Jörn Donner ja vapaus

[henkilökohtaisesti]

Jörn Donner täyttää tänään 5.2.2013 kahdeksankymmentä vuotta.

     Onneksi olkoon!

     Onneksi olkoon pitkästä ja monipolvisesta urasta kirjailijana, elokuvantekijänä, hallintomiehenä ja ennen kaikkea pikkuporvarien ja tätien ärsyttäjänä.

     Suomalaisessa intelligentsiassa on harvoja ihmisiä, joita tekee mieli kuvata epiteetillä ”man of letters”. Donneria voisi niin kuvata, mutta se tuntuu vähättelyltä. Man of lettersin kuvittelee istuvan kirjaston perimmäisessä nurkassa ja punovan älyn säikeistä silloin tällöin julkisuuteen pääseviä välähdyksiä. Donner ei ole pysytellyt kirjaston peränurkassa, vaikka hän on epäilemättä istunut kirjoittamassa tuhansia tunteja. Porvareita ärsyttääkseen hän, suomenruotsalaisen porvarisluokan poika, on hypännyt valoon ja nauttinut julkisuudesta, jolle ei liene vertaa Suomessa. Välillä Donner on esiintynyt kommunistina, välillä ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalina porvarina ja toisinaan siinä keskellä demarina. 

     Kameleontilla on kaikki värit ja silti se toivoo ettei ympäristö pitäisi sitä kenenkään värisenä.

     Nyt kun myönteinen julkisuus näyttää melkein syleilevän Donnerin kuoliaaksi, hän ehkä kavahtaa mitä tuli tehdyksi. Mikä meni vikaan, kun minua niin rakastetaan? Vastaako mammuttimainen omaelämäkerrallinen romaani Mammutti tähän?

     ”Hän [Jakob] ei halunnut vastuuta, hän ei halunnut silmiä eikä korvia, hän halusi vapauden”, kirjoitti Donner alter egostaan Jacobista romaanissa Jakob ja kylmä rauha (1979, Jakob och friheten 1978).

 tänään tänään tänään

Tänään ei aio esittää uutta tulkintaa Jörn Donnerista kirjailijana, enkä kertoa kuinka erinomaisia elokuvia hän on ohjannut. Enhän edes tiedä ovatko Donnerin filmit erinomaisia vai pelkkä vitsi, niin kuin joku jossakin arveli. Kirjailijana Donner on kaikkea muuta kuin vitsi.

     Arkistoja selaillen, omia ja muiden, vedän jonkinlaisen pikakuvan Jörn Donnerista. Muistikuvat ovat arkisto johon ei pidä ehdottamasti luottaa. Muisti muistaa sinne päin. Kevättuulia myötäillen.

        Lenita Airisto, Donner, Hannu Taanila, Edvin Laine Jatkoajassa.

        Kuvakaappaus Yle Elävä arkisto. 

     Donner ponnahti suomalaisten tietoisuuteen Yleisradion Jatkoaika-ohjelmassa. Luulen että näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka en ole varma. Siitä olen varma, että ryhdyin lukemaan Donnerin kirjoja vasta 70-luvun lopulla.

     Lokakuussa 1967 Lenita Airisto haastatteli Jatkoajassa Donneria suomalaisen miehen seksikkyydestä. Jatkoaika oli legendaarinen talkshow, jossa puhuttiin lauantai-iltaisin niin kauan kun huvitti. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1969 Jatkoajassa käytiin suurta elokuvakeskustelua Airiston ja Hannu Taanilan johdolla.

     Keskustelu kiihtyi Edvin Laineen ja Timo Bergholmin – jota Laine kutsui kollaasitaiteilijaksi – väliseksi sanailuksi, missä Bergholm helli epäkaupallista elokuvatuotantoa ja vaati kunnallisia elokuvateattereita. Jörn Donner, joka oli juuri saanut Jussi-palkinnon elokuvastaan Mustaa valkoisella (1968) ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, mutta nyt jälkeenpäin Ylen Elävästä arkistosta keskustelua katsottuna Donner oli lähempänä Lainetta. Elokuvan tekeminen on aina liiketaloutta ja taidetta eikä sille mitään voi, Donner sanoi. Donner muistutti, että Bergholmin filmin Punahilkka (jonka Donner tuotti) "kustansi" Mikko Niskasen aiempi menestyselokuva.

