Tammenterhoja

[Maailma tässä, me maailmassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

Tarkemmin ajatellen jatkan siitä mihin viime viikolla pääsin.

     Silloinhan peruutin nykyhetkestä 1950-luvulle, Key Westin highwaylta kotkalaiseen ulkohuussiin.

     Hieman kliseemäinen toteamus kuului: maailma on muuttunut, rikastunut aineessa ja hengessä.

     Nyt jatkan peruuttamista 1920-luvulle ja koukkaan sieltä takaisin nykyhetkeen.

     Maailma on siis muuttunut, ehkä.

Suomi on paikka.

     Paikan päällä sitä ei huomaa eikä tajua.

     Kun menee kauemmaksi, näkee lähemmäksi.

     ”Joskus kun olen matkustanut kyllin kauaksi kykenen kenties kirjoittamaan suomalaisen romaanin”, Mika Waltari kirjoitti vuonna 1929.

     Samana vuonna, 21 vuotiaana, hän totesi eräässä runossaan nähneensä jo liian monta kaupunkia, niin monta että ne tuntuivat melkein samanlaisilta, nähneensä liian paljon ihmisiä, niin paljon että kaikki olivat lopulta melkein samanlaisia.

     Mutta matkustaminen, oven avaaminen, rajan ylittäminen oli aluksi huumaava kokemus nuorelle kirjailijalle. ”Matkustaminen on nykyajan sairaus”, Waltari sanoi 1929. ”Kaikki mielikuvat ja aistimukset tulvivat hyökynä ylitseni. Ja kipeän sentimentaalisen ihanana ja elävänä muistan ensimmäisen ulkomaanmatkani hurman. Ensimmäisen aamun mannermaalla. Vaaleanvihreän ja punaisen aamun Lyypekissä, - sikaarinmaun ja neilikantuoksun.”

     Matkustaminen on pahe, Waltari huokasi. Ihanin ja vaarallisin.

     Se avasi maailman kuin nainen sylinsä viattomalle nuorukaiselle.

     Esimerkiksi näin, runossa Aivojen filmi vuodelta 1928:

…

kaikki jäi taaksemme

kun valkea laiva vei meitä vieraita rantoja kohti

…

Stettin – Berlin – Nordischer Hof – Friedrichstrasse

päivä autojonojen metallihyrskeessä -

autobussin katolla.

…

Pikajuna, - keinuva, tutiseva, höyryä puuskuttava,

Hannover ja Köln,

passi- ja tullitarkastus,

Ranskan rajalla hakevat tupakkaa,

mahdollisesti myös kokaiinia.

Ja Pariisi,

taksien kovakuoriaisjono ja baarien rivi,

valkoista, keltaista ja vihreää

ensi vaikutelma.

…

Ja Dôme,

kaiken alku, loppu ja keskus,

täsmälleen maapallon keskipisteen päällä,

-rahapulaa – a café crèmeä – tupakansätkiä -,

Kupoolin sinipunainen, liekehtivä suunnikas,

Montparnasse,

garçon, - un demi!

…

Matkustaa, - joka yö eri vuoteessa, -

se on elämä!

….

seitsemän sekuntia ijankaikkisuudessa;

lentää! Säteillä ja sammua.

Eteenpäin! Takaisin tänne!

     Se on helpompaa kuin peruuttaminen.

     Hyppy nykyhetkeen – maaliskuulle 2015.

     Suomi on paikka, paikan päällä Suomi.
     Waltarin piti ylittää fyysisiä rajoja ollakseen muualla. Tänään niin ei tarvitse tehdä, koska maailma on yhteinen hengessä ja aineessa. Ja tänään rajojen ylittäminen on mahdollista kenelle tahansa, muillekin kun rikkaille ja taiteilijoille.
     Viime sunnuntaina, arkinen esimerkki.

     Ensin katsoin suoraa lähetystä Liverpoolista, teräväpiirtoa ja pallon liikettä vihreällä kentällä.

