torstai 24. marraskuuta 2016

Sammakkoperspektiivi

[uintiliikkeitä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Haloo, maailma!
    Ei minulla ole mitään asiaa sinulle.
    Onko sinulla minulle?
    Huutelen tässä kun en muuta keksi. Otsikkoni on tänään absurdi, mutta piti sommitella jotain sanottavaa lumeen juuttuneen ”sammakon” ympärille.
    Sitten sateet tulivat ja lumi suli.
    Uintiliikkeitä kuivalla maalla, Eurooppa ihmettelee.


Kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuus pitäisi nähdä todellisuuden ulkopuolelta. Helikopterista näkee maiseman muodot. On jopa vaadittu, että sieltä heiteltäisiin rahaa maan matosille.
    Se elvyttäisi.
    Yhtä aikaa kaukana ja lähellä, ilmassa ja ihan maan pinnassa, poski sitä vasten, kylmää piisaa.
    Korostetaan luovuutta, uudenlaista ajattelua. Vaaditaan että tutkijan tai taiteilijan pitää pystyä hyppäämään ”laatikon ulkopuolelle”. Mutta jos pystyy, halutaanko hänet takaisin? Että hyppää takaisin laatikkoon?
    Kaivataan uusia ajatuksia ja tukeudutaan vanhaan. Haikaillaan entistä, jota ei ollut olemassa. Sammakkoperspektiivistä tajuaa yksilön mittakaavan, ruohonjuuritasolla heinänkorret kutittavat korvaa. Kuuluuko mitään?
    Kafka opastaa miten ruohonjuuritasolla käyttäydytään : ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”


Leonard Cohenin kuolemasta tuli mieleen monta asiaa.
    Tai ainakin yksi: nuoruus.
    Melkein esimmäiseksi ajattelin Robert Altmanin elokuvaa McCabe & Mrs. Miller. Näin sen Helsingissä marraskuussa 1971. Filmi oli täynnä Leonard Cohenin musiikkia. Se jäi mieleen.
Leonard Cohenin esikoisalbumi julkaistiin 1967.
    Altmanin filmi ei teattereissa pitkään pyörinyt. Ehkä se häipyi ohjelmistosta kahden viikon päästä. Näin muistelen, en tiedä. Tilastojen mukaan filmin näki Suomessa syksyllä 1971 alle 8000 katsojaa, joten ehkä muistan oikein. Hyväkään elokuva ei aina kiehdo katsojia. Ei kiehtonut silloin, myöhemmin kyllä. 
    Altmanin filmi iski minuun kuin vasara ja kirjoitin muistikirjaani elokuvasta pakahduttavan, jos kohta kummallisen "luokkatietoisen" runon.
    Ei siitä sen enempää, mutta luultavasti kuulin Cohenia ensimmäisen kerran juuri Altmanin filmin soundtrackilta. Se musiikki jäi maagisena soimaan päässäni. Altman valitsi elokuvaansa kolme laulua Cohenin esikoisalbumilta. The Stranger Song avaa elokuvan.
    Seuraavana kesänä menin vakituiseen palkkatyöhön ja syksyllä naimisiin.
    Nuoren perheen kodissa sitten soi Cohen, Moustaki, Adamo, Keith Jarrett, MJQ, Artie Shaw, blues ja Agit Prop, Kaj Chydeniuksen musiikki ja vanhat työväenlaulut.
    Oliko tuo 60-lukulaisuutta?


Ei oikeastaan.
    Oikeastaan myöhästyin vähän. Kun Vanhaa vallattiin marraskuussa 1968 olin katsomassa Heimolan talossa amerikkalaista elokuvaa Vihreät baretit.
    Tämä kuulostaa pahalta, mutta ei ole sitä.
    Olin kyllä menossa johonkin ”valtauskokoukseen” mutta sinne ei mahtunut. Joten menin elokuviin. Kontrasti näyttää hurjalta: John Wayne vs. vuoden 1968 opiskelijaradikalismi.
    Sieluun ei jäänyt vammaa, ei ainakaan tuosta kontrastista.
    Sammakko tietää mihin lampeen kannattaa pulahtaa.
    Kun olin pikkupoika rintauintia sanottiin ”sammakoksi”. Sen jos osasi, pidettiin uimataitoisena. ”Koiran” uiminen ei ollut paljon mistään. Räpiköintiä.
    Koska aikuistuin 1970-luvulla, olen kai sittenkin 70-lukulainen. Sitä vuosikymmentä ei pidetä minään, pelkkänä politiikkana ja suomettumisena, mutta eihän se niinkään mennyt. Ei yksilön kannalta, sammakkoperspektiivistä.
    Kirjoitin parhaat kirjoitukseni, tai ainakin kirjoitin enemmän kuin koskaan, noin kymmenen vuoden aikana 1975-1987. Olisin hupsu, jos ryhtyisin moittimaan noita vuosia mitättömiksi.
    Mitättömyys on katseeni.


