Käännetyt jäähyväiset, pitkät

[esimerkki Raymond Chandlerin proosan suomentamisesta]

Palstan ”kummisedän” Raymond Chandlerin (1888-1959) syntymästä tuli kuluneeksi heinäkuun 23. päivänä 125 vuotta. Minä en huomannut noteerata merkkipäivää.

      Onneksi Jokke kirjoitti viime viikolla mainion ja innostuneen arvioinnin Chandlerin pääteoksesta Pitkät jäähyväiset (Jokken Kirjanurkka29.7), jossa hän mm. kiitteli romaanin suomennosta sanomalla että ”Eero Ahmavaaran käännös on minusta hyvä ja toimiva, tekstissä on jonkin verran nykyään jo vanhahtavia sanoja....”

      Minäkin olen aina pitänyt Ahmavaaran käännöksistä, mutta niistä pitäminen, ja varsinkin Pitkien jäähyväisten suomennoksesta pitäminen on jossain määrin pulmallista, koska Ahmavaara jätti alkuteoksesta pitkiä pätkiä kääntämättä ja muutenkin teksti tuntuu huolimattomalta, tai ainakin huolettomalta ja vapaasti lennokkaalta.

      Ahmavaaran ”tyylissä” on kuitenkin sellaista rentoutta mikä nähdäkseni puuttuu Kalevi Nyytäjän 80-luvun Chandler-suomennoksista. Reilusti on kuitenkin tunnustettava, että Nyytäjän käännökset ovat lähempänä alkutekstiä ja uskollisempia sille.

      Tästä huolimatta Ahmavaaran käännökset leimautuvat minun päässäni Chandlerin ”kieleksi” ja ”tyyliksi”, koska olen niiden kautta Chandlerini lukenut, jo 50-luvun lopulla jos oikein muistan. Voihan olla, että sille joka lukee ensimmäiseksi Nyytäjän tarkemmat suomennokset, Chandler lähtee lentoon ja kotiutuu Nyytäjän ”tyylissä” ja ”kielessä”.

No, koska meillä on etuoikeus lukea Chandleria kahden suomentajan teksteistä, ajattelin ottaa yhden esimerkin molempien kynänjäljestä. Blogiin kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse ajatella merkkimääriä – sanomalehteen näin pitkiä lainauksia ei saisi millään sopimaan. Siihen tarvittaisiin pari tabloidisivua eikä sellaisia ole tarjolla, sääli kyllä.

     Pitkistä jäähyväisistä sen verran että Raymond Chandler kirjoitti sitä kolmisen vuotta 1950-luvun alussa. Hänen vaimonsa, kirjailijaa 18 vuotta vanhempi Cissy, oli jo hyvin sairas ja eli viimeisiä vuosiaan. Chandler oli kosteiden Hollywood-vuosien jälkeen elänyt monta vuotta täysin raittiina, mutta vuoden 1952 Englanninmatkan aikana hän palasi taas alkoholin pariin ja laivamatkalla kotiin Amerikkaan ”opetteli” juomaan gimlettejä, drinkkejä jotka Pitkissä jäähyväisissä rituaalinomaisesti kuvastavat Philip Marlowen ja Terry Lennoxin ystävyysuhdetta.

     Romaanissa on kosolti erilaisia aiheita ja teemoja, niin kuin Jokke kirjoituksessaan kuvasi, mutta yksi keskeisimpiä on kahden miehen välinen ystävyys ja siinä koettu pettymys. Tässä romaanissa Chandlerin ”sankari” Marlowe ei enää ole ulkopuolinen tarkkailija vaan hänestä tulee tunteellinen ja tunteva ihminen jonka elämä kietoutuu tarinan muiden henkilöiden elämään.

     Kun Chandler sai romaaninsa valmiiksi vuonna 1952 ja lähetti käsikirjoituksen kirjallisuusagentilleen, hän sai palautteen että Marlowesta oli tullut liian sentimentaalinen, liiaksi kristushahmo. Chandler otti ”tylyn” kritiikin vastaan, mutta katkaisi suhteensa pitkäaikaiseen agenttiinsa. Hän kirjoitti suuren osan romaanista uudestaan.