     Mutta englantilainen futis osoittautui (jälleen) jokseenkin yksitoikkoiseksi, joten vaihdoin kanavaa: Milano - San Remo, ammattipyöräilyn keväinen klassikko, vesisateessa ja Italian Rivieran pilkottavassa auringonpaisteessa.

     Saunan jälkeen myöhäinen lounas: iberian porsaan kypsäksi paahdettuja ribsejä amerikkalaisen kastikkeen kera (maistuiko metsä tammenterhoilla kasvatetussa porsaanlihassa ja kastikkeessa kenties hikkorin tuoksu?), espanjalaista punaviiniä, uusia perunoita Israelista, kirsikkatomaatteja Espanjasta, leipää ja vihreää salaattia Suomesta.

     Jälkiruoaksi eteläafrikkalaisia viinirypäleitä, italialaista espressoa ja espanjalaista brandyä.

     Sitten telkkarista amerikkalainen lännenelokuva ja englantilainen trilleri ja illan lopuksi sängyssä englantilaisen, Vogeeseilla asuneen Nicolas Freelingin romaani, joka kertoo elsassilaisesta Strasbourgista ranskalaisen päähenkilön silmin.

     Pientä ironiaa: kun englantilainen, Irlannissa kasvanut Freeling lopetti amsterdamilaisesta van der Valkista kertovien dekkareiden kirjoittamisen muutettuaan Strasbourgin lähelle Grandfontaineen, lukijat hermostuivat ja mm. Skandinaviassa (Ruotsissa ja Tanskassa) lopetettiin Freelingin julkaiseminen.

Ruokapöydässä ja nojatuolissa maailma, arkipäiväisesti, huokeaan hintaan.

     Maailma on meissä. Me olemme maailmassa.

     Päätä ei voi enää laittaa pensaaseen paetakseen maailmaa.

     Eikä tarvitse matkustaa ulkomaille nauttiakseen ulkomaista.

     Maailma muuttui.

     Epäilemättä niin kävi.

Mika Waltari -lainaukset:

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1979.

Mika Waltari: Matkakertomuksia. Toim. Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1988.

Enemmän ja vähemmän

[puolihuolimattomasti]

                                                                                                                       KS 2015.
Joskus edessä on vain yksi tie, eikä reittiä voi toisin suunnitella.
Tie merellä: Key Westistä mantereelle.

Tiedän ettei maailmaa voi piirtää yhteen kuvaan eikä kertoa kahdella lauseella.

     Sitä kuitenkin yritetään.

     Ikään kuin todellisuuden monimutkaisuus kävisi ihmisten hermoille.

     Aivan kuin ristiriitaisen tiedon tulva lannistaisi halun uida kuivalle maalle.

     Selkeitä lauseita kaivataan, mutta niiden kirjoittaminen on työlästä. Semminkin kun kirjoittajat eksyvät.

     Eksynyttä ei kartta auta, jos ei tiedä missä itse on.

Melkein sata vuotta sitten Franz Kafka kirjoitti hauskan pienen kertomuksen Keisarin viesti. Tai sijoitti sen erään hieman pidemmän kertomuksen sisään.

     Tässä kertomuksessa kuoleva keisari lähettää viestin piskuiselle, viheliäiselle alamaiselleen, joka on kuin etäisyyteen paennut varjo.

     Keisari kuiskaa viestin voimakkaalle ja uupumattomalle miehelle, jonka hän uskoo kuljettavan viestin perille. Ja aluksi näyttää että niin käy, että viestinviejä raivaa auringon kuva rinnassaan vaivatta tiensä väkijoukkojen läpi.

     Mutta väkeä riittää ja matka on pitempi kuin aavistettiin. Hänen pitäisi jo koputtaa ovellesi, mutta yhä viestinviejä ponnistelee päästäkseen eteenpäin, sinun luoksesi ja kertoakseen keisarin viestin. Pian kaiketi kuulet koputuksen oveltasi, sillä eiköhän hän jo selviydy matkastaan.

