torstai 10. lokakuuta 2013

Pakko lukea?


[pari huomautusta dekkareiden väkivallasta]



Pitääkö kaikesta olla mielipide?
     Jos pitää, voiko kaikki maailman asiat luokitella asteikolla hyvä-paha, oikein-väärin, kaunis-ruma?
     Onko esimerkiksi kaunokirjallisuus aina ”hyvä juttu”? Parempi kuin vaikkapa tuoppi olutta paikallisessa pubissa tai viinilasi jossakin, missä aurinko paistaa ja ihmiset kulkevat ohi puhellen Michelangelosta tai Iniestan eilisestä syötöstä Messille?
     Vai voisiko joskus olla niinkin, että jokin kirja kannattaisi jättää lukematta, ostamatta, hyllyyn sijoittamatta? Onko meidät velvoitettu kiltisti ravaamaan kirjakaupassa, tarkkailemaan tikkana syksyn kirjalistoja ja kuuntelemaan säyseästi kirjamessuilla kun kirjailijat puhuvat kirjoitetuista kirjoista?
     En tiedä onko kaivurikuskeille messuja. Jos on, mistä siellä sitten puhutaan vai riittääkö että maata kaivetaan yhdessä?



Dekkareiden ”tolkuttomasta” väkivallasta on viime viikkoina esitetty pari terävää huomiota.
     En osaa päättää millä kannalla itse olen, mutta terävät huomiot kannattaa kirjata, koska dekkareiden ystävät, niin kuin muutkin jonkin asian fanittajat vaipuvat jossain määrin ja silloin tällöin omahyväiseen itsetyytyväisyyteen.
     Niinpä oli hienoa kun englantilainen kirjailija Ann Cleeves pari viikkoa sitten uskalsi moittia pohjoismaista dekkarikirjallisuutta naisiin kohdistuvasta väkivallasta, väkivallalla herkuttelusta. Cleevesin mukaan nykyisenkaltainen sairaalloinen väkivallassa piehtarointi alkoi Stieg Larssonin kirjoista. The Observerin (28.9.2013) mukaan Cleeves ei usko, että lapsiin ja naisiin kohdistuva brutaali väkivalta on perusteltua sen enempää viihdyttämisen kuin tarinoiden henkilökuvienkaan kannalta.
     Larssonista saattaisin olla Cleevesin kanssa samaa mieltä, tanskalaisesta Silta-sarjasta en.
     Yhtä kaikki, seisova vesi liikahtaa kun Cleevesin kaltainen kirjoittaja yrittää horjuttaa pohjoismaisen jännityskirjallisuuden omahyväistä egoa.
     Pienikin piikki pistää.
     Kupla saattaa puhjeta.
  


Viime lauantaina (5.10.2013) Matti Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelun Marko Leinon trilleristä Saasta. Jo otsikossa Mäkelä ilmaisi kantansa: Kirja mässäilee ihmiskaupalla.
     Mäkelä ei hyväksynyt Leinon perusteluja kauheuksille; sitä että ne ovat totta.
     ”Niin”, Mäkelä kirjoitti, ”mikään näistä perusteluista ei auta, koska ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?”
     Mäkelä irtautui ”kauheasta romaanista” suorapuheisesti:
     ”Saasta on kuulemma kolmioisaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi 'onneksi' lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle tällä asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.”
     Onko lukijalla siis (moraalinen) oikeus jättää kirja lukematta?



Pari vuotta sitten kirjoitin arvostelun Leighton Gagen dekkarista Kuoleman huokaus, joka käsittelee lapsipornoa ja ”tosielokuvia”, joissa lapsinäyttelijät lopulta murhataan.
     Kirjoitin jutussani, että ”Kuoleman huokauksen luettuaan lukija kysyy ovatko maailman kauheudet tarttuneet kirjailijan kynään? ”
     Gagen hyvin kirjoittama kauhea kirja ei päästänyt otettaan lukijasta. Tällaistako haluan lukea? Tällaistako pitää lukea, olipa se sitten totta tai ”totta”?
     Kirjoitin silloin siis:
     ”Kun teini-ikäisiä prostituoituja filmataan ja kun heidät oikeasti murhataan elokuvien lopussa, ihmisyyden rappiolla ei ole rajaa. Tässä tarinassa, jos se olisi totta, ei ole anteeksiannon mahdollisuutta. Epätoivoa ei pääse karkuun.
     Ei ihme että näin kirjan luettuani painajaisia. Sitä ei monasti tapahdu. Ei kirjoja lukemalla. Painajaisia piisaa muutenkin.”
     Olisiko pitänyt Mäkelän tavoin jyrkemmin irrottautua lukemastaan?



