torstai 25. kesäkuuta 2015

Pelastaako kirjasto kirjallisuuden...

[...vai pelkästään kirjoja?]

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.


Otsikko kuulostaa oudolta; miksi kirjastoa tarvitaan kirjallisuuden pelastamiseen?
    Sitä paitsi, joku voi sanoa, kirjastolaitos tekee sen jo. Pelastaa kirjallisuuden. Kirjat ovat siellä hyvässä turvassa ja kaikkien saatavilla. Mikä hätä tässä nyt on? Kunhan pidetään huoli, että kirjastoilla on myös vastedes rahaa ostaa kirjoja kokoelmiinsa, hyllyille ja tietokantoihin.
    Kirjoittelen tätä kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä. Ympärillä kesän merkkejä, mutta missä ”oikea” kesä viipyy? Vai pitääkö tyytyä vähempään, pelkkiin ennusmerkkeihin ja muistikuviin?
    Skenaarioita voi vetäistä hatusta tai katselemalla ja kuuntelemalla.
    Synkempikin skenaario on näin ollen mahdollinen.
    Todennäköisyyksistä en puhu mitään.


Monet säpsähtivät kun Stockmann myi Akateemisen kirjakaupan ruotsalaiselle Bonnierille. Nyt kirjoitetaan kirjakaupan epilogia Suomessa, ajateltiin.
    Tästä ei tarvitse olla kysymys. Kyllä ruotsalaiset osaavat hoitaa kirjakauppaa yhtä hyvin kuin suomalaiset. Mutta onko kirjakauppa ylipäänsä kohta enää mahdollinen? Akateeminen kirjakauppakin on pikkuhiljaa kaventanut kirjavalikoimiaan. Talon paras nurkkaus annettiin Helsingissä kahvilaketjulle, joka kyllä houkuttelee nuoria tykö, mutta tuskin edistää kirjojen myyntiä tai lukemista.
    Nettiin uskovat uskovat nettiin.
    Tosiasia lienee että kirjojen myynti laskee vuosi vuodelta, samoin lainausluvut kirjastoissa. Jossakin vaiheessa päästään pisteeseen, josta ei palata takaisin.
    Inhorealistisessa skenaariossa kirjan kustantaminen muuttuu kannattamattomaksi silloin kun kirjojen ostaminen vähenee riittävästi.


                                                                                                     Jaakko Salovaara 2015.


Edellisessä pakinassani lainasin lyhyesti Juhan Seppälän kolumnia Pyy maailmanlopun edellä (Parnasso 3/2015).
    Katsotaanpa vähän tarkemmin mitä Seppälä sanoi.
    ”Ehkä... kirjojen lukeminen on koulutettujen luokkien opiaatti”, Seppälä lainasi erästä Philip Rothin romaanisankaria. Seppälä totesi ettei kannata haikailla mennyttä maailmaa, yhtenäiskulttuurin yksinkertaiselta näyttävää todellisuutta. Ennen oli ennen. Aikanaan kirjastot ja kirjakaupat edustivat yhteistä sivistysihannetta ja mahdollistivat joukoille kunniallisen tavan viihtyä sivistymällä.
    ”On syytä tunnustaa tosiasia”, Seppälä sanoi, ”vilkuilun, selailun, pelailun ja klikkailun pääsääntöinen sisältö perustuu ajanvietekäytölle. Maailman vivahteikkaampi arvottaminen ja erittely korvautuu jollakin muulla. Maailma muuttuu, on muuttunut aina.”
    Seppälän johtopäätös oli selkeä, vastaansanomaton. Jos kirjallisuuden     lukeminen jää suppenevan eliitin harrastukseksi, seuraa ”mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus”.
    Jos Seppälä on oikeassa, pieni sosiaalinen ryhmä joutuu ylläpitämään (vakavan) kirjallisuuden perustan: kirjojen kirjoittamisen, kustantamisen, levittämisen ja ostamisen.
    Myös lukemisen?