     ”Mutta sen sijaan, kuinka hyödyttömästi hän ponnistelee; yhä vielä hän ahtautuu palatsin sisimpien huoneiden lävitse; hän ei milloinkaan pääse niiden lävitse; ja vaikka tämä onnistuisikin hänelle, mitään ei silti olisi voitettu; hänen täytyisi kamppailla alas portaita; ja vaikka tämäkin onnistuisi hänelle, mitään ei silti olisi voitettu; hänen täytyisi päästä pihojen poikki; ja pihojen jälkeen toisen, edellistä ympäröivän palatsin lävitse; ja jälleen portaita alas ja pihojen poikki; ja jälleen palatsin lävitse; ja näin edelleen halki vuosituhansien; ja vaikka hän ryntäisi ulos ulommaisimmasta portista – mutta milloinkaan, milloinkaan ei näin voi käydä – hänellä olisi edessään vasta hallituskaupunki, maailman keskus, pohjasakkaansa kukkuroillaan. Sen lävitse ei pääse kukaan, ei ainakaan vainajan viestiä viemään.” (Suom. Aarno Peromies.)

     Keisari siis lähetti viestin ja sinä odotat:

     ”Ikkunasi ääressä ja uneksit siitä, illan tullen.”

Nyt mielin kysyä mitä Kafkan keisarilta ja viestinviejältä puuttui.

     Ei ainakaan voimia eikä neuvokkuutta. Sinnikäskin tuo mies oli.

     Mutta oliko hänen karttansa ajan tasalla? Oliko siihen piirretty reitti mahdollinen tai ainakin todennäköinen? Oliko se valittu ekologisuuden vai tehokkuuden periaatteella? Sillä olihan mahdollista, että lyhyin reitti ei olisikaan turvallisin eikä näin muodoin edes mahdollinen.

     Jos reittejä oli vain yksi, se varmaankin edellytti tietoa siitä yhdestä oikeasta eikä sitä kannattanut epäillä vaikka reitti ehkä näytti pitkältä ja mutkikkaalta. Oikea tieto kenties puuttui. Suinpäin tuntemattomaan kiiruhtaen eksyy helposti.

     Tietysti on mahdollista, että matkaa oli aina jäljellä, vähintään puolet ja puolet siitäkin. Että ihminen luulee, että viestin voi todella viedä perille ja hemmetti, voihan sen viedä, mutta vastaanottajaa ei enää ole joten... turhaan juostu.

     Teoriassa Kafkan viestimies olisi voinut käyttää modernia navigaattoria, mutta vain teoriassa, sillä kukapa sellaisen olisi osannut valmistaa sata vuotta sitten. Ei edes kiinalainen Kiinassa. Eikä varsinkaan Kiinan muuria rakennettaessa.

Hyviä kysymyksiä kannattaa esittää.

     Kunhan ei odota yhtä hyviä vastauksia.

     Pari viikkoa sitten Panu Rajala esitti blogissaan kysymyksen leikkauslistoista jankuttaville politiikoille: ”Onko nollakasvu lopulta mikään katastrofi? Takavuosina sellaiseen pyrittiinkin, ainakin luontoystävien puheissa. Nämä on nyt unohdettu, kasvu on kaikki kaikessa. Kun itse muistelen elämäntasoa vaikka kaksikymmentä vuotta sitten, eipä ollut valittamista. Mitä arvonlisää kasvu on tuonut? Joku varmaan tämänkin osoittaa.”

     Eikö ollut valittamista?

     No, ei tietenkään kun asiaa katsoo yksilön kokemuksien kannalta. Yksilö, ihminen elää aina ajassaan ja sopeutuu siihen, koska muita aikoja ei ole elettäväksi. Onni ja autuus on siinä, ei muualla.

     Mutta yhteisön elämä on toisenlaista eikä sen kokemusta voi palauttaa yhden ihmisen elämään. Monen ihmisen elämästä kehittyy tilastollisia suureita, arvoja joiden merkityksiä on helppo luetella. Taaksepäin voi katsoa, mutta peruuttaminen on mahdotonta.

     ”Yhteiskunnallinen (yhteisön) onnellisuus” on vaikka siitä ei puhuta.

     Viisitoista vuotta sitten ei ollut (kohtuuhintaisia) navigaattoreita. Viestinviejä olisi eksynyt lopullisesti. Ellei sitten naapuri ohjannut takaisin oikealle reitille.

