torstai 27. helmikuuta 2014

Tyyli on tikari


[hemingway, dostojevski, schirach]




                                                                                         KS 2014.



Kun olin lukenut Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys ja yritin sijoittaa hämmentyneen innostukseni kirjallisuuden maisemaan, ”hairahduin” vertaamaan von Schirachin kirjoitustyyliä Ernest Hemingwayn tyyliin, Hemingwayn novellien tyyliin.
     "Hairahduksella" en tarkoita vertailun peruuttamista enkä kiistä sen osuvuutta. Eikä viittaus Hemingwayn tyyliin ole mahtipontinen. Ei edes älytön.
     Mutta ongelma on siinä, että millaista se kuuluisa Hemingwayn ”tyyli” sitten on. Jos vertaa toista kirjailijaa toiseen, toisen kirjoittajan kynän jälkeä toisen kirjailijan proosaan, pitäisi pystyä kertomaan miten se toinen kirjoittaja kirjoitti.
     Helppo tehtävä, vai?
     Olen kerran tai pari (ehkä kolmesti) yrittänyt lukea Hemingwayn novellikokoelmaa Ensimmäiset 49 novellia (Tammi 1991, alkuteos 1939) päästäkseni perille mikä ja millaista Hemingwayn tyyli on ja oppiakseni kirjoittamaan ”samalla tavalla”.
     Turha toivo.
     Tyyli pakenee silmistä kuin pois sulava lumi.


Muodista ja musiikista lienee helpompi löytää tyylejä.
     Välillä hame on pitkä, toisinaan lyhyt. Joskus kesämuoti on pastellia, toisinaan kirkuvaa technicoloria. Ja solmion leveydestä pystyy päättelemään monia asioita, niin kuin myös kenkien kärjestä, suippoa tai talttamaista, huh.
     Jopa epämusikaalinen ihminen, niin kuin minä, pystyy erottamaan erilaisten soittajien tyypillisiä tyylejä soittaa.
     Mutta mistä erottaa vaikkapa Hemingwayn Arthur Conan Doylesta jos saa muutamia lauseita eteensä?
     Tai kun lukee von Schirachia ja ihailee hänen lauseitaan, niin mihin ihailu perustuu? Siihenkö ettei lauseen kauneutta oikeastaan pysty perustelemaan? Siis esimerkiksi tällaisten:
     ”Ajaessaan työmatkoiltaan takaisin kotiin hän kuunteli jazzia, eikä häneltä puuttunut mitään.... Holbrecht osti pienen kahvilan Charlottenburgin kaupunginosasta, siellä on tarjolla itse tehtyjä suklaita ja hyvää kahvia. Hän elää yhdessä italialaisnaisen kanssa, joka rakastaa häntä. Pistäydyn siellä joskus juomassa kupillisen espressoa.” (Atena 2014. Suom. Raija Nylander.)



Wilhelm Liebknecht perusteli Karl Marxin kirjoitusten voimaa vetoamalla Marxin taiteellisuuteen, hän tyyliinsä kirjoittaa.
     Parhaimmillaan Marxin tyylistä ”tulee stilus”, Liebknect sanoi, ”ts. se mitä se oli roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää. Tyyli on tikari, joka taatusti iskee sydämeen.” (Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Edistys 1974.)
     Menikö Liebknechtiltä muoto ja sisältö sekaisin?
     Enpä osaa sanoa. Vai ovatko ne niin paljon yhtä, että tyyli löytyy tai elää sisällöstä, ajatuksista ja ajatuksen esittämisestä? Mutta jos sisältö, se mitä sanotaan, on tyyliä, mitä jää sanojen ja lauseiden osalle tyylin muodostajana?
     En edelleenkään osaa sanoa.
     Muistellessaan nuoruutensa Pariisia, kahviloita ja kahviloissa kirjoittamista teoksessaan Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1964. Suomeksi 1964, 1984), Hemingway oli hyvin tietoinen ”Hemingwayn tyylistä”, sillä olihan siitä 50-luvun loppuun tultaessa kirjoitettu niin paljon, että heikompaa hirvitti.
     Niinpä kirjan eräässä kohtaamisessa Hemingway antaa kollegansa moittia hänen tyyliään, joka moittijan mielestä oli liian pelkistettyä, liian karsittua, liian luisevaa, liian suonikasta.
     Tuossako paljastui Hemingwayn tikari, joka iskee lukijan sydämeen? Pelkistetty ja suonikas ilmaisu?
     Helppo sanoa mutta vaikea jäljitellä.
     ”Hyvä proosa on kuin jäävuori”, Hemingwayn kerrotaan sanoneen jossain toisaalla. ”Jäävuoren liikkeiden arvokkuus johtuu siitä, että vain kahdeksasosa siitä on näkyvissä...”