Kalle Haatanen haastatteli viime lauantaina Yle Ykkösen toimittajaa Olli Seuria, joka on tehnyt väitöskirjan siitä miten 60-luku näkyi Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013.
    Seurin väitöskirjan otsikko kuuluu: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa 2008 ja 2013.
    Kuulostaa kiinnostavalta.
    Radiohaastattelussa Seuri totesi kuinka 1960-luvusta on tullut melkein myyttinen vuosikymmen. Sitä pidetään optimismin vuosikymmenenä. Silloin alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota kaikissa ulottuvuuksissaan.
    Oikeastaan on kummallista, että 70-lukuun ja 80-lukuun liitetään niin monia negatiivisia muistikuvia, vaikka juuri silloin Suomi vaurastui, silloin se hyvinvointivaltio todella rakennettiin ja silloin, lopulta, Suomi ryhtyi avautumaan maailmaan.
    Historia on myös tunteita.
    Ne selittävät myytin, ne muistavat optimismin.


Eurooppa kiemurtelee tulevaisuuden edessä. Peili on asetettu. Kuka kehtaa tarkistaa siitä kuvansa?
    Näyttää että Ranskassa äänestetään ensi vuonna siitä kumpi konservatiivi sopii kansan mielestä paremmin hyydyttämään eurooppalaisuuden. Rajat kiinni! Valtiot kunniaan! Sammakkoperspektiivi etusijalle! Mars, mars ruohonjuuritasolle!
    Vielä yksi huutomerkki ja nauran hysteerisesti.
    Liioittelu kuuluu poliitiikkaan, näyttämölle ja taiteeseen.
    Albert Camus lainaa teoksessaan Kapinoiva ihminen Lazare Bickeliä, jonka mielestä älykkyys on kyky, joka estää ihmisiä tekemästä ajattelussaan äärimmäisiä johtopäätöksiä. Vain sillä tavalla voi uskoa todellisuuteen.
    Jonkinmoisen kohtuuden etsiminen oli myös Camusin omien mietteiden keskiössä, kun hän vuonna 1951 pohti, että moraalissakin pitää muistaa realismi. ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, Camus kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”
    Älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset.
    ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen”, Camus jatkoi, ”hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”


Sammakko hyppää lammikkoon.
    Ihminen laittaa oven kiinni.
    ”Laatikon ulkopuolelta” kuuluu rapinaa. Nobelin saanut tutkija miettii.
    Peruskallio kastuu mutta ei mene rikki.
    Kello käy.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

torstai 17. marraskuuta 2016

Ihminen on

[outo eläin]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Yksilö ja lauma.

Superkuu jäi näkemättä.
    Pilvet peittivät maanantaina taivaan. Avaruus pilvien takana, kuu ja aurinko.
    Superkuu jäi näkemättä myös tammikuussa 1948 kun se viimeksi näytti yhtä suurelta ja komealta.
    Tai mistäpä minä tiedän vaikka olisin nähnytkin. En kuitenkaan muista millainen ilma silloin oli. Sitä paitsi tuolloin ei puhuttu superkuusta.
    Sama kuu kuitenkin, nyt vain 68 vuotta vanhempi. Ei mikään ikä kuun vanhenemiselle. Meille muille kokonainen elämä.
    Tammikuussa 1948 olin vajaan vuoden ikäinen.
    Muistikuvat ovat utuisia. Olemattomia. Kuviteltuja.


Ihminen tietää paljon ja kuvittelee paljon. Tajuinen elämä on siinä välissä. Tunne sitoo tiedon ja kuvittelun.
    Ihmisen ajattelun ymmärtäminen on pirullisen vaikeaa. Miksi ”se” ajattelee niin kuin ajattelee? Miksi ”se” luulee ajattelevansa niin kuin ajattelee? Miksi ”se” ajattelee ajattelevansa niin kuin ajattelee?
    Kuulostaa filosofiselta hölynpölyltä.
    Konkreettisempia paradokseja ihmiseen vaikuttamisesta: Englannissa ”roskalehdistö” sai unohdetun kansan uskomaan EU:ta koskevaan vääristelyyn ja valheisiin, kun taas Yhdysvalloissa valtamedia ei pystynyt vakuuttamaan "rahvaalle", että Donald Trump vääristelee ja ”valehtelee”.
    Kansan mieli oikuttelee tai se näyttää oikuttelevan. Eliitin vastainen kapina ei oikeastaan selitä mitään, koska media edustaa aina ja joka puolella eliitin ääntä, olipa sen kannanotot mitä tahansa. Niinpä täytyy kysyä, miksi Britanniassa kansa uskoi eliitin levittämän epätiedon mutta hylkäsi USA:ssa eliitin levittämän ”oikean” tiedon? Vai vetikö some Yhdysvalloissa roskalehdistön roolin uskottavasti?
    Laitan sanoja lainausmerkkeihin, koska en uskalla vetää ehdottomia rajoja toden ja valheen väliin. Mistäpä minä tietäisin mikä on totuus!