George Orwell julkaisi Horizon-lehdessä lokakuussa 1944 kuuluisan esseensä Raffles and Miss Blandish, missä hän analysoi ja kritisoi englantilaisen James Hadley Chasen vuonna 1939 ilmestynyttä trilleriä No Orchids for Miss Blandish (suom. Ei kukkia tytölle).
     Orwell piti romaania, jossa amerikkalaisen miljönääriperheen tytär kidnapataan ja pidetään rikollisjengin vankina kunnes jälkeenjäänyt sadisti raiskaa hänet, puhtaasti fasistisena; romaanina missä väkivalta on voiman ilmaus; missä ei ole moraalista eroa poliisien ja roistojen toiminnalla, koska poliisit voittavat vain siksi, että he ovat paremmin järjestäytyneitä. Moraalisessa katsannossa poliisit ja roistot ovat yhtä pahoja.
     Orwellin mielestä Chasen romaani erosi merkittävästi vanhan tyylin dekkareista. Kun aikaisemmin lukija pakeni tylsää todellisuutta toimintaromaanin kuviteltuun ja vähän snobbailevaan maailmaan, niin nyt, Chasen romaanissa oleellista oli pakeneminen julmuuteen ja seksuaaliseen perversioon.
     On mielenkiintoista kun Orwell toteaa, että moraali katosi ensin ns. vakavasta romaanista. High-brow kirjallisuudelta ei kukaan enää vuosisadan alun jälkeen odottanutkaan sankareita ja roistoja selvästi erottuvina ihmistyyppeinä. Sitä vastoin viihdekirjallisuudessa, massojen kirjallisuudessa hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat olivat vielä 1940-luvun taitteessa selviä ja havaittavia.
     Orwellia kauhistutti vuonna 1944, että siinä missä intellektuellit olivat hylänneet aikoja sitten käsityksen absoluuttisen hyvän ja pahan maailmasta, niin vasta nyt, erilaisten ”fasistien” johtaman totalitaarisen sodan riehuessa ympärillä ja Chasen romaanin ja sen kaltaisen romaanien luomassa ilmapiirissä, tavallinenkin ihminen oli hyväksymässä kaunokirjallisuuden, jossa selkeä moraali korvataan ns. realismilla.

Vaasa Oy 1979. Samana vuonna
suomennettiin myös William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin
(Sanctuary, 1931), josta Chase väitetään "kopioineen" romaaniinsa juonen.


Jääköön kysymys leijumaan: Onko jokainen kirja pakko lukea?
     Tässä kohtaa on tietenkin pidettävä kieli keskellä suuta.
     Olisi naiivia, jopa vaarallista sananvapauden näkökulmasta laatia listoja aiheista, joita kirjailijat saavat käsitellä tai tavoista joilla heidän pitää aiheitaan käsittellä.
     Mutta toisaalta sana on sanottava niin kuin se on.
     Myös moraalikritiikki on sallittua. Se täytyy sallia vaikka maailma näyttäisi nihilistiseltä sirkukselta. Graham Greene havaitsi aikoinaan, että moraalikriitikot, katoliset ja marxilaiset kirjoittajat saivat hänen romaaneistaan eniten irti. Greenellä oli vaikutelma, että he ymmärsivät muita paremmin kirjailijan tarkoituksen. (The Other Man – Conversations with Graham Greene by Marie-Francoise Allain, 1981 ja 1983.)
     Moraalikritiikin ”ongelma” on siinä, että se tekee lukijan levottomaksi, panee hänet kysymään itseltä miten suhtautua hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään ja siihen lopulta mikä on kirjailijan asennoituminen moraaliin. Selitykseksi ei riitä, että moraalittomuus on modernia.
     Moraalikriitikko saattaa epäillä, että kirjailija on ”väärässä” ja sellaistahan ei nykyajan konsensuskulttuurissa pidä epäillä.