     Kolmekymmentä vuotta sitten ei ollut subjektiivista päivähoitoa; lapsia piti hoitaa ihan itse tai maksaa jollekulle. Ulkoistaa ei voinut ”ilmaiseksi”. Eikä älypuhelimella saattanut hakea apua eikä mitään puhelinta kannettu käsilaukussa tai povitaskussa. Netistä ei varattu matkoja, ostettu kirjoja eikä siellä käyty tulenpalavaa keskustelua.

     Neljäkymmentä vuotta sitten suomalainen mies kuoli keskimäärin 65 vuotiaana.

     Neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitimme tietokoneohjelmia huoneen kokoiselle laitteelle, eikä kukaan vienyt sellaista laukussaan rannalle eikä mökille. Silloin tietokoneen kanssa käytiin pelkästään kömpelöä kirjeenvaihtoa (reikäkortein, printterein) koska niissä laitteissa ei ollut näyttöruutua. Tulipa kirjoiteltua, eipä silti.

     Viisikymmentä vuotta sitten työmies kävi töissä myös lauantaina, viiden viikon lomapäiviä ei ollut tuhlattavaksi eikä Pariisin matkustaneet muut kuin taiteilijat ja upporikkaat ja muut tyhjäntoimittajat. Lapset kävivät kansakoulun ja muutamat herraskaiset lyseon. Viisikymmentä vuotta sitten telkkarin kuva (jos sellaisen sattui omistamaan) oli musta ja ohjelmaa tuli ainakin yhdeltä kanavalta. Ularadiosta saattoi kuulla jopa kahta eri asemaa, osan päivää. Pari iskelmää myös.

     Kuusikymmentä vuotta sitten tavallisessa kaupunkilaiskodissa oli sähköllä toimivia hehkulamppuja mutta ei juuri muuta. No, putkiradio käytti vähän sähköä ja ohjelmaa tuli muutama tunti päivässä. Korkeakulttuurista ja asiallista.

     Kuusikymmentä vuotta sitten vain harvalla tavallisella perheellä oli varaa sähköhellaan, jääkaapista puhumattakaan. Pölyt lakaistiin, ei imuroitu. Pyykinpesuun tarvittiin palju, pyykkilauta, suopaa ja vahvat ranteet. Puhelin saattoi olla naapurilla, meillä ei. Ulkohuoneeseen, tiilistä rakennettuun huussiin kipitettiin helteellä ja pakkasella, keskellä kaupunkia.

                                         Kyösti Salovaara 2014.
El Chorro, Malagasta
60 km luoteeseen.
Patikkatie vuoren seinässä.

     Silti pikkupoikana oli kivaa Kotkassa meren rannalla.

     Mutta enemmän on enemmän eikä vähempään ole tyytyminen.

     Tieto, tekniikka ja tasa-arvo edellyttävät kasvua, tuottavuuden nousua, kansantaloudessa syntyvää ylijäämää.

Katso ympärillesi.

     Odota – keisarin viesti saattaa sittenkin tulla perille.

     Joko ovikello soi?

     Onko sähkölasku maksettu?

     Voit valita reitin: nopeimman, lyhyimmän, taloudellisimman!

     Maisemareitit on erikseen merkattu varjostetulla viivalla.

Värit värejä.

    Punainen, sininen, keltainen.

    Valo tarvitaan. 

    Sanatkin.

Detroitin Dickens Miamissa

[LaBrava & South Beach]

                                                                                   Kyösti Salovaara.
Ocean Drive, South Beach, Miami.
Maaliskuinen ilta 2015.

Luin Elmore Leonardin romaanin LaBrava maaliskuun alkupäivinä Ocean Driven varrella Congress Hotellin taloryhmään kuuluvassa condossa. Valtameri näkyi parvekkeelta kun vähän kurkotti: turkoosi, kaunis, laaja kuin avara mieli – vihreänsininen meri Art Deco rakennusten pastellikatseen huomassa.