     Pitkät jäähyväiset ilmestyi Englannissa loppuvuodesta 1953 ja Yhdysvalloissa seuraavana keväänä. Chandlerin vaimo kuoli sitten joulukuussa. Chandler oli liian humalassa osallistuakseen rakkaansa hautajaisiin.

Englantilaisen ensimmäisen painoksen kansi.
Ote Matthew J. Bruccolin kirjasta Raymond Chandler - A Descriptive Bibliography
University of Pittsburgh Press 1979

Seuraava katkelma on Pitkien jäähyväisten (The Long Good-Bye) neljännen luvun alusta.

The last time we had a drink in a bar was in May and it was earlier than usual, just after four o'clock. He [Terry Lennox] looked tired and thinner but he looked around with a slow smile of pleasure.

     ”I like bars just after they open for the evening. When the air inside is still cool and clean and everything is shiny and the bar-keep is giving himself that last look in the mirror to see if his tie is straight and his hair is smooth. I like the neat bottles on the bar back and the lovely shining glasses and the anticipation. I like to watch the man mix the first one of the evening and put it down on a crisp mat and put the little folded napkin beside it. I like to taste it slowly. The first quiet drink of the evening in a quiet bar – that's wonderful.”

     I agreed him.

     ”Alcohol is like love,” he said. ”The first kiss is magic, the second is intimate, the third is routine. After that you take the girl's clothes off.”

     ”Is that bad?” I asked him.

     ”It's excitiment of a high order, but it's an impure emotion – impure in the aesthetic sense. I'm not sneering at sex. It's necessary and it doesn't have to be ugly. But it always has to be managed. Making it glamorous is a billion-dollar industry and it costs every cent of it.”

Sama kohtaus Eero Ahmavaaran kääntämänä vuonna 1956 (WSOY, SaPo 17.)

Viimeisen kerran kohotimme yhdessä lasia baarissa toukokuussa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä kello oli vasta vähän yli neljä. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta, mutta katseli ympärilleen hymyillen hidasta mielihyvän hymyä.

     ”Minä pidän baareista juuri sillä hetkellä, kun ne ovat auenneet vastaanottamaan iltaa. Kun ilma sisällä on vielä viileää ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimies vilkaisee viimeisen kerran kuvastimeen todetakseen että solmuke on suorassa ja tukka järjestyksessä. Pidän baarin takana olevista siisteistä pulloista ja loistavista laseista ja odotuksesta. Minusta on mukavaa katsella, kuinka baarimies sekoittaa illan ensimmäisen lasin ja panee sen eteesi ja pistää viereen pienen laskostetun lautasliinan. Minusta on mukavaa maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen levollinen ryyppy levollisessa baarissa – se on ihmeellinen.”

     Yhdyin häneen.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen läheisyyttä, kolmas tottumusta. Ja sen jälkeen ollaankin jo siinä vaiheessa, jolloin tytön vaatteet riisutaan.”

     ”Eikö se sitten ole mukavaa?” kysyin.

     ”Se on jännittävin toimitus, mutta se ei ole puhdas tunne, puhdas esteettisessä mielessä. En halveksi sukupuolielämää. Se on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta nykyisin sitä täytyy aina rummuttaa. Siitä on tehty miljardin dollarin teollisuutta.”

Kalevi Nyytäjän suomennos ilmestyi vuonna 1988.

Toukokuussa kävimme viimeisen kerran baarissa ryypyllä, ja se tapahtui aikaisemmin kuin muulloin, heti neljän jälkeen. Terry näytti väsyneeltä ja laihemmalta, mutta hän katseli ympärilleen hidas tyytyväinen hymy huulillaan.

     ”Minä pidän baareista silloin kun ne juuri ovat avanneet ovensa illaksi. Kun ilma on sisällä vielä vilpoista ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimikko vilkaisee vielä viimeisen kerran peilistä, onko solmio suorassa ja tukka sileä. Minä pidän baarin takaseinän siisteistä pulloriveistä ja kauniista kiiltävistä laseista ja odotuksen tunnelmasta. Tuntuu mukavalta katsella, kun mies sekoittaa illan ensimmäisen ryypyn ja asettaa sen puhtaalle lasinaluselle ja panee sen viereen pienen taitetun lautasliinan. Minä haluan maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen rauhallinen ryyppy hiljaisessa baarissa – ihanaa.”