----
Korjattu 15.10.2013:
Leighton Gagen romaanin nimi on Kuoleman huokaus - eikä henkäys kuten tekstissä alkuaan luki.

13 kommenttia:

  1. Luen tällä hetkellä todella kiusallista kirjaa, joka olisi vain huono romaani, ellei sen väitettäisi olevan kirjoitetun oikeista ihmisistä, jolloin siitä tulee ikäänkuin toisen osapuolen tilitys molempien tunnoista. Mielestäni tämä tällainen on eettisesti todella epäilyttävää, vaikka järkyttävillä teemoilla mässäilyä ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taika, tämä esimerkkisi jäi vaivaamaan mieltä.

      Onko kirjallisuuskritiikki tai kirjallisuuspuhe todellakin lähtökohdiltaan nykyään liian "maireaa", niin kuin toisaalla (Melender, Wilhelmsson) keskustellaan vai mistä johtuu että meistä jokainen (luulen) miettii pitkään jostakin todella huonosta kirjasta kirjoittaessaan, että kuinka julmasti tai kriittisesti saa/kannattaa/pitää puhua. Onko kirjallisuudesta sellaisenaan tullut "tabu" koska se on (meidän kirjoja lukevien mielestä) parempi "asia" kuin joku muu tai melkein kuin mikään muu asia maailmassa.

      Kysymys siis kuuluu: miksi me hemmotellaan kirjailijoita (tai ylipäänsä taiteilijoita)? Miksi me kohautamme olkapäitämme kun paperitehdas lopetetaan Voikkaalla tai Myllykoskella mutta hihkumme innosta väristen jos kuulemme että paperitehdas on muutettu taidenäyttelyksi tai musiikkihalliksi?

      Olen joskus pottuuntuneena ajatellut, että sitten vasta minä alan hihkua kun Kiasman tiloihin tulee S-market tai Finlandiatalosta tehdään farkkumyyjien kirpputori, mutta tällaista ei tietenkään saa sano ääneen. En siis sano!

      Mutta - minä en ainakaan ole tehnyt kenenkään tahansa sopimusta (en julkista enkä salaista) jossa lupaan olla haukkumatta huonoa, kelvotonta, moraalitonta, tyhjää taidetta. Uskon ettei moni muukaan ole sellaista sopimusta allekirjoittanut.

      No, jalat maahan takaisin - avustajasuhteeni aikanaan loppui Parnassoon joka kieltäytyi julkaisemasta negatiivisia arvosteluja suomalaisista romaaneista. Päätoimittaja (Juhani Salokannel) ilmoitti suojelevansa suomalaisia kirjailijoita, eli kulttuurilehden päätoimittajalla oli työsuojelijan posti hoidettavanaan.

      En sitä perustelua ymmärtänyt silloin enkä nyt, mutta pakkohan se oli hyväksyä. Luulen kuitenkin että kirjallisuudelle ja kulttuurille laajemminkin olisi eduksi mitä vähemmän "työsuojelijoita" hääräilee kentällä.

      Taiteilija ehkä näkee asian toisesta vinkkelistä.

      Poista
  2. Tuli mieleen vain tällaista idealistista ja naiivia. Minusta kirja on vähän kuin puheen jatkoa. Kaikenlaista puhetta ja kirjoja on olemassa. Kaikkea ei ole onneksi 'pakko' kuunnella/lukea, ja hyvyydestä ja pahuudesta/huonoudesta ollaan varmasti montaa mieltä. Lukijoitakin on kaikenlaisia ja lähtökohdat/odotukset erit. Miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen/tuollainen kirja? Haittaako sen kirjoittaminen ja olemassaolo ketään? Voisiko jotakuta toista kiinnostaa erilaiset asiat kuin minua, voisiko joku toinen nähdä asian eri tavalla, saada irti jotain muuta?

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista, Taika ja Sanna. Osutte asian ytimeen, vaikka vähän eri suunnista tullen. Oma ajatteluni tällä viikolla vähän sekavaa, kun pää on flunssainen - tai asia erinomaisen vaikea.