     Leonard kirjoitti LaBravan kolmisenkymmentä vuotta sitten. Hän sijoitti romaanin tapahtumat Miami Beachiin sen kuuluisimman kadun, saarirykelmän eteläisen South Beachin Ocean Driven varrelle, muutaman kadunkulman päähän siitä missä romaania luin. Katselin melkein samaa maisemaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten romaanin päähenkilö Joe LaBrava, entinen liittovaltion agentti ja nyt tarinan hetkellä ihmisiä tutkiva ammattivalokuvaaja.

     LaBrava (1983, suom. 1985) ja sitä seuranneet romaanit kuten mm. Glitz (1985, suom. 1987), Ruumiinryöstäjät (Bandits 1987, suom. 1988), Tappolaukaus (Killshot 1989, suom. 1991), Hyvä pätkä (Get Shorty 1990, suom. 1991) ja Rommipunssi (Rum Punch 1992, suom. 1993) sinkosivat Leonardin kuin yllättäen amerikkalaisen ja kansainvälisen jännityskirjallisuuden huipulle.

     Sanaa ”yllättäen” käytän siksi, että ennen LaBravaa Elmore Leonard (1925-2013) oli julkaissut jo 17 romaania ja vasta melkein kuusikymppisenä hän tuntui löytävän oman ainutlaatuisen äänensä, kirjailijan vakaumuksen ja varmuuden käyttää sanaa ja lausetta kuin paraskin tyylin mestari, vaikka on vaikeaa, yhtä vaikeaa kuin vaikkapa Hemingwayn kohdalla, määritellä tai kuvata millainen kirjailijan tyyli oikeastaan on.

     Leonardista tuli 80-luvulla arvostelijoiden ja lukijoiden lemmikki. Miten joku osaakin kirjoittaa noin hyvin, noin viihdyttävästi, noin tarinoiden hieman rujoja henkilöitä rakastaen – monet kysyivät vakavasti ja puolileikillään. Leonardia alettiin kutsua Detroitin Dickensiksi, koska hän kuvasi elämää kadun pinnassa pelkäämättä kortteleiden takakujien armottomuutta mutta unohtamatta eräänlaista (lakonista) romanttista ulottuvuutta, joka avasi luusereille portin takaisin valon piiriin.

     Kriitikoiden ja lukijoiden perässä seurasivat elokuvantekijät. Hyvä pätkä (1995), Jackie Brown (1997) ja Out of Sight (Mieletön juttu, 1998) nousivat filmeinä tusinaviihteen yläpuolelle; ja niinpä Rommipunssiin perustuvasta Jackie Brownista tuli ohjaajansa paras elokuva, vaikka Quentin Tarantino ei kai ole sitä vieläkään myöntänyt.

     Kohtuullista on muistaa, että vaikka Leonardin kirjallinen läpimurto osui 80-luvulle, hänen kirjoittajan jälkensä oli jo kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla näkynyt mainioissa elokuvissa, kuten Hombressa (1967) ja filmissä Valdez on tulossa (1971).

     Ympyrät eivät sulkeudu; ne laajenevat.

LaBrava ei muistaakseni saanut minua hyppimään lukemisen riemusta kattoon. Sen teki vasta seuraava Leonardin romaanisuomennos Glitz. Siinä vaiheessa ryhdyin myös lueskelemaan kirjailijan aikaisempia teoksia.

     Uudelleen LaBravaa lukiessa ymmärsin miksi en tuolloin, alkutalvesta 1986 revennyt riemusta. LaBrava on vähän teoreettisen makuinen, jollain eksyttävällä tavalla taiteellinen, niin kiehtovasti kuin se sijoittaakin fiktion fiktioon eli romaanin elokuvahullun päähenkilön Joe LaBravan kohtaamaan 50-luvun suosikkielokuvatähtensä melodraaman keskellä. Fiktiossa kuvaillaan fiktiivisiä (mutta toisaalta todellisia) film noir elokuvia, joissa ovat esiintyneet Robert Micthumin, Victor Maturen, Edward G. Robinsonin ja Frank Sinatran kaltaiset tähdet - ja tietysti LaBravan poikavuosien unelma Jean Shaw. Kaunis Shaw on tarinan femme fatale ja LaBravan ihastus: "Filmitähti johon hän oli rakastunut silloin kun oli ensimmäistä kertaa kehenkään rakastunut, kaksitoistavuotiaana."

