Kalevalanpäivänä

[puuta ja heinää]

Kalevalanpäiväksi ajattelin kirjoittaa mitä mieleen tulee.

     Tämä on suomalaisen kulttuurin päivä, joten lauseiden sorvaaminen istuu päivän teemaan.

     Mitä suomalainen kulttuuri on, taitaa olla toinen juttu. Tai onko sitä edes olemassa irroitettuna eurooppalaisesta kulttuurista.

     Kuinka supisuomalaisia me lopulta olemme?

     Mieleni minun tekevi antaa ajatuksen juosta tajunnan virtaan. Sen verran täytyy kuitenkin varoa ettei virta kuivahda, vaikka niin käydessä uoman saattaisikin ylittää jalkoja kastelematta.

     Kaikella on puolensa.

Sunnuntaina katsoin loppuun ruotsalais-tanskalaisen 10-osaisen tv-elokuvan Silta (Bron/Broen 2011).

     Se on järkyttävän hyvä.

     Oikean adjektiivin löytäminen on vaikeaa.

     Uusi yritys.

     Silta on loistava, jännittävä, huumorintajuinen, pessimistinen mutta silti vähän optimistiminen, ironinen, visuaalinen, salaperäinen, runsas, kerroksellinen.

     Siis taideteos.

     Paljastamatta Sillasta enempää kerron, että siinä tutkitaan murhasarjaa, joka alkaa Malmöstä Kööpenhaminaan vievällä sillalla, siinä kohden missä Ruotsi loppuu ja Tanska alkaa. Filmin pääosissa ovat tanskalalainen joviaali poliisimies Martin Rohde (Kim Bodnia) ja ruotsalaispoliisi, eräänlainen ”ihmiskyborgi” Saga Norén (Sofia Helin).

     Britit ovat kuulemma sovittamassa ideaa ranskalaisten kanssa ja siinä sillan korvaa Kanaalitunneli. Yhdysvalloissa vastaava elokuva toteutetaan Yhdysvaltojen ja Meksikon välisessä rajakaupungissa.

     Suomalaiset voisivat kierrättää jutun Tallinnan lautalle, mutta en usko että suomalaisista on tarinan kertojaksi. Täällä kun ryvetään polvia myöten naturalismin sonnassa.

Jos nyt pitäisi nimetä 3 parasta tv-elokuvaa, ottaisin Sillan rinnalle englantilaisen sarjan Kyllä Jeeves hoitaa ja amerikkalaisen Taistelutoverit.

     Vuosien varjoon on tietysti unohtunut paljon.

     Ostin toissavuonna 70-luvun laatusarjasta Maanalainen armeija DVD-boxin ja totesin, että se on kyllä kestänyt aikaa hyvin, mutta ei siitä ole kolmen parhaan joukkoon. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tehty Evelyn Waugh- filmatisointi Mennyt maailma sai minultakin tuolloin kaikki mahdolliset adjektiivit ja superlatiivit, mutta tänään se ei enää järisytä maailmaa. En tiedä miltä melkein samaan aikaan Saksassa tehty Kotiseutu (Heimat) nyt tuntuisi.

     Jos palaa vielä kauemmaksi menneisyyteen löytyvät ne tv-sarjat joiden parissa me suurien ikäluokkien ihmiset menetimme ”tv-neitsyytemme”: Bonanza, Peyton Place, Takaa-ajettu, Lännen tie, Valoa ja varjoa (East Side/West Side), Ironside, High Chaparral, Pyhimys, Forsytein taru ja Merilinja muualta tai Me Tammelat ja Naapurilähiö Suomesta.

     Sinänsä ajatus etsiä parasta taideteosta on tuuleen huutamista.

     Millä kriteereillä parhaan elokuvan tai romaanin voisi muka määritellä?

     Matti Salo kokosi muutama vuosi sitten Filmihulluun ”ketjukirjeperiaatteella” elokuvakatsojien suosikkielokuvia ja se oli järkevämpi lista, koska ei tarvinnut ajatella mikä elokuva on objektiivisesti paras. Riitti ajatella omaa henkilökohtaista suosikkia. Sai siis käyttää häpeilemättä tunnetta, ei tarvinnut olla järkevä, etsiä minua parempaa yliminääni.

     Oma suosikkini Matin listalle oli Sergio Leonen lännenelokuva Huuliharppukostaja.

     Lapsuudesta olisin voinut (tunteikkaasti) poimia saksalaisen vuonna 1957 ensi-iltansa saaneen Hävittäjälentäjän (Der Stern von Afrika), jonka surumielinen tunnussävel Afrikan tähti jäi ikiajoiksi mieleen, vaikka olin elokuvan nähdessäni vasta (noin) kymmenvuotias.

     Elokuvan käsikirjoittaja Herbert Reinecker loi sittemmin Helmut Ringelmannin kanssa maineikkaan tv-sarjan Derrick, jota Reinecker kirjoitti vuodesta 1974 aina vuoteen 1998 asti.

Maanantaiyön katselin suoraa lähetystä Hollywoodista.

     Punaisella matolla käyskenteleviä ja Oscar-palkintojen jakotilaisuudessa esiintyviä tähtiä - ja tähtitoimittajia - seuratessa aloin ihmetellä naisten habitusta.

     Onko koskaan yhdessä tilaisuudessa nähty niin monta nälkiintyneen näköistä kaunotarta? Kuin hirviöitä.

Salma Hayek, Anne Hathaway, Nicole Kidman, Renée Zellweger ja Sandra Bullock näyttivät karmeilta. Ja muutama seurapiiritoimittaja. Kun nainen laihduttaa itsensä luurangoksi, hän ei tajua että pää ei laihdu samassa suhteessa. Nyt nämä entiset kaunottaret olivat eräänlaisia isopäisiä marsilaisia. Koreissa asuissaan.