No, yhtä kaikki valtamedia USA:ssa ja Euroopassa asettui kyselemättä Hillary Clintonin kannalle ja yllättyi kun Trump voitti.
    Sen ei pitänyt olla mahdollista. Paljon sanoja käytettiin Trumpin kaatamiseksi. Paljon esitettiin väitteitä etteivät tyhmät maalaiset ja entiset teollisuustyöläiset tiedä mistä on kysymys; että näitä punaniskoja on kuitenkin vähemmistö.
    Lokakuussa Sarah Smarsh kirjoitti The Guardianissa kuinka liberaali lehdistö vääristelee todellisuutta, tai ei suostu uskomaan että todellisuus on monimuotoisempi kuin miltä se näyttää eliitin kuplasta katsottuna.
    Kun Trumpin kannattajien profiilia selvitettiin kahdessa laajassa tutkimuksessa, tutkijat yllättyivät. Trumpin kannattajat eivät olleet sen huono-osaisempia kuin amerikkalainen väestö ylipäänsä. He eivät olleet joutuneet globalisaation aiheuttaman työnpaon kohteeksi sen enempää kuin väestö keskimäärin.
    Itse asiassa Trumpin kannattajat paljastuivat paremmin koulutetuiksi kuin amerikkalaiset keskimäärin, ja he olivat myös varakkaampia kuin väestö keskimäärin. Tyypillinen Trumpia kannattava amerikkalaisperhe tienasi vuodessa 72 000 dollaria kun taas Clintonia tai Bernie Sandersia kannattavissa perheissä ansaittiin vähemmän.
    Juuri mikään Trumpin kannattajiin liitetty stereotypia ei tuntunut olevan totta. Siitä huolimatta lehdistö ja tv-kanavat piirsivät tuon kannattajaprofiilin karikatyyriä hampaat irvessä. Trumpin puolustaminen jäi somelle.
    Mutta vaikka Trumpin peruskannattajilla meni elämässään melkoisen hyvin, nämä tunsivat itsensä uhriksi.
    Tätä todellisen tai kuvitellun uhrin tilannetta media ei huomannut eikä osannut ottaa lukuun ennusteita laatiessaan. Somelta ei kai kukaan kysynyt.


Kun kulkee laumassa ja pitää itseään yksilönä, ei oikeastaan tajua missä kohtaa ”minä” loppuu ja lauma alkaa, eikä varsinkaan sitä että lauman vaihtaessa kulkusuuntaa, sen sisällä muutosta ei huomaa. Ympäristö näyttää samalta koska vieressä kulkee samanlaisia ihmisiä kuin eilen ja toissapäivänä.
    Vain ulkopuolelta voi havaita mihin lauma kulkee.
    Nykyään kehutaan kun joku suunnittelija tai tutkija osaa asettautua ”laatikon ulkopuolelle” - sieltä näkee asiat paremmin. Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859) oli konkreettisesti tällaisessa tilanteessa matkustaessaan Yhdysvaltoihin 1800-luvulla; hän saapui demokratiaan ei-demokraattisesta yhteiskunnasta. Hänen havaintonsa amerikkalaisesta demokratiasta (ja demokratiasta ylisummaan) ovat yhä hämmästyttävän tarkkanäköisiä, oivaltavia ja ajattelemaan herättäviä.
    Tai toisaalta, eikö tälläkin palstalla ole moneen kertaan todettu, että melkein kaikki tärkeä on ajateltu kauan sitten eikä juuri kukaan pysty esittämään mitään uutta?
    Tocqueville kirjoitti, että tasa-arvon aikana jokainen ihminen elää eristettynä, koska apua ei enää voi pyytää suvulta eikä naapurilta; demokratiassa päätökset tehdään kauempana, enemmistön ehdoilla.
    "Apua ei ole enää pyydettävissä suvun muodostamalta ystäväpiiriltä eikä enää ole sellaista yhteiskunnallista viitekehystä, luokkaa, jonka myötätunto olisi taattu", Tocqueville sanoi. ”Jokainen voidaan helposti jättää yksikseen ja painaa jalalla nöyräksi... Tasa-arvo riistää yksilöltä naapurien tuen, mutta lehdistö tekee mahdolliseksi, että hän voi kutsua avukseen kaikki kanssaihmisensä, jopa koko ihmiskunnan.”
    Tocqueville mielestä lehdistöllä on pikemminkin voima estää pahan syntyminen kuin luoda hyvää. Hänen näkemyksensä yksilön joutumisesta enemmistön virran viemäksi oli lohduton ja kuitenkin hirvittävän osuva:
    ”Kun tasa-arvo leviää ja ihmiset yksilöinä haurastuvat, he jättäytyvät yhä estottomammin joukkovirran vietäväksi ja kokevat yhä hankalammaksi pitää kiinni mielipiteistä, jotka ovat suurten joukkojen hylkäämiä.
    Sanomalehti edustaa yhteisöä; voisi sanoa että se ikään kuin koko yhteisön nimissä osoittaa viestinsä erikseen jokaiselle sen lukijalle, ja mitä nahjusmaisempia nämä yksilöinä ovat, sitä helpompaa on lakaista ne vaikenevien joukkojen jatkeeksi.
    Lehdistön valta ('l'empire des journaux') siis kasvaa tasa-arvon enentyessä.”