     Vaikka muistaisin väärin, niin Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamani arvostelu vahvistaa muistikuvan. Tai sitten ne vaan sulautuvat yhteen enkä tiedä mikä on muistia ja mikä kuvittelua.

     Arvostelussani olen hieman varautunut. Hyvä sentään, että aavistin (tai uskoin muita kirjoittajia) Leonardin olevan suuren läpimurron partaalla.

     Näin kirjoitin helmikuussa 1986:

Uusi neonviidakko

”Amerikkalaisen jännityskirjallisuuden miljöö siirtyy Kaliforniasta Floridaan. Los Angelesin auringonpaahtaman krapulan tilalle tulee Miamin yhtä aurinkoinen ja rappeutunut neonviidakko.

     Los Angelesin unenomainen miljöö on käytetty loppuun. Se on muuttunut omaksi parodiakseen. Hollywoodin liepeillä hääräävät yksityisetsivät ovat hullunkurisia pastisseja, monien elokuvasankareiden irvikuvia.

     Kenties Floridaa voi hyödyntää uskottavammin amerikkalaisen rikollisuuden, unelmien ja pettymysten kulissina. Ulkopuolinen ei liitä Miamiin sellaisia mielikuvia kuin Los Angelesiin ja Hollywoodiin. Rappiosta huolimatta Los Angelesilla on jonkinlainen kulttuurikaupungin perinne.

     Pinnallisissa mielikuvissa Floridasta voi uskoa mitä tahansa. Sen suoalueet mätänevät, niin kuin Rayn filmissä Suolla tuulee. Kaikenkarvaiset kieroilijat ja pakolaiset ajautuvat Miamin seudulle, jännityskirjallisuuden uuteen neonviidakkoon. Amerikkalainen rappio putoaa kaikessa komeudessaan ikään kuin vastustamattomasti juuri tälle niemelle, kohti etelää.

                                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Suolla tyyntä.
Everglades.

    Thomas Palmer sijoitti lohduttoman jännärinsä Hämäys Miamin kaduille ja reuna-alueille. Kukaan vanhoista kovaksikeitettyjen dekkareiden kirjoittajista ei olisi hennonnut kuvata Kaliforniaa niin radaltaan suistuneeksi kuin Palmer kuvasi Miaminsa. Toki muistamme tuon saman seudun John Hustonin Key Largosta ja Arthur Pennin elokuvasta Yön siirrot. Myös John D. MacDonaldin jännäreissä Florida on esiintynyt jatkuvasti.

     Elmore Leonard on uusia kirjailijoita. Hänen maineensa on kasvanut lumivyöryn voimalla. Stephen King tunnusti New York Times Book Reviewissä, että hän oli jättänyt lukematta Leonardin romaanit juuri siksi. King ajatteli että kukaan ei voi olla niin hyvä kirjailija. Arvosteltuaan Leonardin uusimman kirjan King totesi että maineella on katetta; Leonard on erinomainen kirjoittaja.

     Muistaakseni Leonard ei ole kotoisin Miamista vaan Chicagosta. LaBravan kosketus Miamiin on kuitenkin vakuuttava. Ehkä se johtuu päähenkilön, Joe LaBravan ammatista. Miamiaan valokuvaava LaBrava tuo tarinan sivussa esille näkökulmia seudun elämään, kuin vahingossa ja silti tarkasti.

     LaBravassa yhdistyy hienosti tuttu yksityisetsiväsatu moderniin jännityskertomukseen. Leonard käyttää siekailematta klassikkojen temppuja, rypee kovaksikeitetyn kirjallisuuden ja elokuvan, film noirin maailmassa, mutta luo tuon maailman päälle oman, tuoreen ja autenttisen todellisuuskuvansa.    