     Kuka heistä haluaa katsella itseään peilistä? Mitä he näkevät?

     Mitä tällainen keskitysleirimuoti tarkoittaa? Minkä signaalin rasvaton nykynainen haluaa lähettää?

     Julistaako KZ-look naisen lopullista emansipaatiota?      Täydellistä vapautumista miehen ylivallasta?

     Langanlaihan naisen olemus huutaa: ”Minä en ole enää seksiobjekti!”

Argo valittiin parhaaksi elokuvaksi, vaikka sen ohjaaja Ben Affleck ei päässyt edes ehdolle parhaajan ohjaajan palkintoon.

     Hollywood ei siis pidä elokuvan ohjaajaa sen tekijänä, auteurina.

     Tämä on vanha perinne.

     Vielä 1950-luvulla amerikkalaisia elokuvia mainostettiin ja myytiin tuottajan nimellä.

     Vain Euroopassa elokuvan katsottiin olevan ohjaajan ”taideteos”.

     Koska Argo on viime vuoden ”paras” elokuva, mutta parhaan ohjaajan palkinnon sai Piin elämän ohjannut Ang Lee, niin voi kysyä että kuka tai mikä oikeastaan Argon loi? Jumala vai tuottaja?

     Vai ovatko ne sama asia?

Kirjoitin suopeasti mutta kriittisesti Argosta viime syksynä Filmihulluun.

     Samalla kun kiittelin filmiä hauskaksi, jännittäväksi ja älykkääksi, totesin että elokuvan käsikirjoitus perustaa jännityksen kliseisiin ja ennalta arvattaviin ja paljon käytettyihin nikseihin.

     Tästä huolimatta Argon käsikirjoittaja Chris Terrio sai Oscarin parhaasta käsikirjoitussovituksesta.

     Miksei sitä annettu Spielbergin Lincolnin käsikirjoittajalle Tony Kushnerille? Kushnerin käsikirjoitus sentään on älykäs sanan kaikilla vivahteilla.

     Mutta kenties myös älykkyys on suhteellista.

     Se tuli mieleen kuunnellessa Oscar-valvojaisissa suomalaisia kommentaattoreita Dome Karukoskea ja Lauri Nurksea. Heitä kuultuaan en ihmettele ettei suomalainen elokuva ylitä Suomenlahtea kansainvälisille markkinoille.

     Tai no. Kalevalanpäivänä ei pidä ilkeillä suomalaisille. Perun edellisen kappaleen viimeisen virkkeen.

Lauantaina luin loppuun englantilaisen Mark Millsin vakoiluromaanin House of the Hanged (2012) jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1935 Etelä-Ranskaan.

     Millsin esikoisromaani Kuolema Long Islandilla ilmestyi myös Suomessa, mutta sen jälkeisiä teoksia ei ole suomennettu.

     Millsin proosa sijoittuu jonnekin Eric Amblerin ja John le Carrén väliin. Tulee taas mieleen, että onko se liian älykästä myydäkseen Suomessa. Vai mistä johtuu ettei Millsiä enää julkaista täällä? Liian vähän toimintaa – niinkö?

     Mutta ei Millsin maanmiestä Robert Wilsoniakaan julkaista, vaikka hänen romaaninsa Mitätön kuolema Lissabonissa on varmaankin yksi parhaista jännäreistä mitä viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa on kirjoitettu Euroopassa.

     Vajoanko taas superlatiivien kyseenalaiseen hetteikköön?

     Muistaako muuten kukaan englantilaista Piers Paul Readia? Häneltä on suomentamatta monta hienoa romaania.

No sitten aloin lukea Jörn Donnerin Mammuttia!

     Sain sen alennuksella ja lueskelen hitaasti nauttien. Se onnistuu jopa sängyssä. Kokeilin eilen unta vartoessa.

     Donnerin tekstistä löytyy heti kättelyssä vaikka kuinka paljon lainattavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Eihän lukija jäniksen selässä ratsasta.

     Toisinaan suomalaiset ovat ihan järkeviä, joskus taas tätimäisiä ääliöitä.

     Tämän viikon ääliöpalkinnon ansaitsee Heidi Hautala, joka ryhtyi nussimaan pilkkuja kun Fennovoima ilmoitti harkitsevansa ydinvoimalan hankkimista Venäjältä. Suomalaiset muistuttavat saksalaisia etsiessään pykälistä ja lakien sivulauseista selitystä elämälleen. Ikään kuin elämän kuva ja henki löytyisi lakikirjasta. Juutalaisia ei olisi aikanaan tuhottu niin järjestelmällisesti jos saksalaisten kortistot olisivat olleet huonommalla tolalla.

     Hevoslihajupakassa suomalaiset (ja ranskalaiset) sitä vastoin ovat käyttäytyneet järkevästi. Hienoa että hevosenlihan kysyntä on jopa kasvanut vaikka media tekee kaiken pelotellakseen huokeaa ruokaa ostavia suomalaisia. Toimittajien juttujen sävyjä haistellessa tulee ihmetelleeksi kenen rahoilla he ostavat sapuskansa. Kun eivät osta halpaa rahvaan ruokaa. Omillako?

     Suomen Kuvalehti ansaitsee sitä vastoin kiitoksen viimeviikkoisesta jutustaan Hevosta, buon appetito! missä myös annettiin resepti polletournedosille. Kuudelle syöjälle. Viinisuosituksen kera.

     Hienoa!

Kun nyt aloin jaella palkintoja, pitäisikö antaa vakava muistutus Aarno Laitiselle?

     Olen monta kertaa kiitellyt Laitisen reheviä mielipiteitä.  Laitinen on mielestäni ollut oikealla linjalla epäillessään kukkahatutätien motiiveja Suomen pelastusprojektissa.