    Taikan esimerkissä kriitikolla - jos hän esimerkin kertomasta kirjasta kirjoittaa - lienee ehdoton oikeus sanoa mielipiteensä ja asettaa teos todella kriittiseen valoon. Ja minusta ehkä kriitikolla on jopa velvollisuus kritisoida tuota kirjaa.

    Toisaalta, niin kuin Sanna sanot: kirjatkin ovat puhetta ja keskustelua eikä todellakaan kaikkea tarvitse sietää mutta ei myöskään kuunnella. On lupa jättää kirja kesken, vaihtaa radion tai telkkarin kanavaa eikä kaikesta tarvitse tehdä numeroa. On paljon yhdentekevää (mitätöntäkin) puhetta jonka voi jättää omaan arvoonsa. Kaikesta ei kannata eikä pidä kirjoittaa (eikä hermostua).

    Minulla tietysti on ollut - ainakin joskus muinoin - tapana hermostua mistä tahansa ja puuttua mihin tahansa kirjoitettuun ja sanottuun, mutta tuosta paheesta olen yrittänyt ainakin vähän parantua.

    Siksipä, tai siitä huolimatta, tämän viikon pakinassa onkin, ehkä, ajatuksia jotka liikkuvat "vaarallisella" rajalla - sananvapaus on sentään aika iso asia, jota ei noin vaan saa asettaa kyseenalaiseksi.

    Mutta jälleen toisaalta - jos kirjailija tekee romaanistaan "julistuksen" (niin kuin Sartren mielestä kaikkien kirjailijoiden pitäisi aina tehdä), niin "moraalikriitikon" pitäisi kai kertoa kantansa tuohon "julistukseen", jos ei muuten niin kuluttajanvalistusmielessä (tulipa kauhea sanahirviö).

    Monien mielestä (enkä väitä että he ovat väärässä) kaunokirjallisuutta kantsii tarkastella vain lauseiden ja rakenteiden esteettisenä rakennuksena. Mutta toisten, ja olen ehkä itse tähän joukkoon asettunut, silläkin on väliä mitä rakennuksessa tapahtuu, miten se liittyy ympäröivään kaupunkiin ja miksi rakennuksessa joillakin on parempi olla kuin toisilla. (Sekavasti kielikuvia käyttäen!)

    VastaaPoista
  4. Minusta tuo rakennuskielikuva oli loistava! Ja rakennuksia kai tarkastellaankin noista molemmista perspektiiveistä. Kirjallisuuttakin voi(si)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, rakennusmetafora ei varmaankaan ollut minun omaa keksintöäni, olikohan jossain Rothin romaanissa semmoinen ajatus - kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa. Vai siteerasiko Roth silloin Henry Jamesia? Tänään mielikuvani takkuavat.

      Mutta - kunpa aina jaksaisinkin pohtia asiaa vähintääkin sekä että! Seiniä ja huoneita, ikkunoita joista näkee sisälle ja ulos. Ovia joista pääsee sisälle, jos haluaa sisälle mennä, ja sitten vielä ketä siellä kulkee, millä asialla jne. Missä vaatteissa, hyvinkö puettuina?

      No, kirjoista kirjoittaminen on lopulta siksi antoisaa että kirjoituksen kohteena on koko maailma ja elämä, oma ja vieraat. Ja siksi että saa valita rakennuksen josta katsoo ulos ja sisälle.

      Poista
  5. Vielä tarkennettava: minusta kirjoista 'saavat' kriitikot, ja muutkin, olla kaikenlaista mieltä. Puhe saa jatkua, saa katsoa sisältä tai ulkoa. Teilatakin, jos on perusteita. Arvioitakin voidaan arvottaa, jotkut parempia kuin toiset, riippuen siitä, mitä kaivataan. Siitä en kuitenkaan pidä, että jos joku 'ei tykkää', kirja on turha tai sitä ei olisi pitänyt kirjoittaa/julkaista lainkaan. Silloin painitaan eri kategoriassa, erilaisen vallan kahvassa.
    Moraalinvartijoita on ollut aina. Ja muitakin vartijoita. Ihan hyvä, että monenlaisia ääniä kuuluu, antavat ajateltavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Minä ajattelin rakennusta ihan yksittäisenä kirjanakin. Lukija katselee sitä milloin mistäkin vinkkelistä ja lukeminen laittaa aivot linkkaamaan kaikkeen muuhun koettuun ja luettuun. Onneksi yksittäisen lukijan ei ole pakko koluta rakennusta ja ympäristöä läpikotaisin. Jätä hommaa muillekin, ei painetta :) uskon, että täysi läpikotaisuus olisi muutenkin mahdotonta: aina on näköaloja, huoneita ja ikkunoita, jotka aukenevat jollekin toiselle. Asukas näkee rakennuksen toisella tapaa kuin arkkitehti tai koditon.