     Joskus 50-luvulla Tammi löysi sekä Eric Amblerin että Dashiel Hammettin ja hukkasi sitten molemmat kirjailijat. Toivottavasti Elmore Leonardista osataan pitää kiinni.”

            -(Suomen Sosialidemokraatti 19.2.1986.)

                                                                                                  Kyösti Salovaara 2015.
"Se mitä hän näki ikkunasta....."

Tietenkään Tammi ei malttanut panostaa Leonardiin. Muutaman suomennoksen jälkeen se jätti Leonardin heitteille ja Book Studio tarttui hienoon tilaisuuteen.

     Se että Leonard ei tuolloin, talvella 1986 ollut Suomessa valtavan tunnettu kirjailija, paljastuu kirjoituksestani, sillä annoin kirjailijalle väärän kotikaupungin eikä edes kaikkitietävä kultuuriosaston Risto Hannula huomannut korjata virhettäni. LaBravan lisäksi Leonard sijoitti tarinoiden pätkiä ja sankareidensa kulkemisia Miamiin monessa muussakin romaanissaan.

     Usein ajattelemme ettei maailmassa juuri mikään pysy ennallaan.

     Tai ehkä tiedämme ettei kaikki muutu vaikka muuttuukin.

     LaBravan miljöö South Beachin Art Deco alueella on kokenut valtavan filosofis-ekonomisen muutoksen siitä hetkestä missä Elmore Leonard kirjoitti romaaninsa. Tietysti voi kysyä onko muutos pelkkää pintaa. Mutta jos kysyy, sitten tulisi osata kertoa mikä on pintaa ja mikä ydintä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

  

   Art Deco arkkitehtuurin korea ja yhtä aikaa konkreettisen moderni South Beach syntyi 1920-luvulla ja sitä seuraavina vuosikymmeninä, koska vuonna 1926 hurrikaani tuhosi South Beachin puutalot ja tilalle piti rakentaa jotakin modernia ja jotakin kestävämpää. 1930-luku oli South Beachin kulta-aikaa miljöönääreineen ja filmitähtineen.

     Leonard kuvaa 1980-luvun vaihteen rappeutunutta, roistojen, narkkareiden ja köyhtyneiden eläkeläismummojen South Beachia:

     ”Hotellit olivat kolme- ja nelikerroksisia rakennuksia. Kalvakasta, jo kauhtunein pastellisävyin maalatusta stukkojulkisivusta paistoivat valaistut ikkunat. Sulavalinjainen, kerran niin moderni kortteli katseli Atlantin valtamerta jostakin kaukaa menneisyydestä: kumpikin hotelli ilmensi omaa trooppisen arkkitehtuurin suuntaa, sulavaa ja koristeellista. Vauhdikkaat linjat päätyivät kulmiin, jotka olivat kuin pursottimella kuorrutetut, ja koristeina oli lasitiilisiä yksityiskohtia ja basalttireliefejä: palmuja ja merenneitoja.” 

     Tänään Ocean Drivellä ei mikään ole kauhtunut eikä rappeutunutta, ellei sitten rappiona pidä kaikkialla pauhaavaa rap-, rock- ja diskomusiikkia. Nyt seutu on miljonäärinuorison leikkikehä, jonka kaiteet ryskyvät aamuyön tunteihin eikä kimallus katoa kuin muutamaksi aamutunniksi: OK! Music for Yuppies!

     Onneksi Ocean Driven kapakoissa ensimmäinen Happy Hour alkaa jo puoleltapäivin.

     Mutta niin kuin sanoin: ehkä muutoksen sisästä löytää pysyvää ainesta, menneisyyttä ja unelmia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

                                                                   Kyösti Salovaara 2015.

    Kun Joe LaBrava katselee hotellin ikkunasta merelle ja miettii miljöötä, uskaltaudun ajattelemaan, että saman hän saattaisi kokea myös nyt, 30 vuotta myöhemmin jos pystyisi sulkemaan korvansa äänimyrskyltä, jonka sisään nykynuoriso yrittää piiloutua.