Onhan meillä kirjastot, vastataan Seppälän huoleen.
    Joskus talvella kuuntelin Ylen kanavalta kiinnostavaa keskustelua, jossa sekä kustantajalta että kirjailijalta kysyttiin kirjaston merkityksestä – eikö kirjasto pelastakin kirjallisuuden, anna sille mahdollisuuden?
    Molemmat vastaajat naurahtivat melkein kyynisesti, ainakin sarkastisesti.
    Molemmat kertoivat, että kaikkein ilkeintä on kun paras ystävä tulee kertomaan uuden kirjan ilmestyttyä, että hän on päässyt kirjastossa jopa sijalle 87 tuon kyseisen kirjan lainausjonossa. Hyvälle ystävälle ei kehtaa sanoa: mene hyvä ihminen kirjakauppaan ja osta se hemmetin kirja, jotta niiden kustantaminen jatkuisi edelleen.
    Oikeastaan – jos kirjallisuus aiotaan ”pelastaa” - kohtuullisesti ja hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä pitäisi kieltää kirjaston käyttäminen, tai ainakin täytyisi vaatia, että jokaista lainattua kirjaa kohden tulisi hankkia tiettyä määrä uutta kirjallisuutta kaupasta.
    Tällaista ei tietenkään voi edellyttää.
    Mutta jos juuri kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä pitkän päälle riitä kirjastoonkaan, kirpputoreista ja divareista puhumattakaan. Jos kotien kirjahyllyt puretaan, romutetaan väistämättä myös kirjastolaitos eikä tämä totaalinen ja lopullinen purkaminen johdu kuntien säästöistä vaan yksityisten ihmisten käyttäytymisestä.
    Ilmaisia lounaita ei ole. Sen tiedämme.
    Se koskee myös kustantamista, kirjojen levittämistä luettavaksi. Jos kirjoja ei jossain vaiheessa enää kustanneta, mitä himolukija sitten lukee? Mitä kirppari myy? Mitä divarista voi ostaa?


                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
1930-luvun kirjoja kotkalaisessa hyllyssä.
Sivistyksen aarre vai kaatopaikkaroskaa?

Suomalaiset kotihyllyt julistavat kulttuurin hajauttamista -
onko järkevää palata keskittämiseen,
esimerkiksi kirjastoihin?