      Poista
    2. Platonin Valtiossa filosofi pohtii kuka tietää parhaiten millaiset hevosen suitset ja ohjakset ovat. Tietääkö suitsista ja ohjaksista taulun maalannut taiteilija niiden laadun? Vai suitset ja ohjakset valmistaneet seppä ja nahkatyöntekijä? Vai olisiko niin, ja tähän filosofi päätyy, että vain suitsien ja ohjaksien käyttäjä, hevosmies tietää ovatko nuo vehkeet kunnollisia?

      Tämä esimerkki kummittelee joskus/usein mielessä kun miettii taiteen suhdetta todellisuuteen - voiko noin rinnastaa vai ei. En tiedä vai tiedänkö...?

      Poista
    3. En tiedä vastausta, mutta kysymys on varmasti oikea :)

      Poista
    4. Sitä täytyy sitten ryhtyä pohtimaan! Kulttuuri vs. todellisuus hevosmiesten tulkitsemana!

      Hevosmiesten tietotoimisto (joka yleensä tietää kaiken) on sitten eri asia.

      Poista
  6. Muistaakseni J. M. Coetzee käsitteli samantapaista teemaa romaanissaan Elizabeth Costello, mutta kirjailijan, ei lukijan näkökulmasta, esittäen kysymyksen "onko olemassa aiheita joista ei pitäisi kirjoittaa?"

    Esimerkkinä Coetzeen romaanissa on kirjailija joka kirjoittaa teosta natsien hirmuteoista, ja Coetzeen kysymys lukijalle on, mitä tällaisesta aiheesta kirjoittaminen tekee ihmiselle, ja onko tällaisesta aiheesta kirjoittaminen mielenterveyden menettämisen arvoista.

    Mutta sitten on vielä sekin, että aiheesta kuin aiheesta voi kirjoittaa eri tavoilla, toiset vammauttavat, toiset parantavat.

    Jos samalla teemalla jatketaan, Imre Kertészin romaani Kohtalottomuus puhuu aiheesta josta oikeastaan ei voi puhua, sillä Kertész joutui 14-vuotiaana unkarinjuutalaisena ensin Auschwitzin ja myöhemmin Buchenwaldin keskitysleirille. Mutta silti, Kertészin romaani on mestariteos, joka kuvaa inhimillisen onnellisuuden kokemusta hirviömäisen koneiston rattaissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska noin varmaankin on, niin jonkinlaiseksi paradoksiksi jää ettei asiaa (kirjoittamisen mahdollista kiellettyä rajaa) oikeastaan voi ryhtyä pohtimaan tai ei ainakaan esittämään ehdottomia neuvoja.

      Ja jos näin on, niin sittenkö vastuu jää kirjailijan leveille tai kapeille harteille? Riittääkö lukijalle ja lukijan yhteisölle että kirjailijalla "on hyvä" tarkoitus kirjoittaessaan pahasta?

      Tuon kysymyksen jälkeen me besserwisserit ryhdymme kyselemään, että tietääkö kirjailija itsekään "mitä hän tarkoittaa" vai luuleeko hän vain tietävänsä kirjansa tarkoituksen - ja lukijaha sen lopulta tietää, vai pitääkö sanoa että lukija "tietää".

      Tämä taas alkaa kuulostaa "vennamolaiselta estetiikalta". Silti tekisi mieli sanoa ettei kirjailijan hyvää tarkoitusta pelasta mikään jos lukijat eivät tuota tarkoitusta löydä.

      Yhtä kaikki, kirjallisuudessa ja elokuvassa myös "pahat aiheet" näyttävät elävän jonkinlaisina muotivirtauksina - ja sitä kai tuo lainaamani Cleeves kritisoi.

      Poista