Voiko joku osua joukkotiedotuksen ytimeen noin tarkasti 180 vuotta sitten? Ennen sähköisen median syntymistä? Ennen sosiaalisen median purskahtamista kilpailevaksi valtaväyläksi? Ennen... meidän aikamme juhlittua viisautta?
    Kyllä! Ilmeisesti voi.
    Kiinnostavinta Tocquevillen ajatuksessa on huomio, että lehdistön ylivaltainen asema syntyy demokratian vaatimuksesta siirtää päätäntävaltaa yksilöltä yhteisölle. Edes demokratian, tasa-arvon toteuttamisessa ei ole ilmaisia lounaita. Kun saadaan yhtä, menetetään toista.
    Mutta Tocquevillen terävä visiokaan ei selitä, miksi lehdistö toisinaan pystyy muokkaaman ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä, mutta toisinaan se on täysin voimaton edistämään edes niitä hyviä asioita, joista olemme suunnilleen yhtä mieltä. Pahan levittämisen tarkoituksellista onnistumista en halua edes ajatella.
    Ihmiset lukevat mitä haluavat - eivät sellaista mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaansa. Kun ollaan laumassa, vastavirtaan jaksaa harva sinnitellä. Ja omassa joukossa kulkee vain tietynlaisia viestejä suusta suuhun, päätteeltä päätteelle, puhelimesta puhelimeen.
    Tässä lienee kysymys samanlaisesta adaptaatiosta kuin mistä Yrjö Ahmavaara puhui huhun leviämistä analysoidessaan:
    ”Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”


Joskus, kauan sitten keskusteltiin paljonkin kirjallisuus- ja elokuvakritiikin vastuusta. Voiko negatiivinen arvostelu ”tappaa” elokuvan suosion, riittääkö myönteinen kriitiikki bestsellerin luomiseen?
    Tänään tuollaista kysymystä ei juuri kuule, koska taidekritiikillä ei ole näkyvää asemaa mediassa, mutta kysymys tietysti on olemassa, ja samanlainen kysymys toistetaan kun ihmetellään, miksi lehdistö pystyi vaikuttamaan Brexit-äänestykseen mutta ei näköjään juuri lainkaan USA:n presidentinvaaleihin.
    Jos myönteinen arvostelu synnyttäisi bestsellerin, maailma olisi niitä pullollaan ja kustantajat kiittäisivät. Jos negatiivinen arvostelu tappaisi elokuvan suosion siihen paikkaan, monta kassamagneettia olisi jäänyt syntymättä.
    Ihminen ei näytä sittenkään olevan ”kone”, robotti joka uskoo lukemansa sanasta sanaan, katsomansa kuvasta kuvaan.
    Kenties ihmisen ajattelua yhä selittää lauman käyttäytymissäännöt. Valistunut ihminen ei oikein halua myöntää tätä tosiasiaa, sillä moderni ihminen määrittelee itsensä tiedolliseksi toimijaksi, joka perustaa valintansa puhtaaseen järkeen.
    ”Ihminen tietää, siis on!” kulttuuri-ihminen huudahtaa kopeasti.
    Mutta perimmiltään ihminen on outo eläin.
    Lauman keskelläkin ”se” kuvittelee ajattelevansa eri tavalla kuin vieruskaverinsa. ”Se” kuvittelee olevansa absoluuttinen individualisti marssiessaan yhtä jalkaa muiden samanlaisten joukossa, jossa kaikki ajattelevat ajattelevansa kukin ihan omalla tavallaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
______________________________________________________________________
Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3. uudistettu painos 1975.
Jermu Laine: Alexis de Tocqueville – Demokratian ja vapauden moderni yhteensovittaja. Edita, 1999. (*)
Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa. (De la démocratie en Amérique I-II, 1835,1840.) Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.