Palataan alkuperäiseen kysymykseen: ”Pelastaako kirjasto kirjallisuuden?”
    Kirjasto siis ostaa kirjoja; eikö se riitä ylläpitämään kirjallisuutta? 1960-luvulla vitsailtiin, että runoteokset ovat kustantajalle Suomessa riskitön ”diili”, koska kirjastot ostavat niitä riittävästi, ainakin niin paljon että nollatulos saavutetaan. En tiedä oliko tuo edes silloin totta, mutta se kuulosti hyvältä runoutta ajatellen.
    Kirjastojen määrä on puolittunut aika lyhyessä ajassa. En tiedä onko kirjastoissa olevien kirjojen kappalemäärä vähentynyt yhtä paljon. Joka tapauksessa kirjastoissa on paljon kirjoja ja sieltä löytää myös pitkälle historiaan ulottuvalta ajalta luettavaa – jos lukeminen kiinnostaa.
    Yritin penkoa netistä, kuinka paljon kirjastot oikein ostavat kirjoja. Eräästä artikkelista löytyi, että vuonna 2006 kirjastot käyttivät hankintoihin 23,5 miljoonaa euroa ja se oli koko kirjamyynnistä n. 4,5%. Kirjastojen yhteiseltä sivustolta (kirjastot.fi ) ja Suomen kustannusyhdistyksen sivustoilta ilmenee, että vuonna 2014 kirjastot hankkivat kaikkiaan n. 1,5 miljoonaa kirjaa ja kustantajat myivät n. 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kaikkiin Suomen kirjastoihin hankittujen kirjojen arvo oli v. 2014 yhteensä n. 23,3 miljoonaa euroa.
    Jos nämä luvut ovat  suunnilleen oikeita ja riittävän kuvaavia, vastaus kysymykseeni kuuluu: Kirjasto ei pysty pelastamaan kirjallisuutta! Se pelastaa hienosti yksittäisiä kirjoja, mutta kirjan kustantamisen ja levittämisen kannalta sillä on aika vähäinen merkitys. Nykyisellään.
    Voisihan nimittäin vaatia, että kirjakaupan hiljentyessä kirjastot ryhtyvät ostamaan enemmän kirjoja paikatakseen hiipuvan kirjakauppalaitoksen jättämän aukon.
    Tänä vuonna Helsingin kaupunginkirjasto käyttää aineistohankintoihin (siinä on siis muutakin kuin kirjoja) noin 4 miljoonaa euroa. Kirjaston toimintamenot ovat kaikkineen 37 miljoonaa euroa kun koko kaupungin menot ovat n. 4,7 miljardia euroa.
    Mekaanisesti, ja aivan varmasti liian yksioikoisesti edellisistä luvuista laskien, voi päätellä että jos Helsinki ostaisi 10-15 kertaa enemmän kirjoja ja kaikki Suomen kirjastot samalla tavalla, kustantajat pystyisivät julkaisemaan yhtä paljon kirjoja kuin mitä nykyään julkaisevat.
    Löytyykö Helsingistä rahaa kirjojen hankkimiseen esimerkiksi 30-50 miljoonaa euroa vuosittain? Arvattavaksi jää, kuinka paljon kaupunginkirjaston muut kulut, kuten tilat ja henkilöstön palkat moisesta lisäyksestä kasvaisivat. Miten hoidettaisiin jonkun best-sellerin hyllyttäminen ja jakelu, vaikkapa 80 000 kappaleen painoksen - josta Helsinkiin tuli esimerkiksi 15 000 kirjaa - lainaustoiminta?
    Taatusti rahaa löytyy, mutta kuka sen "kuluttamisesta" kirjallisuuteen uskaltaa päättää? Ja toisekseen: Pitäisikö kaikkien suomalaisten sitten todella lukea kirjoja, jotta moinen investointi kannattaisi? Jos Suomessa investoitaisiin julkista rahaa noin paljon kirjoihin, tulisiko ihmiset pakottamalla pakottaa lukemaan ja vieroittaa heidät väkisin muusta ajanvietteestä?


Kun kirjallisuus pelastetaan ”julkisin varoin”, saatetaan ajautua sameille ja karikkoisille vesille.
    Kuka päättää sen jälkeen mitä kirjoja julkaistaan? Kenen vastuulla on etsiä sopivat romaanit ja runokokoelmat ja tietokirjat suomennettavaksi? Annetaanko se valistuneiden virkamiesten tehtäväksi?
    Jos valistuneet virkamiehet päättävät ja valitsevat suomennettavaksi tulevan kirjallisuuden, käykö viihdekirjallisuudelle kalpaten? Virkamies ei ehkä halua holhota (ei tietenkään, eihän Suomessa ketään holhota, vai mitä?) mutta kun hän punnitsee kustannuksia ja kirjojen sisältöä toisiinsa nähden, houkutus keskittyä pelkästään vakavaan kirjallisuuteen kasvaa.
    Jos kunnallisen tai valtiollisen kustantamon tunnollinen virkamies ajattelee kirjoja valitessaan samalla tavalla kuin Parnassoon kirjoittanut Samuli Knuuti - jonka mielestä jopa John Grishamin, Dan Brownin, Henning Mankellin ja Donna Leonin kaltaiset kirjailijat ovat epäkirjailijoita ja heidän romaaninsa silkkaa roskaa - ei liene epäilystä millainen kirjallisuus jää julkisin varoin toimivalta kustantajalta suomentamatta.
    Virkamies ei tee virheitä.


