(*) "Kukkahattutäti" ei ole sukupuolinen ilmaisu vaan henkisen, yhteistä hyvää tarkoittavan mutta ihmisen yksilöllisyydestä piittaamattoman asennoitumisen määrittely.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973, 4.p.
Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva, 2015.
Paavo Rautio: Aloite minulle ja aloite muille. Helsingin Sanomat, 28.12.2016.
Bernard-Henri Lévy: ¿Qué es el populismo? El País, 30.12.2016.

torstai 29. joulukuuta 2016

Puukiipijä

[aihe lähti etsimään kirjoittajaa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ihmisten maisema: Rambla.

Vuodessa on 52 viikkoa.
    Tämä on viideskymmenestoinen pakina tänä vuonna.
    Harmittaa, että Ruben Stiller ”anasti” mielilauseeni ”Häkki lähti etsimään lintua”. Lainasin tuota Franz Kafkan mietelmää jo kauan sitten ja kovin usein.
    Nyt pitää keksiä uusi.
    ”Aihe lähti etsimään kirjoittajaa.”
    Kuulostaa hyvältä. Onko se lainaus vai itse kirjoitettu ajatus?
    Sekä, että.


Puukiipijä kipitti jouluviikolla mustaa vaahteranrunkoa ylöspäin.
    Se pysähtyi, nytkähti liikkeelle vikkelästi kuin ajatus.
    Puukiipijän tunnistaa liikkeestä.
    ”Hei”, minä kysyin. Olin tulossa kaupasta. ”Mitä etsit?”
    Puukiipijä pysähtyi hetkeksi. Kiepahti rungon taakse ja katosi.
    ”Tyhmä kysymys”, se ajatteli.
    Jatkoin kotiin omaa vaahteranrunkoa pitkin.


Kun saa käsiinsä uuden tietokirjan, siihen pääsee sisälle lukaisemalla ensimmäisen luvun, viimeisen luvun ja jostakin keskeltä neljä lausetta.
    Yuval Noah Hararin teos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia vaikuttaa mielenkiintoiselta. Se on suomennettu englannista vaikka on alkuaan kirjoitettu hepreaksi.
    Onhan ihminen toki mielenkiintoinen eläin. Puunrungolla harvemmin nähty.
    Teoksen alussa Harari kutsuu ihmistä ”vähäpätöiseksi eläimeksi”.
    Kirja loppuu jälkisanoihin: ”Eläin josta tuli jumala.”
    Komea kaari ei-mihinkään.
    ”Olemme edenneet kanooteista kaleereihin, höyrylaivoihin ja avaruussukkuloihin”, Harari sanoo, ”mutta kukaan ei tiedä, minne olemme menossa. Olemme mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä tuolla mahdilla voisi tehdä.”
    Jumala joka ei tiedä mitä haluaa, on Hararin mukaan vaarallinen ja vastuuton.
    Ennen yhtä Jumalaa oli monta. Ja kun oli monta, elämä oli helpompaa.
    ”Polyteistinen uskonto on luontaisesti ennakkoluuloton ja vainoaa harvoin 'kerettiläisiä' ja 'vääräuskoisia'.” Hararin ajatus on vähän provokatiivinen mutta uskottava. Roomalaisetkin suvaitsivat melkein kaikki muut uskonnot paitsi kristinuskon, koska kristityt kieltäytyivät hyväksymästä roomalaisten jumalia.
    Hararin mukaan polyteistiset roomalaiset tappoivat kolmen vuosisadan aikana ”vain” muutaman tuhatta kristittyä. ”Kristityt puolestaan teurastivat seuraavien 1500 vuoden aikana miljoonittain toisia kritistittyjä riidellessään vain hiukan erilaisista tulkinnoista, joita he tekivät omasta rakkauden ja myötätunnon uskonnostaan.”
    Mutta voiko sotia ja väkivaltaa pistää Jumalan tai jumalien piikkiin?
    Ehkä ne, ”jumalat”, ovat vain savuverho taistelulle maallisesta hyvästä, vallasta.
    Sitäpaitsi, millainen eläin jumalaton eläin on?