(*) Pakinan Tocqueville-sitaatit Jermu Laineen teoksesta, hänen suomentaminaan.

torstai 10. marraskuuta 2016

Lattialla nököttävien esineiden pällistely

[ympyrän neliöiminen]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Talon korkuinen puutarhaveistos Puppy.
Jeff Koons, 1992. Guggenheim Bilbao.

Elämä on helppoa, jos tietää tarkalleen mitä haluaa.
    Saa kulkea pystyssä päin ja rinta rottingilla. Ei tarvitse tehdä kompromisseja, antaa periksi naapurille tai aivan vieraille. 
    Epätietoisuus sen sijaan syövyttää miestä ja mieltä.
    Askel horjuu, menisikö tuonne vai tänne vai jäisikö paikalleen odottamaan mitä tapahtuu. Ajatus erilaisista mahdollisuuksista on jo sellaisenaan kompromissi, ennen kuin mitään pannaan edes toimeksi.
    Rinta rottingilla kulkevia pitää kadehtia.
    Onneksi meitä muitakin on.
    Siis meille muille, ei noille kaiken tietäville.


Palaan vielä Guggenheimiin, vaikka oleellinen tuli jo sanotuksi viime viikkoisen pakinani kommenteissa. Vähän ennen aikojaan, koska olin miettinyt, että vasta nyt kirjoitan asiasta.
    En syvennä argumentteja puolesta tai vastaan. Ne heitettiin pöytään. Jostakin syystä päädyin kannattamaan suunniteltua taidemuseota tai ”näyttelytilaa” niin kuin jotkut Guggenheimin vastustajat Helsingin suunnitelmaa pilkkaavat.
    Tietenkin ihmettelen itseäni. Minähän olen samaa mieltä kuin Jean-Paul Sartre, jonka mukaan ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka niin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
    ”Entä Guernican verilöyly”, Sartre kysyi, ”tuo [Picasson] mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”
    Siis miksi puolustaa taidemuseota?
    No, katsopa Jean-Paul, kun matkustat Madridiin, voit ottaa kuvan Guernican verilöylystä Reina Sofia museossa ja monesta muusta maalauksesta Pradossa, mutta yhdenkään espanjalaisen romaanin sisältöä et pysty digipokkarillasi kuvaamaan. Taidenäyttelyssä hankit elämyksiä, kotona luet kirjoja, joilla on merkityksiä.


Helsinki on henkisesti hieman tunkkainen ja kohtuullisen ruma pikkukaupunki Pohjolassa. Se saa sitä mitä tilaa. Saa saadakin! Tätä oikeutta ei pidä kyseenalaistaa.
    Mutta käynnissä oleva keskustelu paljastaa, kuinka vaikea on keskustella hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä mitä verorahoilla pitää hankkia ja mitä ei.
    Hyvinvointivaltio on mahdoton, kuin ympyrä jota ei pysty harpilla eikä viivoittimella neliöimään. Ympyrän ja neliön väliin jää tuntemattomien mahdollisuuksien alue.
    Yksityisen ja julkisen rahan välinen raja on yhtä aikaa selvästi näkyvä ja toisaalta täysin sumea, maisemaan liukeneva, kaikkoava kuin uni jota et muista, vaikka tiedät nähneesi sen.
    Kun hyvinvointivaltiolle annettiin pikkusormi, se vei koko käden, molemmat.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Guggenheim Bilbao.
Frank Gehryn suunnittelema museo avattiin 1997.