     Olin hänen kanssaan samaa mieltä.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus”, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen on läheisyyttä, kolmas on rutiinia. Sen jälkeen voit jo riisua tytön.”

     ”Onko se paha asia?” kysyin häneltä.

     ”Se tuntuu vahvasti kiihottavalta, mutta se on epäpuhdas tunne – epäpuhdas esteettisessä mielessä. En minä yritä irvailla seksiä. Seksi on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta se on aina voitava pitää aisoissa. Jotta seksiin saadaan hohtoa on olemassa miljardin dollarin teollisuus, ja se on pennilleen hintansa arvoinen.”

Edellä olevia voi sitten lukea ”sillä silmällä” ja jokaisella on oikeus johtopäätöksiin – jos ei muusta niin luonnollisen (avoimen) kielen monitulkintaisuudesta ainakin. Kysyä myös voi, onko kumpikaan kääntäjä ymmärtänyt täsmälleen mitä Chandler sanoo kahdessa viimeisessä lauseessa.

     ”Kääntäjän kannalta Chandleria on nautinnollisempaa lukea kuin kääntää”,

Kalevi Nyytäjä muisteli Chandler-urakkaansa kirjoituskokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset (Like 1994. Toim. Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.) ”Mitä enemmän kirjailijan sanaa ja lausetta arvostaa ja kunnioittaa, sitä kovemmaksi käyvät suorituspaineet.”

     Nyytäjä sanoi, että suomenkieli on liian kaukana englannista jotta kääntäminen onnistuisi loppuun asti; jotta tyylin ja rytmin tavoittaisi pilkulleen. ”Kun kirjailija käyttää nopearytmisessä tilannekuvauksessa tai tietyntyyppisessä dialogissa lyhyitä yksi- tai kaksitavuisia sanoja, ei suomen kielen puolelta läheskään aina löydy yhtä lyhyitä sanoja.”

     Nyytäjä valitteli suomenkielen raskassoutuisuutta, sijapäätteiden ja taivustusmuotojen ryteikköä. Siksi – siksikin – käännöksestä putoaa aina jotakin pois. ”Jos haluaa olla tarkka, ei aina onnistu olemaan niin luonteva kuin moni lukija ehkä toivoisi”, Nyytäjä jatkoi itsetutkiskelua. ”Tai sitten päinvastoin. Silti uskoisin, että Chandleria suomeksi käännettäessä on parempi olla pidättyvä kuin jaaritteleva, semminkin kun suomen kielen luonne houkuttelee laverteluun, koristeluun, ylimääräisiin sävytyksiin.”

     Kulttuurin vivahteet ovat hienojakoisia, vaikeita kuljettaa kielestä toiseen.

     Nyytäjä huomautti kirjoituksessaan, että amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanikielen letkauttelulle (wisecracking) ja julmistelulle (tough talk) ei oikein tahdo löytyä suomenkielistä kielirekisteriä. Ja juuri tuollaisella kielellä romaanien henkilöt käyvät henkistä ”taistelua” tilasta ja vaikutusvallasta toisiin ihmisiin nähden.

     Kun Nyytäjä luonnehtii Chandlerin kielen tyyliä ”apeaksi ironiaksi” hän osuu tiukasti Chandlerin romaanien mielenmaiseman keskiöön. Harmillista kyllä Nyytäjä tavoitti tuon apean ironian ehkä huonommin kuin Eero Ahmavaara.

    Kenties Nyytäjä sittenkin kunnioitti liikaa Chandlerin sanaa ja lausetta.

P.S 

Tämänkertaisen pakinassa tekstin muotoilu ei ole sitä mitä haluaisin; muutos aikaisempaan johtunee bloggerista tai käyttämästäni tekstinkäsittelyohjelmasta johon asensin uuden version. Hemmetti!