     ”Se mitä hän näki ikkunasta, oli jotakin ajatonta, se oli kuin Floridan postikortti. Puistovyöhyke kadun toisella puolella. Palmupuut paikoillaan, grapenvihreä meri. Matala muuri, jolla voisi istua, harmaasta sementistä ja korallista tehty muuri. Ja ranta. Millainen ranta. Hiekkaerämaa täynnä lekottelevia ihmisiä, hyvin leveä. Ihmiset huopineen ja päivänvarjoineen. Ihmiset valtameren vihreässä vyöhykkeessä, jonka jälkeen meri muuttui syvän siniseksi. Ihmiset olivat niin pieniä, että he olisivat voineet olla mistä ajasta tahansa. Käännä kuva ympäri. Istu koralliaidalla ja katso tänne päin kohti Ocean Driven hotelleja ja katso samalla takaisin kolmekymmentäluvulle. Katsoessaan näitä hotelleja tai Mauricen valokuvia, joita oli kaikkialla hänen asunnossaan, tai saadessaan mieleensä joitakin vanhoissa, hänen isänsä säästämissä Lifen numeroissa olleita kuvia, hän tiesi millaista oli ollut elää tuota aikaa, vuosikymmentä ennen hänen syntymäänsä, kun ajat olivat huonot, mutta kaiken piti olla ”modernia”.”

Ihminen ei kahta kertaa astu samaan virtaan.

     Ironista kyllä, Leonardin kuvatessa South Beachin rappiota, kaupunki oli jo tavallaan pelastettu. 70-luvulla muutaman ihmisen perustama suojeluporukka esti Art Deco talojen repimisen maan tasalle jättihotellien tieltä eikä saarta kanavoitu uudeksi Venetsiaksi niin kuin hulluimmat suunnittelivat. Myös tv-sarja Miami Vice (1984-90) hätkähdytti koreilla kuvillaan talojen ja miljöön hengen muidenkin nähtäväksi, pelastettavaksi.

     Nyt South Beach on sitten omistettu ja hinnoiteltu jupeille ja miljonääripenskoille. Rosvot ja narkkarit joutivat syrjemmälle. Kestävätkö kauniit rakennukset melua ja melskettä? Kannattiko art deco säilyttää bileväelle? Minne eläkeläismummot karkotettiin bailaajien jaloista?

     En tiedä - sorry, perdón.

     ”Näissä et näe mitään hevonkakkaa”, Leonard kirjoittaa Joe LaBravan valokuvien ilmaisuvoimasta. ”Hän kuvaa paljaita tosiasioita. Hän tavoittaa tuntuman asioihin ja kykenee välittämään sen.”

     Teen uhkarohkean yleistyksen: tuossa Leonard itse asiassa kuvasi omaa, juuri löytynyttä kirjoittajan ääntään. Ehkä vaistomaisesti, kenties vahingossa, mutta yhtä kaikki miehekkään herkästi Leonard tajusi, että hänellä oli tuntuma amerikkalaiseen mieleen ja sen miljööseen; hän tunsi kykenevänsä välittämään sen.

     Eikä kirjailijalta voi enempää vaatia. Ei edes niin paljoa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Cardozo hotelli.
Joe LaBrava "asui" naapuritalossa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Meressä elämän alku, unelmien koti.

High brow, low art

[Maaliskuun Po Chü-i]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2014.

Kysymys ystävälle

Istutin orkidean, marunaa minä en istuttanut,

mutta kun orkidea kasvoi, kasvoi myös maruna.

Niiden juuret kasvoivat pitkiksi

                    ja punoutuivat toisiinsa,

niiden varret ja lehdet kietoutuivat vehmaina yhteen,

orkidean tuoksuva varsi peittyi

                    marunan haiseviin lehtiin.

Päivät ja yöt ne kasvoivat pituutta ja leveyttä.

Jos kitken marunan pois, pelkään orkidean vahingoittuvan,

kun kastelen orkideaa, pelkään ravitsevani marunaa.

En siis voi kastella orkideaa

enkä kitkeä marunaa.

Vaikka mietin miettimistäni, en tiedä mitä tehdä.

Mitä sinä ehdottaisit?

-Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. (Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.) 

______________________________________________________________
Ajastettu 18.2.2015