     Mutta maailmani - uskoni Laitisen ammattitaitoon - melkein romahti kun kuuntelin maanantaina Ylen ykköseltä Roman Schatzin Maammekirjaa, missä tällä kertaa puhuttiin suomalaisesta ruokakulttuurista. Näkemyksiään esittelivät yltiökansallisromanttinen Jyrki Sukula ja arkipäivästä tietämätön Aarno Laitinen.

     Muuten siis hyvä, mutta kun Laitinen paasasi suu vaahdossa ettei pääkaupunkiseudun marketeissa ole lainkaan liha- eikä kalatiskejä, teki mieli karjua suoraa huutoa: ”Hei, haloo Aarno! Lähdepä kerran retkelle Aleksanterinkadun pohjoispuolelle nykyaikaisiin marketeihin äläkä kiehu yli siellä Katajanokalla! Hämmästyt, luulen.”

     Tarkoitan sanoa: Tervetuloa tavallisten kuolevaisten todellisuuteen, marketien ihmemaahan.

Vielä yksi palkinto.

     Sen saa vuorotteluvapaalla mietelmiä Espoon Kilossa kirjoitteleva Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski.

     Sunnuntaisin Hesarissa julkaistavat mietelmät otsikolla Kilon lyyrikko ovat hellän itseironisia. Tyylilaji johon meikäläiset kirjoittajat vain hyvin harvoin pystyvät tai edes haluavat pystyä. Suomessahan sanan lastuja veistetään mieluummin moottorisahalla kuin vuolupuukolla.

     Aittokoskelle myönnän palkinnoksi sen, että hän saa Kalevalanpäivänä kunnian päättää torstaipakinan viimesunnuntaisella mietelmällään:

      ”Hyödykkeitä! Hyödykkeitä!

      Meillä Espoossa on

      niin paljon hyödykkeitä

      että kun kerran Kampissa

      rastatukka pysäytti

     'hei kiinnostaako ihmisoikeudet?'

     niin piti oikein miettiä

     eikös mulla oo ne jo?”

                   Suomi helmikuun lopulla. Jaakko Salovaara 2013

Vapaus ja välttämättömyys

[hajanaisia mietteitä ja tuttujen ajatusten lämmittelyä]

Viime viikolla tulin tällä alustalla, vaihtaessani Jokken kanssa muutamia kommentteja, kirjoittaneeksi puolihuolimattomasti, että jos pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mitä olemme hyvinvointiyhteiskunnalla saavuttaneet, niin sanoisin että se on yksilön vapaus.

     Elämän, ihmisen elämän ja yhteiskuntaelämän tarkoituksen pohtiminen saattaa olla turhanpäiväistä puuhaa.

     Maailma on niin kuin on, so what?

     Filosofit ja poliittiset ajattelijat ovat kuitenkin uhranneet valtavasti aikaa ja henkistä pyrkimystä nimenomaan ihmisen vapauden ja vapaan tahdon pohtimiseen ja monet heistä, useimmat kai ovat nähneet vapauden jonkinlaisena ihmisyyden korkeimpana olomuotona.

     Toisille riittää, että yhteiskunnassa on muutamia vapaita ja fiksuja yksilöitä. Jotkut taas vaativat, että kaikkien yksilöiden pitää olla yhtä vapaita suhteessa toisiinsa ja instituutioihin.

     Ranskan vallankumouksen sinkoama julistus ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo” - Liberté, Égalite, Fraternité - esittää asian siinä valossa että yksilö on vapaa vain suhteessa yhteisöönsä.

Muistiini on piirtynyt

Muistiini on piirtynyt David Attenboroughin luontodokumentti Elävä maa 1980-luvun taitteesta.

     Yhdessä jaksossa kerrottiin saalistajista ja saaliista.

     Afrikan ruohoaavikolla leijonat pyydystävät antilooppeja yhdessä toimien, ryhmänä.

     Leijonaryhmä hiipii ruohikossa antilooppilauman ympärille ja piirittää saaliseläimet.

     Ne eivät heti hyökkää. Antiloopit näkevät saalistajansa. Ne ”tietävät” että laumassa pysyminen on turvallista.

     Pelästyneet antiloopit juoksevat tiiviinä laumana ympyrää toisistaan turvaa hakien, leijonat varttuvat heinikossa, odottavat ja lipovat kieltään, tietävät etteivät pärjää juoksussa antiloopeille.

     Jossakin vaiheessa nuorien antilooppien hermot pettävät.   Ne eivät usko lauman antamaan suojaan vaan ryntäävät lauman reunoille ja leijonien pelossa yrittävät paeta yksin.

     Leijonat hyökkäävät yksittäisten antilooppien kimppuun.

     Yksin pakenevan antiloopin vapaus osoittautuu harhaksi.

Karl Marx puhui

Karl Marx puhui vapaudesta ja välttämättömyydestä.

     Aineellinen todellisuus, luonto, yhteiskunnan instituutiot ja tuotantolaitokset, niissä vallitsevat olosuhteet ja riippuvuussuhteet ovat välttämättömiä ihmisen vapautumiselle. Vain niiden suhteen on mahdollista vapautua. Niitä hyödyksi käyttämällä.

     ”Vapauden valtakunta”, Marx kirjoitti Pääomassa, ”vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

     Marx huomautti, että alkuihminen taisteli luontoa vastaan tyydyttääkseen tarpeensa. Ihmisen kehittyessä luonnollisen välttämättömyyden valtakunta laajenee ihmisen tarpeiden laajetessa. Tarpeet ja tuotantovoimat kehittyvät yhtä jalkaa käyden.

     Todellinen vapauden valtakunta on ihmisvoimien kehityksen itsetarkoitus.