     Tämä keskustelu liittyy omaan kirjoittajan historiaani sillä tavalla, että ohjelman päätyttyä kirjoitin kiihtyneenä ensimmäisen julkisuuteen päätyneen juttuni. Puolustin siinä Timo Bergholmia ja pidin Lainetta ja Lenita Airistoa kaikkea uutta pelkäävinä tolloina. Donneria en jutussani maininnut.

     Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm. Mutta Donner muutti keskustelun kuluessa kameleontin tavoin väriä. Ohjelman alkupuolella hän oli ylimielinen ja pelleili Airiston tyhmille kysymyksille. Sitten yhtäkkiä Donner terästyi ja puhui pelkkää asiaa, älykkäästi ja viisaasti.

     Ensimmäinen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 25.2.1969 otsikolla Hyvä, Pahat ja Rumat. Täytin sinä päivänä 22 vuotta.

Joskus vuosien 1963-64 paikkeilla Kotkan Lyseossa järjestettiin eräänä lauantai-iltana konsut (oppilaille järjestetty tanssi-ilta), joissa soitti joko The Scaffolds tai The Sounds ja minäkin olin paikalla, vaikka en uskaltanut tyttöjä tanssiin hakea.

     Koulun juhlasaliin vievissä kierreportaissa seisoskeli tyttöryhmä jonka keskipisteenä oli pitkätukkainen, eksoottisen kaunis Kristiina Halkola. Häntä sanottiin intiaanitytöksi.

     Tämä muistikuva saattaa olla virheellinen. En ole varma kenestä oli kysymys. Wikipedia ei kerro oliko Halkola Kotkassa tai Karhulassa tuohon aikaan.

     Joka tapauksessa muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina Halkola ja Jörn Donner ajoivat elokuvassa Mustaa valkoisella Kotkan torille syömään munkkeja. Torilla, munkkeja syödessä, Kristiina Halkola, niin muistelen, sanoo: ”Kotka on paska paikka.” (*)

     Tätä oli aikanaan vaikea hyväksyä.

     Kohtauksessa on kaksi fataalia virhettä.

     Kotkan torilta sai (ja ehkä saa vieläkin) Suomen parhaita ”possoja”, ei munkkeja. Toiseksi: kukaan kotkalainen ei suostu sanomaan, ei edes fiktiossa, että Kotka on paska paikka.

     Halkola teki tisseistä kauhean numeron, mutta unohti kokonaan mitä tuli sanoneeksi Kotkassa.

  olen olen olen

Olen jutellut Jörn Donnerin kanssa kaksi kertaa. Lyhyesti, ohimennen, jälkiä jättämättä.

     Tai on minuun jälki jäänyt.

     70-luvun lopulla – ja siihen aikaan Donner ilmeisesti työskenteli hallintomiehenä Ruotsissa – Donner istahti hetkeksi Eino Leinon -seuran kokouksessa pöytäämme. Ehkä siksi että siinä istui myös Risto Hannula, Demarin kulttuuritoimittaja. Risto tunsi Donnerin koska Donner asui Porissa siviilipalvelusaikoinaan Riston vanhempien asunnossa.

     Hetken seuranamme istuessaan Donner kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin epäillä, että tuleeko niin suuresta urakasta mitään. Donner vakuutti hyväntahtoisesti selviytyvänsä siitä.

     Ja selviytyi. Andersien suvusta kertovaan romaanisarjaan tuli lopulta 11 teosta. En tiedä tuleeko vielä lisää.

     Toisen kerran juttelin Donnerin kanssa Suomen Pankin juhlahuoneistossa toukokuussa 1991. Isäni oli juuri kuollut ja se varjosti mieltäni.

     Kalevi Sorsa oli kutsunut kokkareille runsaasti taiteilijoita. Hänen esseekokoelmansa Paikallisjunalla Eurooppaan, jonka toimitin, tai Sorsan sanoin tuotin, oli ilmestynyt helmikuussa. Pekka Tarkka kirjoitti siitä melkein ylistävän arvostelun. Se lämmitti tekstien viimeistelijän mieltä. Olen yhä ylpeä teokselle keksimästäni nimestä, jonka johdin Paul Therouxin kirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

     Kun kuvataiteilija Kimmo Kaivanto ilmestyi paikalle, menin parin drinkin rohkaisemana hänen luokseen ja kerroin päin naamaa, että olimme vaimoni kanssa antaneet kissallemme nimen Kimmo Kaivanto - ”kostoksi” siitä että Kaivannolla oli lehtijutun mukaan Kyösti-niminen koira.