Tässä esitetty skenaario on synkänpuoleinen.
    Kenties aurinkoisena kesäpäivänä syntyisi valoisampi.
    Mutta maailma muuttuu eikä tulevaisuutta ole kuulutettu kirkossa.
    Kirjoilla on mahdollisuus. Täytyy olla.
    Ainakin kulttuurin päiväunissa.


                                                        Jaakko Salovaara 2015.

Mitä tapahtuu kirjakaupan komean fasadin takana?

6 kommenttia:

  1. Kirjastoista tulisi kapean korkeakirjallisia museomaisia paikkoja? Voi siinä noinkin käydä. Kahvakuulia, kävelysauvoja ja klassikoita.

    Mutta voi käydä myös niin, että kevyemmän kirjallisuuden valloitus jatkuu. Kevyempää lainataan enemmän. Lainauslukujahan seurataan, kuten seurataan "tehokkuutta" kaikilla muillakin elämän aloilla, myös sellaisilla mihin se ei sovi.

    Minua huolettaa ja masentaa mainitsemasi kulttuurinen romahdus. Pelkään, että vilkuilukulttuuri vie lyhytjännitteisempään aivan kaikessa. Onhan se jo vienytkin. Silloin romahdus ei jää vain kulttuuriin, vaan siirtyy kaikille elämän aloille.

    Tällä hetkellä minua ilahduttaa Kouvolan Dekkaripäivien julkaisema nuorten antologia Kummaa ääntä pimeydestä, johon tuli 72 novellia paikallisilta nuorilta. Kirjaan valittiin 28 kirjoitusta, joiden tekijät ovat 13 - 18 -ikäisiä. Lueskelin noita novelleja illalla. Niissä kaikissa mennään suoraan asiaan, muutamien kirjoittajat ovat lahjakkaita kirjoittajia.
    Toivoakin siis on.

    Vielä kirjastoista, niillähän on muitakin kirjallisuuteen liittyviä tehtäviä kuin kirjojen säilyttäminen: satutunnit lapsille, kirjailijoiden haastattelut (olen itsekin käynyt seuraamassa muutaman kerran), taidenäyttelytilat.
    Jos maahanmuuttajia saapuu enemmän Suomeen, kuten kaiken järjen mukaan pitäisi tapahtua, niin siinä olisi tilaus erikielisille kirjoille.

    Eipä tähän osaa paljon muuta sanoa. Kirjoituksesi on vakuuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksista, Marjatta!

      Eräs kirjastoihminen sanoi minulle eilen, että niin kauan kuin hän muistaa, romaanin ja kirjallisuuden kuolemasta on puhuttu, joten hän ei hätkähdä enää lainkaan tämän aiheen tiimoilta.

      Ei kai kannata hätkähtääkään. Jos perustavanlaatuinen muutos on käynnissä, sitä tuskin välittömästi huomaa, ja sitten kun huomaa, asialle ei enää ole mitään tehtävissä; silloin, jos niin käy, maailma on muuttunut ikään kuin lopullisesti.

      Aina kun kirjan ja romaanin tilaa pohditaan, vilkuilen Per I. Gedinin teosta Kirja muuttavassa yhteiskunnassa (1975, suom. 1977). Gedin oli monessa asiassa oikeassa, monessa väärässä tai ennusti väärin.

      Robert Escarpitia lainaten hän ilmaisi kirjan tilan niin, että on kaksi sivistyksen kiertokulkua, erikoistuvia kiertokulkuja joissa toinen suppenee vakavan kirjallisuuden vähittäiseen häviöön ja toinen laajenee populaarin kirjallisuuden teollisuusmaiseen levitykseen. Gedin näki suureksi ongelmaksi sen, että sivistyksen kiertokulun noidankehässä vakavat kirjailijat kirjoittavat vain pienelle onnellisten fiksujen joukolle ja muu kirjallisuus sitten on pelkkää viihdettä kasvottomalle massalle.