     Tämä kuulostaa vähän metafyysiseltä ja vähintäänkin korkealentoiselta.

     Mutta kauniilta. Melkein jumalalliselta.

Kyynikko tai realisti palaa

Kyynikko tai realisti palaa tietysti maan pinnalle ja sanoo, että kaiken elämän, myös ihmisen elämän ainoa tarkoitus on vain vahvistaa oman lajin jatkuvuus, oman suvun geenien leviäminen - "minun geenini ovat parhaat".

     Lisääntykää ja täyttäkää maa.

     Kaikki muu on selittelyä.

     Mutta ihminen onkin selittävä eläin. Siinä se on parempi kuin muut eläimet. Koirat, kissat tai antiloopit.

     Muut eläimet tekevät. Eivät perustele tekemisiään.

     Ihminen selittää – ja tekee jos huvittaa. Tehtyään jotakin ihminen keksii sille selityksen, puolustuksen, jalon päämäärän. Syyn teon taakse.

     Ihmisen luomat instituutiot ja tuotantolaitokset, yritykset ja putiikit pyrkivät nekin ensi sijassa jatkamaan omaa elämäänsä. Hyviä perusteluja keksitään aina kun on tarvis. Niistä ei ole pulaa.

Nuori antilooppi syöksyi

Nuori antilooppi syöksyi leijonan kitaan, koska se ei luottanut yhteisön voimaan ja turvaan.

     Tietoisuus yhteisyydestä vapauttaa yksilöllisyyteen.

     Vapaa tahto tahtoo vapaata tahtoa, sanoi Hegel. Mutta se edellyttää instituutioiden toimintaa, joka mahdollistaa vapauden tahtomisen.

     Ralf Dahrendorf pohti Euroopan uuden vallankumouksen kynnyksellä vuonna 1990 kirjassaan Huomisen Eurooppaan miten Itä-Eurooppa pystyisi vapautumaan Neuvostoliiton ikeen hervottua. Dahrendorf muistutti että ”vapaus ei synny noin vaan.”

     Vapaus ”täytyy luoda ja sitä täytyy puolustaa matkan varrella, joka käänteessä.”

     Vapautumisen yritys voi johtaa myös epäonnistumiseen.

     ”Demokratia on eräs hallitsemisen muotoa eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä”, Dahrendorf sanoi. Hän viittasi Yhdysvaltojen perustajiin, joiden piti keksiä instituutiot ennen kuin niitä oli olemassakaan.

     James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista ja USA:n neljäs presidentti, kirjoitti esseekokoelmassa The Federalist, että erilaiset kansanäänestykset voivat saada tyrannivaltaan viittaavia seurauksia. Madison mielestä suuri koko on suojatoimi, sillä vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa. Edustuksellisuus poistaa tyrannian vaaran.

     ”Vaikka kaikki auktoriteetti onkin peräisin yhteiskunnasta ja on siitä riippuvainen”, Madison sanoi, ”yhteiskunta itsessään pirstoutuu niin moneen osaan, etupiiriin ja kansalaisten luokkaan, että enemmistön intressiyhdistelmät eivät suurestikaan uhkaa yksilöiden tai vähemmistöjen oikeuksia.”

     Madison kirjoitti Yhdysvalloista ennen Yhdysvaltoja.

     Sopiiko edellä lainattu ajatus myös nykyhetken Eurooppaan? Onko yhteiskunnan suuri koko suojatoimi vähemmistöjen puolustamiseksi?

     Pitääkö Euroopasta tehdä aito federaatio?

Abraham Lincoln oli 

Abraham Lincoln oli Karl Marxin aikalainen.

     Steven Spielbergin hienossa ja älykkäässä filmissä Lincoln Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa väitellään neekeriorjuuden lopettamisesta. Eletään tammikuuta 1865. Presidentti Lincoln viivyttää julmaa sisällissotaa, jotta saisi kongressissa läpi orjuuden lopettavan perustuslain lisäyksen. Etelän joukot ovat murtumassa, ratkaiseva osa edustajista epäröi: jos Etelä häviää sodan muutenkin, miksi puuttua orjuuteen?

     Väittelyssä pelätään, että orjuuden poistaminen johtaa väistämättä siihen, että neekerit saavat äänioikeuden. Ja siitä seuraa vielä pahempi asia: naisten äänioikeus.

     Väittelyä nyt katsova tulee kysyneeksi: kumpi on ensin, demokratia vai yksilön vapautuminen? A:sta seuraa B, B:stä C.    Vapautuiko nainen demokratian ansiosta vai johtiko naisen vapautuminen demokratian kehittymiseen?

     Ja lopulta: nainen taisi Amerikassa vapautua aidosti ennemmin kuin musta väestö. Säädetyistä laeista huolimatta.

Spielbergin elokuva kohdistaa 

Spielbergin elokuva kohdistaa mielenkiinnon Abraham Lincolniin, jota pidetään yhtenä suurimmista presidenteistä.

     Lincolnin neroutta poliitikkona ei kai kukaan kiistä. Filosofi vai käytännön mies?

     Kirjoittaessaan muutama päivä sitten The New York Timesissä John Burtin kirjasta Lincoln's Tragic Pragmatism professori Steven B. Smith huomautti, että Lincoln on historiassa harvinainen mutta ei ainutkertainen poliittinen hahmo.  Spielbergin elokuva on ehkä saanut monet pitämään Lincolnia machiavellimäisenä poliitikkona, joka kietoi vippaskonsteilla hyppysiinsä edustajainhuoneen enemmistön. Toiset taas pitävät Lincolnia modernin demokratian maallisena pyhimyksenä.

     Smithin mielestä kumpikaan ei ole totta.