     Kaivanto katsoi minua kuin keväiseltä jalkakäytävältä kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa. Hän ei halunnut tai osannut kuvitella, millaista elämä olisi Kimmo Kaivanto -nimisenä kissana.

     Istuimme, minä ja vaimoni, hetken viehättävän Elina Salon kanssa. Hän tuntui jotenkin yksinäiseltä ja olisi halunnut jutella meidän kanssamme. Mutta minun piti päästä juttelemaan Veijo Meren kanssa, jota kiinnosti miten olimme Sorsan kanssa toteuttaneet esseekokoelman. Mutta kun huomasin, että Jörn Donnerin pöydässä oli tilaa, änkesin juttelemaan Donnerin kanssa.

     En muista mitä sanoin tai mistä puhuttiin. Tuskin mitään oleellista. Donner – samoin kuin esimerkisi Paavo Lipponen – ovat niin ylivertaisia älyssään ja tietämyksessään että tavallisen Salovaaran päästä vähänkin fiksut ajatukset luikahtavat karkuun ja jäljelle jää latteuksia suusta päästettäväksi.

     Jos olen jotakin katunut, niin sitä että en jäänyt keskustelemaan Elina Salon kanssa. Illan loppupuoli sujui sympaattisen Erkki Junkkarisen ja hänen vaimonsa kanssa.

    jostakin jostakin jostakin

”Jostakin kummallisesta syystä olen mielessäni yhdistänyt Jörn Donnerin (s. 1933) moneen muuhun asiaan, mutta en vakavasti otettavaan kaunokirjallisuuteen”, aloitin Demarissa joulukuussa 1979 arvosteluni Jakobista ja kylmästä rauhasta.

     ”Tämä vahinko minun on pidettävä hyvänäni”, jatkoin. ”Nyt olen lukenut Donnerin Anders-sarjan kolme romaania yhtä kyytiä ja ymmärrän miksi Donner muuassa radiohaastattelussa sanoi pitävänsä itseään ensi sijassa kirjailijana. Sitä hän on.”

     Tuossa arvostelussa totesin, että Donnerin romaaneissa on symmetriaa, jota hän lähestyy eri tahoilta:

     ”Kysymys on lojaalisuuden ja vapauden vastakohdasta. Siitä kuinka yksilön on taiteiltava nuoran pyörryttävässä korkeudessa. Toisella puolella on hänen yksilöllinen vapautensa: ehdoton riippumattomuus. Toisella puolella on yhteenkuuluvuus yhteisön elämään: perheeseen, sukuun, luokkaan, kansaan, ihmiskuntaan.”

     Samalla kun kiittelin romaania, sanoin että se tuntuu jotenkin rikkinäiseltä, huonommalta kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania. Mutta epäilin sen johtuvan siitä, että tässä Jakobissa Donner törmäsi niin omakohtaisiin muistoihin ettei hän voinut käsitellä niitä ehjästi:

     ”Mutta en usko, että kysymys on romaanin huonoudesta tai tasapainottomuudesta. Pikemmin siitä, että kirjailija ei enää voi olla puolueeton, vapaasti kriittinen, viileästi sivussa. Hän on ollut mukana: hän on yhä mukana. Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.”

     Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.

  edellisestä edellisestä edellistä

Edellisestä voisi päätellä, että olin myyty mies.

Mutta ei se niin mene. Ei koskaan.

     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista”, sanoi Franz Kafka (Keisarin viesti). ”Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.”

     Totuus. Valo irvinaamalla!

     ”Jörn Donner on vankalla pohjalla kirjoittaessaan Jörn Donnerista, kuinkas muuten”, minä ironisoin Demarissa toukokuussa 1980 arvostellessani Donnerin teoksen Ihmisen ääni. ”Kirjoittaessaan yhteiskunnasta hän tekee tahtomattaan tiettäväksi, että nyky-yhteiskunnasta Jörn Donner tietää hyvin vähän. Sitä enemmän hänellä on sitä koskevia ennakkoluuloja, vääriä tietoja, pikkuporvarillisia pelkoja.”

     Väitin että entinen radikaali oli huomaamattaan muuttunut konservatiiviksi.