      Lainaamani Seppälän ajatus on kai aika lähellä Escarpitia/Gediniä, mutta Seppälä ottaa uuden asian esille: sen että jospa myös populaarikirjallisuus häviää pelin, nyt muulle ajanvietteelle. Ja jos niin tapahtuu, koetetaan todella jotakin uutta ja peruttamatonta; sillonhan tuo Gedinin pelkääämä viihdettä markkinoille sylkevä kirjateollisuuskin "tekee konkurssin".

      Mutta, sitä Gedin ei oikein osannut ennustaa, että vakava romaani ikään kuin sulauttaa itseensä tai sulautuu jollakin tavalla viihdekirjallisuuteen, nimenomaan dekkarikirjallisuuteen. Eikö Sofi Oksastakin pidetä ulkomailla "dekkarikirjailijana"? Tai ainakin joku piti.

      Kun sinun blogissasi oli keskustelua "lukuromaanista", niin siinä (lukuromaanissa) kaiketi tapahtuu tuo sulautuminen.

      Poista
    2. Niin, ja monet pyrkivät nyt dekkaristeiksi, koska dekkarit myyvät.
      Jari Järvelän graffititrilogiaa on lehtitiedon mukaan myyty hurjasti ulkomaille. Pidin sen ensimmäisestä osasta, toista en ole lukenut ja kolmas on ilmeisesti vasta tekeillä. Tiedän, että sinä et pitänyt Tyttö ja pommi -kirjasta ollenkaan. Minäkin pidän kyllä paljon enemmän Järvelän aiemmista kirjoista. Harmi, että häntä ei ole "löydetty" niiden ansiosta.

      Vakava romaani sulautuu keveään kelvatakseen helppoutta odottaville lukijoille.
      Chicklit -kirjallisuus voisi myös olla merkki tästä. Joissakin tällaisissa hömppäkirjoissa on lyhyitä esseemäisiä jaksoja ikään kuin muistumana vakavammasta.

      Ei tämä keveys vielä mitään. Oletko huomannut, että nyt ovat muotia aikuisten värityskirjat? Siis ihan aikuisille tarkoitetut kirjat, joissa väritetään puukynillä kuvia kieli keskellä suuta varoen reunan yli menemistä. On löytynyt tutkijoita, jotka kertovat, että tällä puuhatelulla olisi valtavasti suotuisia vaikutuksia mm. työkykyyn ja hermostoon. Minä kyllä hermostun, jos ryhdyn värittämään jotain mandaloita.

      Tämäkö on tulevaisuus, kirjat ilman sanoja? Kuvallisuushan on jo vallannut lehdet. Ostin kirpparilta 70-luvun naistenlehtiä. Niissähän on pitkiä tietoa sisältäviä juttuja ja teksti kunnon kappaleina eikä värikkäissä laatikoissa kuten usein nykyään.

      Olen nyt kiinnittänyt huomiota lukuromaani-termiin ja havainnut, että sitä tosiaan käytetään kirjamainonnassa hyvin laajalti.

      Poista
    3. Niinpä - voiko tuleva yhteiskunta tulla toimeen ihmisillä jotka katselevat vain kuvia? Ja kommunikoivat kuva-ikoneilla?

      Ajatus tuntuu älyttömältä, mutta ehkä se on mahdollinen.

      Eilen oli The Guardianissa artikkeli, jossa kirjoittaja oli sitä mieltä, että suuret kaupalliset kustantajat ovat luopuneet "syvällisten" tietokirjojen julkaisemisesta, sellaisista joita vielä 15-20 vuotta sitten julkaistiin. Siis kirjoista joissa tarkastellaan hyvinkin perusteellisesti jotakin "asiaa". Nyt tilalla ovat kirjat ideoista, suurista kysymyksistä, kuten että tuhoutuuko ihmiskunta ja että millaista on inhimillinen elämä jne. Siis kevyttä spekulointia sinänsä isoista kysymyksistä. Oikeastaan siis kirjoja että "minusta-tuntuu-että...".