     Paremminkin, Smith sanoo, Lincolnin ura todistaa, että politiikassa tarvitaan sekä periaatteita että kykyä kompromisseihin.

     Periaate ilman kompromissia on tyhjyyttä.

     Kompromissi ilman periaatteita on sokeutta.

Hajanaisista mietteistä ei kerry

Hajanaisista mietteistä ei kerry tänään loogista kokonaisuutta.

     On liian paljon asioita, liian vähän kokoavia johtopäätöksiä.

     On myös liian helppo liihotella ajatuksien korkeuksissa, mistä maisema näyttää harmonisen kauniilta tilkkutäkiltä.

     Mikä meidät oikeastaan vapautti?

     Demokratia vai teknologia?

     Voiko olla ensimmäistä ilman jälkimmäistä?

     Tai vapautta ilman molempia?

     Vapautuiko nainen saadessaan äänioikeuden vaiko saadessaan olohuoneeseen pölynimurin, kylpyhuoneeseen pyykinpesukoneen ja keittiöön astianpesukoneen?

     Ilman näitä koneita mies ei koskaan olisi alkanut siivota kotia, pestä astioita ja vaatteita. Kotikoneiden ansiosta jopa mies osaa hoitaa yhteistä kotia.

     Tämä kuulostaa absurdilta.

     Siksi viimeinen sana annetaan tällä kertaa Franz Kafkalle:

     ”Sinä voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä , siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä sinä voisit välttää.”

Lainattuja teoksia:

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan (Reflections on the Revolution in Europe). Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Franz Kafka: Keisarin viesti (Useita alkuteoksia). Toim. Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. 2.p Otava 1989.

Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela (toim.): Klassiset poliittiset ajattelijat. Vastapaino 2012.

Karl Marx & Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys 1974.

                   Vapauden ja demokratian raja railona aukeaa? 

                   Gibraltarin salmen takana siintää Afrikka. 

                   Tarifa 2011 Kyösti Salovaara.

Lause ei haise

Harmaat kuvat ovat harhakuvia

[5.12.1976]

1.

Valo lakastuu ja harmaat kuvat syntyvät.

Arvot jotka olivat eivät erotu,

eivät yksilöidy.

2.

Satatuhatta jokamiestä tekee työttömyyttään.

Tekemätön työ unohtuu.

Tavara ei synny, laulua ei lauleta ja

tarpeet muutetaan tarpeettomiksi: olemattomiksi.

Valo sammuu kun se sammutetaan, raaka-ainetta ei löydy

kun sitä ei etsitä.

Leipä on. Sitä ei syödä.

Autot kiiltävät ja maksavat. Maksavat huonekalut ynnä

muu rihkama on ja ei, tilastoissa on, jokamiehellä ei.

Ostamaton tavara myydään ja myymätön ostetaan,

ja vaihto käy hämärässä, juuri silloin

kuvat lakastuvat, rikkauden varjokuvat: lamat ja pulat.

3.

Ikkuna pestään likaiselta puolelta ja lasi

pysyy, kirkastuu ja näkyy läpi.

Mutta todellisuus peitetään, omaisuus verhotaan.

Korko lasketaan olemattomalle ja köyhyys

myydään hyvällä hinnalla, itse kullekin: kuvien kuvat.

4.

Tekemätön työ talletetaan pankkiin.

Ilmaisosakkeet jaetaan niille joilla on.

Viiniä ei juoda, leipä jää syömättä, intohimoista

luovutaan.

Rikkaus pannaan paperille, varastoon, suhdanteisiin.

Lama tehdään suhdanteista sillä rakenteet ovat suhteita

ja konjuktuurit pysyvät koska niin on, koska niin

halutaan. Arvojen arvot kumotaan.

Kun optmismi hirtetään siitä kasvaa pessimismin

pääoma: rahaksi ja raudaksi..

Huono onni todennäköistyy.

Kohtalo todenmukaistuu normaalijakautuman puitteissa,

aikasarjan tiedon taikuutta:

autuuden kehto ja onnen hauta.

5.

Talo rakennetaan, se on seiniä ja katto.

Se asutaan, se nähdään ja uskotaan, se eletään.

Elämä kehrätään työstä, se kehrätään.

Viini ja laulu, leipä ja lempi alkavat kun työ

loppuu ja elämä alkaa.

6.

Elämä on lineaarinen.

Elämä ei hyppää: ojan yli.

Se tehdään, se rakennetaan, se ollaan.

7.

Ei ole lamaa, köyhyyttä ei ole, ei ole pulaa

kun on työtä ja ainetta, miehiä ja naisia, perheitä.

Ikkunaa ei voi pestä puhdistamatta.

Elämä ei ole stokastinen funktio, se ei katkea

käskystä, se ei nouse pörssiin, sillä ei ole kurssia.

Ja vielä kerran: todellisuus on ja pysyy, siihen

ei sisälly lama eikä pula, harmaat harhakuvat.

8.

Aarteenetsijä on vangittu, vartiomies nukahti ja

peitto varastettiin: harmaassa valossa kaikki on ei-mitään.

9.

Kun suhteet muuttuvat, kun ne muutetaan,

syntyy suhdanteista leipä, viini ja lempi.

Kirkkaissa kuvissa elää intohimo, mehu ja maku,

elämän maku, ja mehu.

Jorma Savikko toimitti Eteenpäin-lehden julkaisemaa Sana ja taide -kirjallisuusliitettä. Runoni Harmaat kuvat ovat harhakuvia ilmestyi siinä 5.12. vuonna 1976.

Jörn Donner ja vapaus

[henkilökohtaisesti]

Jörn Donner täyttää tänään 5.2.2013 kahdeksankymmentä vuotta.

     Onneksi olkoon!