Onko kulttuuri ylellisyyttä, johon on varaa vasta sitten kun viimeinenkin epäonninen saa mahan täyteen ja palttoon päälleen?
    Näin tuntuvat ajattelevan Helsingin valtuuston perussuomalaiset, joiden ryhmänjohtaja Mika Raatikainen kertoi Helsingin Sanomille, että veroeuroja ei saa käyttää Guggenheimin rahoittamiseen.
    ”Syynä on taloudellinen tilanne ja Maslow'n tarvehierarkiateorian syvällinen tunteminen”, Raatikainen perusteli kantaansa. ”Ensin on tyydytettävä akuutit tarpeet, kuten ruoka, juoma, lämpö jne., ja viimeisenä niin sanotut korkeamman tason henkiset tarpeet eli seinille ripustettujen kuvien katselu ja lattioilla nököttävien esineiden pällistely.”
    Raatikaisen ajatusta sopii syyttää ahtaaksi, mutta onhan se looginen. Se esittää samalla myös epämiellyttävän kysymyksen, johon juuri kukaan ei halua vastata. Monien mielestä sitä ei saa edes esittää. Yhdysvalloissa kulttuurin rahoitus onkin annettu yksityisten huoleksi.
    Löysin Osmo Soininvaaran blogista aitoa pyrkimystä tuumailla miten hyvinvointivaltiossa pitää tai ei pidä suhtautua kulttuurin tukemiseen verorahoilla. Elokuussa 2008 Soininvaara kirjoitti asiasta otsikolla Mitä kuuluu maksaa itse:
    ”Olen käynyt silloin tällöin oopperassa ja pidän elämystä ihan kivana. Se, että veronmaksajat subventoivat tätä kivuutta 150-300 eurolla (avointa kustannuslaskelmaa ei ole) tuottaa minulle huonoa omaatuntoa. En ole edes varma, onko ooppera korkeakulttuuria. Ainakin libretot ovat nyyrikkisarjan tasoa. Tuki on aivan suhteeton pienten kokeellisten teattereiden saamaan tukeen verrattuna. Jos ajatellaan vain oopperan kuluttajia, tuota tukea ei voi perustella mitenkään."
    Tästä huolimatta Soininvaara kannatti kulttuurin rahoittamista julkisin varoin.
    Epäilevä mieli on luovuuden alku.
    Epäilen, siis olen olemassa.


Johdonmukaisuus ei taida olla meidän ihmispoloisten vahvinta aluetta.
    Kun logiikka ei riitä, peräydytään tunteisiin, mielikuviin, kuvitelmiin.
                                      Kyösti Salovaara, 2016.
"Happamia", sanoi
Osku Pajamäki.
    Demarien johtava kunnallispoliitikko Osku Pajamäki sanoi, että hän ei huoli amerikkalaista franchise-museota Helsinkiin, vaikka sen saisi ilmaiseksi. On mielenkiintoista huomata, kuinka 60-luvulta periytyvä anti-amerikkalaisuuden stigma vaikuttaa myös nuorempien sukupolvien ajatusmaailmaan.
    Jos ollaan loogisia, niin miksi kustantajia ei vaadita rakentamaan ja ylläpitämään kirjastoja? Kirja ja öljyvärityö (tai lattialla nököttävä taide-esine) ovat kaupallisia tuotteita; miksi toisen esillepanon maksaa julkinen talous ja toisen maksaminen kuuluu yksityiselle rahalle? Tähän ei kelpaa mikään helppo vastaus.
    Uutiset ovat kertoneet, että valtio tukee Suomi-Venäjä seuraa joka vuosi yli miljoonalla eurolla. Miksi? Miksi sitä ei rahoiteta ruplilla, jos Guggenheimikin pitää kustantaa dollareilla?
    Entä sitten ammattiurheilijat? Millä järjellä on päätetty, että joillekin hiihtäjille ja keihäänheittäjille maksetaan julkista tukea? Eikö keppiin nojaavalla vanhuksella olisi enemmän perusteltuja tarpeita kuin keppiä työkseen viskovalla ammattilaisella? Eikö olympiakomiteakin pitäisi kustantaa yksityisestä rahapussista?
    Vastakohtien esittäminen on äärettömän helppoa. Hyvinvointivaltion legitimiteetin penkominen haisee, koska tunkioita löytyy joka puolelta.
    Inhottavinta olisi päätyä ajatukseen, että kenties koko rakennelma pitää työntää puskutraktrorilla maan tasalle ja suunnitella uudestaan.