Ihminen tietää mistä tulee mutta ei tiedä mihin menee. Semminkään sitä se ei tiedä miksi menee minne menee.
    Meidät luotiin elämään paratiisissa, kirjoitti Kafka, ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä: ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”
    Vaikka ihminen onkin vähäpätöinen eläin, selityksiä kyllä piisaa. Niitä keksitään koko ajan lisää.
    Ihminen yrittää selittää itsensä pulasta. Selittämällä kierretään itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.
    Itse asia on selittämätön.
    Kun viime viikkoina on keskusteltu kiivaasti perustuslaeista ja siitä, että saako ja voiko niitä tulkita, asiaa on kierretty uskottelemalla että perustuslaki on jotakin mihin ihminen ei voi puuttua, vaikka ihminen on sen kirjoittanut.
    Fundamentalisti vähättelee ihmisen osuutta väittämällä, että ihmisen kirjoittama perustuslaki on kuin luonnonlaki. Sen voi muka mitata ja punnita piirun tarkkuudella. Puolustaessaan ehdottomia uskomuksia, fundamentalistit aiheuttavat kiistoja ja sotia ja vakuuttavat sitten jälkeenpäin olleensa viattomia aiheuttamiinsa sotiin ja kiistoihin.
    Fundamentalisti unohtaa, että perimmiltään ihminen on ei vain vähäpätöinen vaan myös pragmaattinen eläin.


Kun perustuslakifundamentalistit kieltävät perustuslain tulkitsemisen mahdollisuuden, he väittävät, vaikka eivät sano sitä ääneen, että "perusoikeudet", kuten ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, ovat luonnonlaki, joka yhdistää ihmisiä.
    He eivät ole lukeneet historiaa.
    Jos ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” olisi luonnonlaki, satoja miljoonia ihmisiä olisi jäänyt tappamatta, tuhansia sotia sotimatta ja miljoonia kiväärejä rakentamatta. Ja harmillista kyllä, jos tasa-arvo ja veljeys olisivat eläimen luontainen ominaisuus, koko länsimainen sivilisaatio olisi jäänyt syntymättä, sillä luonnostaan tasa-arvoisen ei olisi tarvinnut pyrkiä mihinkään. Oleilu olisi riittänyt, paratiisissa lekottelu.
    Fundamentalisti ei tajua, että kolmiyhteys ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” on paratiisin tulkintaa. Mahdoton tavoite jota pitää loputtomasti tavoitella. Vaahteranrunko joka mustuu kastuessaan ja joka kuivuu jos vesi loppuu.
    Kysyin puukiipijältä, että miksi se juoksee puuta pitkin.
    Se ei vastannut.
    Sen ei tarvinnut vastata. Juokseminen riitti selitykseksi.


Vuoden vaihtuessa vuosi vaihtuu.
    Kun tuulee, puut taipuvat mutta eivät katkea.
    Kaikessa viisaudessaan ihminen kompastelee ja lankeaa ojaan, jossa sukat kastuvat. Mutta tie on pitkä eikä kaikkia ojia pysty välttelemään.
    Joskus tuntuu, että yhteinen tavoite on asetettu, vaikka kukaan ei tiedä mikä se on, puhumattakaan siitä että kuka sen asetti. Silti näytellään että kaikki tietävät että kuka ja miksi ja mihin. Teatterissa valot palavat ja väkeä riittää. 
    ”Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle”, kirjoitti Kafka, ”vaan hivenen verran maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi.”
    Oikea tie on ajatus. Reunaviiva puuttuu.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ikuinen maisema: Valkmusa.

____________________________________
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. (Kitzur Toldot Ha'Enoshut / Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.