     Onneksi olkoon pitkästä ja monipolvisesta urasta kirjailijana, elokuvantekijänä, hallintomiehenä ja ennen kaikkea pikkuporvarien ja tätien ärsyttäjänä.

     Suomalaisessa intelligentsiassa on harvoja ihmisiä, joita tekee mieli kuvata epiteetillä ”man of letters”. Donneria voisi niin kuvata, mutta se tuntuu vähättelyltä. Man of lettersin kuvittelee istuvan kirjaston perimmäisessä nurkassa ja punovan älyn säikeistä silloin tällöin julkisuuteen pääseviä välähdyksiä. Donner ei ole pysytellyt kirjaston peränurkassa, vaikka hän on epäilemättä istunut kirjoittamassa tuhansia tunteja. Porvareita ärsyttääkseen hän, suomenruotsalaisen porvarisluokan poika, on hypännyt valoon ja nauttinut julkisuudesta, jolle ei liene vertaa Suomessa. Välillä Donner on esiintynyt kommunistina, välillä ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalina porvarina ja toisinaan siinä keskellä demarina. 

     Kameleontilla on kaikki värit ja silti se toivoo ettei ympäristö pitäisi sitä kenenkään värisenä.

     Nyt kun myönteinen julkisuus näyttää melkein syleilevän Donnerin kuoliaaksi, hän ehkä kavahtaa mitä tuli tehdyksi. Mikä meni vikaan, kun minua niin rakastetaan? Vastaako mammuttimainen omaelämäkerrallinen romaani Mammutti tähän?

     ”Hän [Jakob] ei halunnut vastuuta, hän ei halunnut silmiä eikä korvia, hän halusi vapauden”, kirjoitti Donner alter egostaan Jacobista romaanissa Jakob ja kylmä rauha (1979, Jakob och friheten 1978).

 tänään tänään tänään

Tänään ei aio esittää uutta tulkintaa Jörn Donnerista kirjailijana, enkä kertoa kuinka erinomaisia elokuvia hän on ohjannut. Enhän edes tiedä ovatko Donnerin filmit erinomaisia vai pelkkä vitsi, niin kuin joku jossakin arveli. Kirjailijana Donner on kaikkea muuta kuin vitsi.

     Arkistoja selaillen, omia ja muiden, vedän jonkinlaisen pikakuvan Jörn Donnerista. Muistikuvat ovat arkisto johon ei pidä ehdottamasti luottaa. Muisti muistaa sinne päin. Kevättuulia myötäillen.

        Lenita Airisto, Donner, Hannu Taanila, Edvin Laine Jatkoajassa.

        Kuvakaappaus Yle Elävä arkisto. 

     Donner ponnahti suomalaisten tietoisuuteen Yleisradion Jatkoaika-ohjelmassa. Luulen että näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka en ole varma. Siitä olen varma, että ryhdyin lukemaan Donnerin kirjoja vasta 70-luvun lopulla.

     Lokakuussa 1967 Lenita Airisto haastatteli Jatkoajassa Donneria suomalaisen miehen seksikkyydestä. Jatkoaika oli legendaarinen talkshow, jossa puhuttiin lauantai-iltaisin niin kauan kun huvitti. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1969 Jatkoajassa käytiin suurta elokuvakeskustelua Airiston ja Hannu Taanilan johdolla.

     Keskustelu kiihtyi Edvin Laineen ja Timo Bergholmin – jota Laine kutsui kollaasitaiteilijaksi – väliseksi sanailuksi, missä Bergholm helli epäkaupallista elokuvatuotantoa ja vaati kunnallisia elokuvateattereita. Jörn Donner, joka oli juuri saanut Jussi-palkinnon elokuvastaan Mustaa valkoisella (1968) ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, mutta nyt jälkeenpäin Ylen Elävästä arkistosta keskustelua katsottuna Donner oli lähempänä Lainetta. Elokuvan tekeminen on aina liiketaloutta ja taidetta eikä sille mitään voi, Donner sanoi. Donner muistutti, että Bergholmin filmin Punahilkka (jonka Donner tuotti) "kustansi" Mikko Niskasen aiempi menestyselokuva.

     Tämä keskustelu liittyy omaan kirjoittajan historiaani sillä tavalla, että ohjelman päätyttyä kirjoitin kiihtyneenä ensimmäisen julkisuuteen päätyneen juttuni. Puolustin siinä Timo Bergholmia ja pidin Lainetta ja Lenita Airistoa kaikkea uutta pelkäävinä tolloina. Donneria en jutussani maininnut.

     Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm. Mutta Donner muutti keskustelun kuluessa kameleontin tavoin väriä. Ohjelman alkupuolella hän oli ylimielinen ja pelleili Airiston tyhmille kysymyksille. Sitten yhtäkkiä Donner terästyi ja puhui pelkkää asiaa, älykkäästi ja viisaasti.

     Ensimmäinen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 25.2.1969 otsikolla Hyvä, Pahat ja Rumat. Täytin sinä päivänä 22 vuotta.

Joskus vuosien 1963-64 paikkeilla Kotkan Lyseossa järjestettiin eräänä lauantai-iltana konsut (oppilaille järjestetty tanssi-ilta), joissa soitti joko The Scaffolds tai The Sounds ja minäkin olin paikalla, vaikka en uskaltanut tyttöjä tanssiin hakea.

     Koulun juhlasaliin vievissä kierreportaissa seisoskeli tyttöryhmä jonka keskipisteenä oli pitkätukkainen, eksoottisen kaunis Kristiina Halkola. Häntä sanottiin intiaanitytöksi.

     Tämä muistikuva saattaa olla virheellinen. En ole varma kenestä oli kysymys. Wikipedia ei kerro oliko Halkola Kotkassa tai Karhulassa tuohon aikaan.