Kaikkihan me tiedämme proosan kirjoittamisen ”jäävuoritekniikan”, vaikka emme lopulta ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
     Sitäkö että jätetään jotain sanomatta? Jätetään adjektiivit ja adverbit pois eikä kirjoiteta lausettakaan passiivissa. Ei siis noin vaan näin.
     Onko jäävuoritekniikka piilotettua romantiikkaa? Vai pelkkää empiiristä realismia? Järkiproosaa! No, ainakin Hemingway oli piilevästi romantikko vaikka näytteli jotain muuta.
     Oleellista on ettei Hemingway näytellyt machomiestä eikä metsästäjäsankaria kirjoitustyylissään. Hän saattoi ”valehdella” ja ”huijata” ja ”vääristellä”, mutta sanoja ja lauseita hän kunnioitti niin paljon ettei tyylissään suostunut valehtelemaan eikä huijaamaan.
     ”Olen pohdiskellut Dostojevskin tyyliä”, Hemingway muistelee sanoneensa eräässä pariisilaisessa kahvilassa. ”Kuinka voi kukaan mies kirjoittaa niin kehnosti, niin uskomattoman kehnosti ja silti riipaista niin syvältä kuin hän?”
     Hyvä kysymys.
     Tyyli sulaa pois kuin lumi.


Jos tietokoneohjelmalla voisi erottaa hyvän tyylin huonosta, jos se, ohjelma voisi lauseen ja pari ”luettuaan” kertoa kuka lauseen on kirjoittanut, silloin pitäisi uskoa että ”tyylin” arvoitus on ratkennut, että tyyli on jotain muutakin kuin ajatuksen sisältöä.
     Ehkä sellaisia ohjelmia on jo olemassa, jotka tunnistavat sanafrekvenssejä käyttämällä kuka on kirjoittanut mitäkin. Mutta tyylin erottaminen sanoista ja lauseita on toinen juttu.
     Guardian-lehdessä oli pieni hauska juttu Hemingway-nimisestä kirjoittajaoppaasta, ohjelmasta joka ”korjaa” annetun tekstin paremman tyyliseksi.
     Guardianin toimittaja kokeili ohjelmaa ja syötti sille satunnaisesti valitsemiaan pätkiä Hemingwayn romaanista The Sun Also Rises (Ja aurinko nousee).
     Ohjelman mielestä jotkut lauseet olivat kunnollisia, toiset kelvottomia. Tietokone ei tunnistanut Hemingwaytä eikä Hemingwayn ”tyyliä”.
     Mutta ei kai Hemingwayn tyylissä olekaan mitään ihmeellistä, paitsi että Hemingway kirjoittaa (toisinaan) kuin ”enkeli”. Mistä seikasta minä päättelen, että tyyli on ymmärryksen tuolla puolella.
     ”Se oli miellyttävä kahvila”, Hemingway muisteli hieman ennen kuolemaansa 1950-luvun lopulla nuoruutensa Pariisia ja kirjailijanuransa alkuvaihetta.
     ”Se oli miellyttävä kahvila, lämmin ja siisti ja ystävällinen ja minä ripustin vanhan sadetakkini naulakkoon kuivumaan ja panin kuluneen ja säiden virtyttämän huopahattuni hyllylle penkin yläpuolelle ja tilasin cafe au laitin. Tarjoilija toi sen ja minä otin takkini taskusta muistilehtiön ja kynän ja ryhdyin kirjoittamaan.” (Suom. Jouko Linturi.)