      Ehkä olin ainoa Suomessa joka asetti Järvelän romaanin kriittiseen tarkasteluun: sen sanoma on moraaliton ja nihilistinen. Mutta jos muut lukija hyväksyvät ja jopa pitävät Järvelän yhteiskunnan vastaisesta saarnasta, mikäpä siinä sitten. Kunhan subjektiiviset päivähoito-oikeudet pysyvät ja keskiluokka saa asuntolainojensa koroista vähennykset ja päiväkotien ryhmiä ei kasvateta jne. Jos Järvelän "sankarit" pääsisivät päättämään asioista, maailma tuhoutuisi kolmessa viikossa, mutta... so what?

      (Kannattaako kirjoja ottaa näin vakavasti - etenkään fiktiota?)

      Kun kirjoitin aikanaan arviota Järvelän dekkarista, olin aikaisemmin El Paisissa törmännyt Perez-Reverten samankaltaisen kirjan arvosteluun, mutta en enää löytänyt sitä juttua kirjoittaessani.

      Nyt luin sitten tuo Perez-Reverten romaanin - Kärsivällinen tarkka-ampuja (2013, suom. 2014) - ja kyllähän Järvelä tuntuu ottaneen ideoita siitä (ehkä), mutta suomalaiseen perinteeseen kuuluen iskee lekalla lukijaa päähän, kun taas paljon taitavampi kirjoittaja Perez-Reverte käyttää pieniä työkaluja ja irroittelee ohuita lastuja jolloin tarinaan jää ilmaa - kaikki ei ole mustavalkoista vaan jotakin siltä väliltä.

      Jos Järvelän kirjaa myydään ulkomailla nyt kovasti, niin sehän sitten osoittaa kuinka musta-valkoinen ajattelu myy muuallakin kuin Suomessa (ajatuksista viis).

      Ei siis puutu enää kuin se luvattu Hollywood-elokuva näistä graffitisankareista jotka kiusaavat viattomia ihmisiä kuolemaan asti - joten luetaanpa hetki aamun lehdistä miten viattomia ihmisiä taas tapettu eri puolilla maailmaa, ilmeisesti "hyvin perustein". Terrori rulettaa - oikeasti ja leikisti.

      Mutta... ehkäpä ajattelen todellakin liian sovinnaisesti.

      Poista
    4. Aikuisten värityskirjojakin myydään tietokirjoina. Hesari uutisoi, että ne ovat myydyimpiä tietokirjoja!

      En usko, että ajattelet sovinnaisesti Järvelän kirjasta. Näet sen vain toisin kuin useimmat. Haluan ehdottomasti lukea toisen osan Tyttö ja rotta tarkaten, näenkö siinä sinun näkökulmasi..
      Luin Järvelän ensimmäisen graffitikirjan Tyttö ja pommi samanlaisena nuorisokuvauksena kuin hänen teoksensa Romeo ja Julia, jossa nuorille (aivan teinejä) oli oma asia niin kaiken muun peittävä, että he ajautuivat siksi rikoksiin. Tätä kirjaa ei muistaakseni myyty dekkarina.

      Poista
    5. Ehkä värityskirja ei sitten herätäkään tunnekuohua puolesta eikä vastaan!

      "Pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?", aloitin taannoin arvostelunit Järvelän dekkarista Ruumiin kulttuuri -lehdessä.

      Ja sitten luin niin kuin kirjailija kirjoitti. Se saattoi olla "väärä" tapa, eikä moraalikritiikki postmodernissa maailmassa muutenkaan ole "in". Enempi "out".

      No, jokaisessa meistä on monta minää, ihmistä. Niin kuin hienosti käy ilmi juuri telkkarissa tulleesta William Boyd filmatisoinnista. Tai jos menee vielä kauemmaksi viisauksien tykö: "Näin minä olen monta näyttelijää, / eikä kukaan niistä ole tyytyväinen", sanoo Shakespeare Richard II:ssa. (Matti Rossin kääntämänä.)

      Monta ihmistä yhdessä, yksi monessa. Kenties myös monta kirjailijaa kirjassa!

      Poista