     ”Donner sanoo, että hän oli liian radikaali liian varhain. Hän on pyrkinyt aina uimaan vastavirtaan. Yhä hän sitä haluaa. Toiset uivat myötävirtaan, toiset vastavirtaan, jotkut uivat akanvirtaan. Samassa virrassa kaikki tyynni.”

     Epäilin arvostelussani ettei Donner huomannut kuuluvansa hyvinkin muodikkaasti suomalaisen älymystön silloiseen uusliikkeeseen joka hyökkäsi porvarillisissa tiedotusvälineissä keinoja ja tapoja kaihtamatta työväenliikkeen ja ammattiyhdistysväen kimppuun.

     Juttuni lopulla vihjaisin, että Suomeen on syntynyt älymystön smpläistynyt kärkijoukko. Kehotin Donneria tulemaan lentokoneesta maan pinnalle. Silloin hän huomaa ettei hän seisokaan rannalla yksin:

     ”Samalla rannalla on joukko suomalaista älymystöä; silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne. Erno Paasilinna on juuri kömpinyt joukkoon mukaan, vaatteet vielä märkänä.

     Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.

     Siinä sitä tyhjennetään älyllistä rakkoa, yhdessä miehissä.

     Suoraan niiden niskaan, jotka uivat virrassa, myötävirtaan, vastavirtaan, akanvirtaan.”

   mutta mutta mutta

Mutta tuuli kääntyy. Ainahan se kääntyy.

     ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.” (Kafka.)

     ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa 11.6.1983. Käsillä oli Donnerin romaani Itsenäisyyspäivä.

     ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.

     Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jota väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä olen vain kyllästynyt tolkuttomaan keskusteluun´kovista´ ja ´pehmeistä´ arvoista... tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen keskusteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.”

     Silloin, kesän alussa 1983 tuntui että Donner poikkesi suomalaisista kirjailijoista´: ”Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei usko, että taide on tärkeämpää kuin elämä.”

     ”Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.”

     Lisäsin: ”Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.”

     Varmistin: ”Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.”

     Liioittelinko?

     Onko Suomessa vieläkään jälkiteollisen ajan runoilijoita?

  lopuksi lopuksi lopuksi

Lopuksi. Huipennus. Zeniitti.

     ”Loistava Jörn Donner”, otsikoin koko sivun mittaisen arvostelun Demarissa 6.11.1985.

     ”Isä ja poika on kuudes romaani Jörn Donnerin monitahoisessa Anders-sarjassa. Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta Isä ja poika näyttää jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä.   Se on sitä ajatuksellisesti että taiteellisesti: häikäisevä huippu, kiintopiste.”

     Kesäkuussa 1985, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kun Donner oli vähän yli viisikymppinen ja minä alle neljänkymmenen, minä tunnustin lukeneeni Isää ja poikaa melkein kyynelsilmin.

     ”Liikutus ja mielihyvä eivät johtuneet romaanin sentimentaalisuudesta vaan siitä että tajusin lukevani nerokasta, taitavaa, älykästä ja sujuvaa kirjailijaa, sellaista joita ei uskoisi Suomessa kasvavan. Tällä kertaa proosa on   Donnerin muovailuvahaa, jolla hän saa lukijan pään pyörälle ja haukkomaan henkeään; fiktion ja toden sekoitussuhde pistäisi jonkun John Irvingin ja Philip Rothin kadehtimaan tämän suomalaisen Donnerin taitoja.”

     Paljon sanottu. Ylisanoja? En tiedä. Nyt.

     Mutta tästä on kysymys, ota tai jätä, valossa tai varjossa, uskaltaudu tai peräänny:

    ”Anders-sarjan romaaneilla Donner on ´tutkinut´ sitoutumisen erilaisia muotoja. Hän on kuvannut yksilön sitoutumista perheeseen, sukuun, isänmaahan, luokkaan ja toiseen yksilöön. Ja yhä uudestaan Donnerin henkilöt ovat joutuneet ristiriitaan oman kapinallisuutensa ja sitoutumistarpeensa välillä. Yhä uudestaan näiden ihmisten on täytynyt oppia, että kukaan ei ole yksin, että ehdotonta vapautta ei ole olemassa... Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen muutos, johon itse kukin joutuu osallistumaan, tavalla tai toisella, puolesta tai vastaan.”

    mikä mikä mikä

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, sanoi Kafka.

     Minä myötäilen.

     Nyt Runebergin ja Donnerin syntymäpäivänä.

(*)
Täsmennys 15.2.2013

Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."

Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).