Hemingway kirjoitti lyijykynällä nuorekasta proosaa Pariisissa 1920-luvulla, mutta oliko terävä lyijykynä hänen tyylinsä, hänen tikarinsa joka iskee sydämeen?
     Tuskinpa.
     On monia bestseller-kirjoittajia, meillä ja muualla, joiden lauseiden tyyli on niin kelvotonta ettei niitä voi myötähäpeää tuntematta irrottaa paperilta ja silti heitä lukee kuin hullu puuroa söisi.
     Tylsä johtopäätös olkoon, että tyylejä on kaikenlaisia. Senkin uskaltaa sanoa ettei tyyliin kannata takertua. Ei pelkästään siihen.
     Hieman terävämpi johtopäätös on, että tyyli on ihminen.
     Eikä sitä tarvitse selittää enempää.
     Ei voi selittää.


13 kommenttia:

  1. ps.

    Matti Salo lähetti sähköpostitse pakinaani mainiosti täydentävän kommentin Hemingwayn tyylistä.

    Matin luvalla julkaisen hänen kommenttinsa tässä.

    Matti Salo:

    ”Hemingwayn tyyliä tavattiin sanoa behavioristiseksi, koska tekstin pääkohteena olivat ihmisten teot ja sanat, eivät ajatukset ja tuntemukset. Jossakin vaiheessa Hemingway oli Faulknerin vastakohta. Käsittääksen Hemingway uransa edetessä luopui tuosta behaviorismista, jonka ankarimpia soveltajia taisi olla Dashiell Hammett, ja omaksui vaikutteita sisäisen monologin ja tajunnanvirran mestareilta, kuten juuri Faulknerilta ja tietysti Joycelta.

    Luin muutama viikko sitten - englanniksi - romaanit FOR WHOM THE BELL TOLLS ja ACROSS THE RIVER AND INTO THE TREES. Kukaan ei taida pitää niitä kirjailijan parhaina töinä. Varsinkin jälkimmäinen lähinnä hämillistää, niin idealisoivasti siinä käsitellään ikääntyneen sotilaan ja hyvin nuoren naisen platoniselta vaikuttavaa suhdetta.

    Tunnustan, että Hemingwayn postuumi tuotanto on minulla vielä edessä. Ehkä siihen tutustuminen muuttaa käsitystäni, jonka mukaan kirjailijan kestävää antia ainoastaan olivat novellit, JA AURINKO NOUSEE sekä JÄÄHYVÄISET ASEILLE.”


    VastaaPoista
  2. Olipas hauska tuo Hemingway-korjausopas!

    Joidenkin tyylin tunnistaa heti, vaikka ei osaakaan eritellä, miksi, esim bloggareidenkin. Sinun tyylisi tunnistaa ainakin lyhyistä lauseista ja kiteytyksistä, mutta siinä on niin paljon muutakin, "kyöstisalovaaraa". Mikko Rimmisen ryöppyämisen tunnistaa helposti.

    Pitäisi ryhtyä itsekin lukemaan Hemingwayn ja Steinbeckin kirjoja uudelleen. Luin niitä paljon 70-luvulla kurssikirjoina englannin opinnoissa ja muutenkin.

    VastaaPoista
  3. Unohdin äsken kommentoida kuvan kenkiä. Onko nuo ronttoset sinun? Niiden tyyli voisi olla maankiertäjä!

    VastaaPoista
  4. Minusta kenkäkuva on hieno.
    Jos olisin kirjoittaja, kirjoittaisin sanottavani, enkä pohtisi tyyliä. Bloggareista ilman nimeäkin voi päätellä sukupuolen, mutta ei välttämättä, jotkut naisbloggarit ovat loogisempia kuin miehet.