Jari Korkki vinoili kolumnissaan Ylen sivuilla, että Guggenheim kannattaisi rakentaa Tampereelle, koska helsinkiläiset ovat niin kyvyttömiä päättämään mistään mitään. "Tampereella on aina rakennettu nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin" Korkki sanoi. "Voisiko joku kuvitella, että Helsinkiin olisi tuosta vain pystytetty Pohjoismaiden korkein näköalatorni." 
    Ei voi, sellaista ei saa Helsinkiin rakentaa, mutta saunan saa.
    Tai jos Guggenheim ei kelpaa Tampereellekaan niin Kotkan kantasatamaan sen toki voisi rakentaa, sinne merimuseon viereen jonne on tulossa muutenkin kaikenlaista mahtavaa.
    Argumentteja piisaa. Mutta jos pitää paikkansa, ettei Helsingin Guggenheimissa saa laittaa näytteille maalaustaidetta vaan pelkästään kuppeja ja kippoja ja arkkitehtuurin pienoismalleja, niin sittenhän tuollaista ei kannata rakentaa edes Kotkaan. Design pitää kokea ja käyttää ”luonnossa”, ei museossa.
    Ketä kiinnostaa mennä vau-rakennukseen katsomaan toisten rakennusten pienoismalleja? Taloja talon sisässä... no, keskiviikon Hesari lupasi että Guggenheim Helsinki esittelee (ja kerää) myös maalaustaidetta ja suomalaista taidetta.
    Kiasman arkkitehti Steven Holl muistutti Helsingin Sanomissa, että mitä enemmän kaupungissa on museoita, sen parempi sillä sitä kauemmin turisti viipyy kaupungissa ja kuluttaa rahaa.
    Joidenkin mielestä rahan kuluttaminen ja sen kerääminen on vastenmielistä puuhailua. Jopa vastuutonta. 
    Hdcanis epäili viime viikolla Kirjailijan vastuu -pakinani kommentissa, että suuret museot tappavat paikallisen kulttuurin. Tätä on vaikea uskoa; sitä että olisi isojen museoiden vika jos paikallisuus katoaa, vähentyy.
    Globalisaatio on suuremman kädessä, niin kuin sanotaan. Monimutkainen juttu.
    Kun elävän musiikin esittäminen romahti Suomessa 1970-80 luvulla, se ei johtunut stadionien mammuttikonserteista vaan tanssien järjestäjistä, jotka vaihtoivat elävät bändit diskomuusiikkiin. Äänilevyn soittaminen oli halvempaa ja kenties (globaali) musiikki kuulosti nuorison mielestä trendikkäämmältä kuin kotikutoinen musiikki. Anglosaksinen jyräsi kotimaisen.
    Tänäänhän kotikutoista musiikkia ja ilmeisesti myös kirjallisuutta ilmestyy joka lähtöön, sekä paikallisesti että maakunnissa. ”Paikallisuus” lisääntyy halvan tekniikan avittamana suurista toimijoista huolimatta.
    Joten ehkäpä ”lisätty todellisuus” (augmented reality) lopettaa fyysisen kulttuurimatkailun muutaman vuoden päästä. Siitä eteenpäin lojutaan virtuaalilasit päässä kotisohvalla ja ihmetellään Pradon seinille ripustettuja tauluja ja väistellään museon lattialla nököttäviä esineitä.
    Mutta sitten ei voi enää istahtaa museokierroksen jälkeen madridilaiseen katukahvilaan kahville ja konjakille.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2013.
Helsingin paras tontti: Guggenheim vai peltilehmien niitty?

torstai 3. marraskuuta 2016

Kirjailijan vastuu

[?]


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2014.
Trave-joen rantaa Lyypekissä.

Marras – kuoleman merkkejä, isoja asioita ja ihan pieniä.
    Ensin tulivat rastaat, sitten tilhet jotka hilisevät kuin peltiastia. Sytytetään kynttilöitä menneille eikä tulevista tietoa.
    Niityllä peltilehmät lämmittelevät vihreän letkun päässä.
    Messukeskuksessa 80 000 ihmistä kävi kuuntelemassa, kuinka kirjailijat kehuivat itseään. Itsensä ylentäminen on sallittua, mutta miksi pitää maksaa päästäkseen kuulemaan omakehua? Jari Tervo haukkuikin kaikki paitsi Jari Tervon. Itsesuojeluvaisto toimii.
    Onko kirjailijalla muuta vastuuta kuin kehua omia teoksiaan?
    Siinäkin tehtävää piisaa.


Tämä on ikivanha kysymys. Mahdoton vastata.
    Tietenkään kirjailijalta ei saa vaatia muuta kuin lakien ja kenties hyvin tapojen noudattamista. Muu on sensuuria.
    Käsitys ”hyvistä tavoista” muuttuu ajan kuluessa. Kun Hannu Salama pilkkasi Jumalaa, sitä pidettiin (monet tai jotkut pitivät) sekä hyvien tapojen että lakien vastaisena kirjoitteluna. Salama sai tuomion. Virkavalta repi Juhannustansseista sivuja irti.
    Muutama vuosi sitten Jari Tervo viskasi Uutisvuodossa Raamatun olkansa yli studion nurkkaan. Siitä ei seurannut paheksumista eikä tuomiota.
    Ajat ovat muuttuneet, käsitykset.
    Jos Tervo olisi viskannut olkansa ylitse Koraanin, siitä olisi noussut meteli.


Kun Jari Järvelä julkaisi (sittemmin palkitun) esikoisdekkarinsa Tyttö ja pommi (2014) kysyin Ruumiin kulttuuriin kirjoittamassani arvostelussa, että ”pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?”
    Monet tuntuivat ajattelevan, että ei pidä; että ei ole väliä kenen puolelle ja ketä vastaan kirjailija fiktiossaan asettuu. Fiktio on sepitettä, haloo! Se ei ole kannanotto vaan estetiikkaa.
    Romaanin päähenkilönä on VR:n junanvaunuja töhrivä graffitityttö Metro.
    Ruumiin kulttuurin arvostelussa en päästänyt Järvelää piiloutumaan sepitteen taakse vaan kirjoitin:
    Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?
    Järvelä jatkoi romaanisarjaansa graffititytöstä kahdella teoksella Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä.
    Niitä en ole lukenut. Miksi olisin?