     Joka tapauksessa muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina Halkola ja Jörn Donner ajoivat elokuvassa Mustaa valkoisella Kotkan torille syömään munkkeja. Torilla, munkkeja syödessä, Kristiina Halkola, niin muistelen, sanoo: ”Kotka on paska paikka.” (*)

     Tätä oli aikanaan vaikea hyväksyä.

     Kohtauksessa on kaksi fataalia virhettä.

     Kotkan torilta sai (ja ehkä saa vieläkin) Suomen parhaita ”possoja”, ei munkkeja. Toiseksi: kukaan kotkalainen ei suostu sanomaan, ei edes fiktiossa, että Kotka on paska paikka.

     Halkola teki tisseistä kauhean numeron, mutta unohti kokonaan mitä tuli sanoneeksi Kotkassa.

  olen olen olen

Olen jutellut Jörn Donnerin kanssa kaksi kertaa. Lyhyesti, ohimennen, jälkiä jättämättä.

     Tai on minuun jälki jäänyt.

     70-luvun lopulla – ja siihen aikaan Donner ilmeisesti työskenteli hallintomiehenä Ruotsissa – Donner istahti hetkeksi Eino Leinon -seuran kokouksessa pöytäämme. Ehkä siksi että siinä istui myös Risto Hannula, Demarin kulttuuritoimittaja. Risto tunsi Donnerin koska Donner asui Porissa siviilipalvelusaikoinaan Riston vanhempien asunnossa.

     Hetken seuranamme istuessaan Donner kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin epäillä, että tuleeko niin suuresta urakasta mitään. Donner vakuutti hyväntahtoisesti selviytyvänsä siitä.

     Ja selviytyi. Andersien suvusta kertovaan romaanisarjaan tuli lopulta 11 teosta. En tiedä tuleeko vielä lisää.

     Toisen kerran juttelin Donnerin kanssa Suomen Pankin juhlahuoneistossa toukokuussa 1991. Isäni oli juuri kuollut ja se varjosti mieltäni.

     Kalevi Sorsa oli kutsunut kokkareille runsaasti taiteilijoita. Hänen esseekokoelmansa Paikallisjunalla Eurooppaan, jonka toimitin, tai Sorsan sanoin tuotin, oli ilmestynyt helmikuussa. Pekka Tarkka kirjoitti siitä melkein ylistävän arvostelun. Se lämmitti tekstien viimeistelijän mieltä. Olen yhä ylpeä teokselle keksimästäni nimestä, jonka johdin Paul Therouxin kirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

     Kun kuvataiteilija Kimmo Kaivanto ilmestyi paikalle, menin parin drinkin rohkaisemana hänen luokseen ja kerroin päin naamaa, että olimme vaimoni kanssa antaneet kissallemme nimen Kimmo Kaivanto - ”kostoksi” siitä että Kaivannolla oli lehtijutun mukaan Kyösti-niminen koira.

     Kaivanto katsoi minua kuin keväiseltä jalkakäytävältä kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa. Hän ei halunnut tai osannut kuvitella, millaista elämä olisi Kimmo Kaivanto -nimisenä kissana.

     Istuimme, minä ja vaimoni, hetken viehättävän Elina Salon kanssa. Hän tuntui jotenkin yksinäiseltä ja olisi halunnut jutella meidän kanssamme. Mutta minun piti päästä juttelemaan Veijo Meren kanssa, jota kiinnosti miten olimme Sorsan kanssa toteuttaneet esseekokoelman. Mutta kun huomasin, että Jörn Donnerin pöydässä oli tilaa, änkesin juttelemaan Donnerin kanssa.

     En muista mitä sanoin tai mistä puhuttiin. Tuskin mitään oleellista. Donner – samoin kuin esimerkisi Paavo Lipponen – ovat niin ylivertaisia älyssään ja tietämyksessään että tavallisen Salovaaran päästä vähänkin fiksut ajatukset luikahtavat karkuun ja jäljelle jää latteuksia suusta päästettäväksi.

     Jos olen jotakin katunut, niin sitä että en jäänyt keskustelemaan Elina Salon kanssa. Illan loppupuoli sujui sympaattisen Erkki Junkkarisen ja hänen vaimonsa kanssa.

    jostakin jostakin jostakin

”Jostakin kummallisesta syystä olen mielessäni yhdistänyt Jörn Donnerin (s. 1933) moneen muuhun asiaan, mutta en vakavasti otettavaan kaunokirjallisuuteen”, aloitin Demarissa joulukuussa 1979 arvosteluni Jakobista ja kylmästä rauhasta.

     ”Tämä vahinko minun on pidettävä hyvänäni”, jatkoin. ”Nyt olen lukenut Donnerin Anders-sarjan kolme romaania yhtä kyytiä ja ymmärrän miksi Donner muuassa radiohaastattelussa sanoi pitävänsä itseään ensi sijassa kirjailijana. Sitä hän on.”

     Tuossa arvostelussa totesin, että Donnerin romaaneissa on symmetriaa, jota hän lähestyy eri tahoilta:

     ”Kysymys on lojaalisuuden ja vapauden vastakohdasta. Siitä kuinka yksilön on taiteiltava nuoran pyörryttävässä korkeudessa. Toisella puolella on hänen yksilöllinen vapautensa: ehdoton riippumattomuus. Toisella puolella on yhteenkuuluvuus yhteisön elämään: perheeseen, sukuun, luokkaan, kansaan, ihmiskuntaan.”

     Samalla kun kiittelin romaania, sanoin että se tuntuu jotenkin rikkinäiseltä, huonommalta kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania. Mutta epäilin sen johtuvan siitä, että tässä Jakobissa Donner törmäsi niin omakohtaisiin muistoihin ettei hän voinut käsitellä niitä ehjästi:

     ”Mutta en usko, että kysymys on romaanin huonoudesta tai tasapainottomuudesta. Pikemmin siitä, että kirjailija ei enää voi olla puolueeton, vapaasti kriittinen, viileästi sivussa. Hän on ollut mukana: hän on yhä mukana. Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.”

     Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.

  edellisestä edellisestä edellistä

Edellisestä voisi päätellä, että olin myyty mies.

Mutta ei se niin mene. Ei koskaan.

     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista”, sanoi Franz Kafka (Keisarin viesti). ”Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.”

     Totuus. Valo irvinaamalla!

     ”Jörn Donner on vankalla pohjalla kirjoittaessaan Jörn Donnerista, kuinkas muuten”, minä ironisoin Demarissa toukokuussa 1980 arvostellessani Donnerin teoksen Ihmisen ääni. ”Kirjoittaessaan yhteiskunnasta hän tekee tahtomattaan tiettäväksi, että nyky-yhteiskunnasta Jörn Donner tietää hyvin vähän. Sitä enemmän hänellä on sitä koskevia ennakkoluuloja, vääriä tietoja, pikkuporvarillisia pelkoja.”

     Väitin että entinen radikaali oli huomaamattaan muuttunut konservatiiviksi.

     ”Donner sanoo, että hän oli liian radikaali liian varhain. Hän on pyrkinyt aina uimaan vastavirtaan. Yhä hän sitä haluaa. Toiset uivat myötävirtaan, toiset vastavirtaan, jotkut uivat akanvirtaan. Samassa virrassa kaikki tyynni.”

     Epäilin arvostelussani ettei Donner huomannut kuuluvansa hyvinkin muodikkaasti suomalaisen älymystön silloiseen uusliikkeeseen joka hyökkäsi porvarillisissa tiedotusvälineissä keinoja ja tapoja kaihtamatta työväenliikkeen ja ammattiyhdistysväen kimppuun.

     Juttuni lopulla vihjaisin, että Suomeen on syntynyt älymystön smpläistynyt kärkijoukko. Kehotin Donneria tulemaan lentokoneesta maan pinnalle. Silloin hän huomaa ettei hän seisokaan rannalla yksin:

     ”Samalla rannalla on joukko suomalaista älymystöä; silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne. Erno Paasilinna on juuri kömpinyt joukkoon mukaan, vaatteet vielä märkänä.

     Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.

     Siinä sitä tyhjennetään älyllistä rakkoa, yhdessä miehissä.

     Suoraan niiden niskaan, jotka uivat virrassa, myötävirtaan, vastavirtaan, akanvirtaan.”

   mutta mutta mutta

Mutta tuuli kääntyy. Ainahan se kääntyy.

     ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.” (Kafka.)

     ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa 11.6.1983. Käsillä oli Donnerin romaani Itsenäisyyspäivä.

     ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.

     Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jota väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä olen vain kyllästynyt tolkuttomaan keskusteluun´kovista´ ja ´pehmeistä´ arvoista... tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen keskusteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.”

     Silloin, kesän alussa 1983 tuntui että Donner poikkesi suomalaisista kirjailijoista´: ”Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei usko, että taide on tärkeämpää kuin elämä.”

     ”Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.”

     Lisäsin: ”Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.”

     Varmistin: ”Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.”

     Liioittelinko?

     Onko Suomessa vieläkään jälkiteollisen ajan runoilijoita?

  lopuksi lopuksi lopuksi

Lopuksi. Huipennus. Zeniitti.

     ”Loistava Jörn Donner”, otsikoin koko sivun mittaisen arvostelun Demarissa 6.11.1985.

     ”Isä ja poika on kuudes romaani Jörn Donnerin monitahoisessa Anders-sarjassa. Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta Isä ja poika näyttää jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä.   Se on sitä ajatuksellisesti että taiteellisesti: häikäisevä huippu, kiintopiste.”

     Kesäkuussa 1985, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kun Donner oli vähän yli viisikymppinen ja minä alle neljänkymmenen, minä tunnustin lukeneeni Isää ja poikaa melkein kyynelsilmin.

     ”Liikutus ja mielihyvä eivät johtuneet romaanin sentimentaalisuudesta vaan siitä että tajusin lukevani nerokasta, taitavaa, älykästä ja sujuvaa kirjailijaa, sellaista joita ei uskoisi Suomessa kasvavan. Tällä kertaa proosa on   Donnerin muovailuvahaa, jolla hän saa lukijan pään pyörälle ja haukkomaan henkeään; fiktion ja toden sekoitussuhde pistäisi jonkun John Irvingin ja Philip Rothin kadehtimaan tämän suomalaisen Donnerin taitoja.”

     Paljon sanottu. Ylisanoja? En tiedä. Nyt.

     Mutta tästä on kysymys, ota tai jätä, valossa tai varjossa, uskaltaudu tai peräänny:

    ”Anders-sarjan romaaneilla Donner on ´tutkinut´ sitoutumisen erilaisia muotoja. Hän on kuvannut yksilön sitoutumista perheeseen, sukuun, isänmaahan, luokkaan ja toiseen yksilöön. Ja yhä uudestaan Donnerin henkilöt ovat joutuneet ristiriitaan oman kapinallisuutensa ja sitoutumistarpeensa välillä. Yhä uudestaan näiden ihmisten on täytynyt oppia, että kukaan ei ole yksin, että ehdotonta vapautta ei ole olemassa... Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen muutos, johon itse kukin joutuu osallistumaan, tavalla tai toisella, puolesta tai vastaan.”

    mikä mikä mikä

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, sanoi Kafka.

     Minä myötäilen.

     Nyt Runebergin ja Donnerin syntymäpäivänä.

(*)
Täsmennys 15.2.2013

Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."

Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).