    Hemingwayta en osaa kolmen teoksen perusteella niputtaa. Behaviorismivertaus on luultavasti hyvä. Samaa behaviorismi pätee Poirotin kaveriin Hastingsiin. Hän toimii niiden impulssien mukaan kuin Poirot haluaa, sama pätee Conan Doylen Watsoniin, jota Sherlock Holmes lukee kuin Aapista.
    Hyvä bloggaus Kyösti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke. Itse asiassa yksi lähtökohta tuohon pakinaan olikin Conan Doyle jota olen lukenut ennen nukahtamista; aloin kertailemaan Holmes-juttuja noiden uusien tv-elokuvien innoittamana. Conan Doyle jäi sitten itse pakinasta syrjään.

      Conan Doylen kohdalla mielenkiintoinen ristiriita syntyy siitä, että toisin kuin Sherlock Holmes, itse kirjailija hurahti spiritualismiin yms. sellaiseen ja joku on sanonut että hän "tappoi" (yritti tappaa) Holmesin juuri siksi ettei kokenut enää omaa maailmankuvaansa Holmesin "empiiriseen" tai beahavioristiseen maailmaan sopivaksi.

      Poista
  5. Matti Salo täydentää vielä:

    "Onkohan Hemingwayn tunnetuin Nick Adams -tarina 'The Killers' eli 'Tappajat' maailman vaikutusvaltaisin novelli? Hollywoodin gangsterifilmi, 1920-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin, on sille lähes kaikesta velkaa - tosin Hammettin novelleja ja romaaneja ei pidä unohtaa, ja W. R. Burnett ja Ben Hecht olivat tärkeitä kirjailijoita hekin.

    Hemingwaylla tappajia on kaksi, ja he myötäilevät toisiaan. Heidän lakonisista vuorosanoistaan ja niiden toistoista syntyy verbaalista musiikkia. Nuoren Nick Adamsin loppuelämä jollakin tapaa määräytyy fatalistisesta selittämättömästä tapahtumaketjusta.

    'Tappajat' on filmattu ainakin kolmasti eivätkä ohjaajat olleet mitään tusinamaakareita; Robert Siodmak, Don Siegel, Andrei Tarkovski, luultavasti muitakin enemmän tai vähemmän vapaita soveltajia."

    VastaaPoista
  6. Kun puhutaan tarinoiden "sovittamisesta" elokuviksi, onkohan novelleista syntynyt parempia elokuvia kuin romaaneista?

    VastaaPoista
  7. Conan Doylen myöhemmistä vaiheista olen lukenut.

    Tässä tulee ristiriita siitä, mistä haluaa kirjoittaa toisaalta, mistä osaa kirjoittaa ja mikä on mielenkiintoista.

    Sherlock Holmes on monelta osin varsin lahjakas, ailahtelevainen ja moniuloitteinen henkilö, kun taas Watson on varsin "tasainen" persoona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vallattomasti spekuloiden ja tulkiten (ja ylitulkiten) saattaisi ajatella että Holmes on Conan Doylen toista minää ja Watson toista ja sikälihän se on totta todempaa, koska molemmat hahmot ovat kirjoittajastaan syntyneet.

      Kun en ole mikään Holmes-ekspertti en osaa sanoa, muuttuuko näiden henkilöiden suhde toisiinsa ja toisaalta ympäröivään maailmaan - ja, nyt kun aikaisemmin otin tuon asian esille, maailman rationaaliseen luonteeseen.

      Poista
    2. Minusta Sherlock Holmes muuttuu ainakin sikäli että Holmeshan "kuolee" ja herää henkiin, ja tulee tämä Moriarty-haara. Vanhemmat tarinat ovat minusta parempia.

      Alkutaipaleella kirjoitin näin
      http://joklaaja.blogspot.fi/2011/07/arthur-conan-doyle-sherlock-holmesin.html

      Mutta Sherlock Holmesia tarkasteltiin Harakan ja Kortelaisen johdolla TV:ssä, ja varsinkin Kortelainen oli "liekeissä" ja liitin keskusteluhuomiot postauksen loppuun.

      Poista
    3. Niinpä - ehkä Conan Doylen oma elämä ja elmänasenne muuttui tuossa vaiheessa niin radikaalisti.

      Poista