Hauskasti melkein samana päivänä julkaistiin Helsingin Sanomissa artikkeli Palaavatkö töhryajat (27.10.2016) ja Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Järvelän haastattattelu otsikolla Jari Järvelä hakee ideat läheltä ja kaukaa.

    Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin, että pelkästään VR:n puhdistuskulut ovat edelleen 500 000 euroa vuodessa eikä VR ole ainoa joka joutuu puhdistamaan graffiteja. Esimerkiksi Helsingin kaupunki maksaa töhryjen putsaamisesta n 400 000 euroa vuosittain.
    ”Joka ainoa maalaus on lipun hinnassa”, sanoi VR:n turvapäällikkö Pekka Ahola.
    Jos Järvelä luki Hesarin artikkelin, tunsikö hän piston sydämessään? Kuuluiko mistään omantunnon hentoa kolkutusta?
    Luultavasti ei, sillä Järvelä pitää Heikki Ollikaisen laatimassa artikkelissa graffitityttöä edelleen sankarina: ” Ei graffitien tekijästä voi tehdä kymmenen kirjan sarjaa, koska siinä päähenkilön kapinallisuus haalistuisi olemattomaksi.”
    Yhteistä ympäristöä vandalisoiva tyttö on ”kapinallinen”.
    Järvelän kannanotto on mielenkiintoinen. Yhtä mielenkiintoista on, ettei haastattelija kysy lainkaan mitä tuo kapinallisuus on, että mihin ja keneen se kohdistuu.
    Ei ole muodissa haastaa kirjailijoita sanoista, niiden merkityksestä.
    Jos Järvelän graffitityttö on todellakin kapinallinen, niin eikö kapina kohdistukin VR:ään ja sitä mukaa joukkoliikennettä vastaan? Jos näin on, mitä ”järkeä” moisessa kapinallisuudessa on?
    Jos kapinallisuus kohdistuu ylisummaan vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen kansalaisia kohtaan, ei järkeä taida olla sen enempää, sillä tavalliset kansalaisethan tuon kapinan hinnan maksavat. Vai pitäisikö kaikkien ottaa spraypurkki käteen?
    Sotketaan maailma yhteisen kapinan nimissä!
    Siivoton ympäristö tuntuu turvattomalta, se on mielentila. Tämä on tutkittu juttu. Taide voi, saa ja kenties sen pitääkin olla kapinallista, mutta miljöön pilaaminen ei ole kapinaa vaan vandalismia, eräänlaista individualistista terroria. Tarkoitus on pelotella ja uhata.
    Vai olisiko asianmukaista, että Järvelän romaanin jokaisesta myydystä kappaleesta jokin osuus tilitettäisiin VR:lle, puhdistuskulujen peittämiseen?
    Tällaista kysymystä ei pidä esittää ääneen eikä julkisesti. Taiteen sisältö on arvostelun yläpuolella. Vain estetiikkaa saa moittia, ei lauseeseen kirjoitettua merkitystä.


Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna Jari Järvelän suhtautuminen graffitityttöön ja tämän tekoihin ei ole ongelma. Hän esittää väitteen ja jää odottamaan. Todellisuus rakentuu väitteistä ja todistuksista. Niiden välissä arvot, moraali.
    Mutta ongelma on, ettei juuri kukaan ole haastanut Järvelän väitettä. Sitä että miljöön pilaaminen on kapinallinen teko ja sitä mukaa kannustettava teko.
    Fiktiossa saa nykyään sanoa melkein mitä tahansa eikä se liikuta ketään, ellei suututa Jari Tervoa.
    Nykyään monimuotoisuudella tarkoitetaan sitä, että ollaan yhtä mieltä siitä kuka on väärässä ja kuka on oikeassa. Aikaisemmin olttiin eri mieltä ja esitettiin se eikä vedottu yhteiseen hyvään, samanmielisyyteen, paitsi silloin kun puhuttiin YYA-asioista. Nykyisen älymystön kuplassa vallitseva konformismi hämmästyttää.
    Yhteinen hyvä on mainio tavoite, mutta sen varjolla ei pitäisi kiistää oikeutta olla eri mieltä.


Niityllä kuhisee.
    Aamusella peltilehmät päästetään vapaaksi.
    Tilhet hilisevät pihlajassa.
    Marras painaa parrelleen.
    Muistelen sinistä taivasta.


                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.