torstai 1. joulukuuta 2016

Pimeässä huoneessa

[valon välähdyksiä]

Museokadun Cinema - eräänlainen olohuone.

Ihminen on muistinsa.
    Hyvässä ja pahassa.
    Menneisyydelle voi kääntää selkänsä, mutta ei se katoa. Sitä voi katsoa silmästä silmään, mutta se ei palaa.
    Mitä kovempaa juokset, sitä kauemmaksi pääset.
    Aivojen toimintaa käsittelevien tutkimuksien mukaan ”voi väittää, että mitään ei unohdeta”, kirjoitti englantilainen biokemisti Steven Rose vuonna 1992 kirjassaan Molekyyleistä muistiksi. ”On vain osattava kysyä mitä muistissa on.”
    Nykytiedon mukaan siellä voi olla muutakin kuin muistoja siitä mitä todella on tapahtunut.


Syksystä 1967 lähtien opiskelin Helsingissä. Syksyn 1969 ja kesän 1972 välisenä aikana kävin katsomassa jotain 200 elokuvaa.
    Muistanko että kävin? Että missä kävin? Että mitä näin?
    No tietenkin muistan, että olin hyvin usein elokuvissa niinä iltoina kun olin Helsingissä. Viikonloput vietin Kotkassa.
    Muistamista edesauttaa harmaakantinen kierrekansio, johon liimasin näkemieni filmien ilmoitukset Helsingin Sanomien elokuvakartasta. Jossakin vaiheessa ryhdyin kirjoittelemaan ilmoituksien viereen elokuvia kuvailevia runoja ja tekstinpätkiä.

    Eivät nuo runot oikeastaan analysoi elokuvia. Ne eivät ne ole kriittikkiä eikä referenssiä sisältöön vaan nuoren miehen elämäntuskaa ja epämääräistä ahdistusta elokuvien äärellä, pimeissä huoneissa joissa valon välkähdykset ovat unien kaltainen tila, pako jonnekin.
    Laitan tähän pakinaan nyt muutamia elokuvarunoja. En siksi että ne olisivat taidetta. Eivät ne ole journalismiakaan. Ehkä ne ovat pelkästään sammuneita kipinöitä pimeässä huoneessa.
    Nuorena ”minän, elämän ja maailman” artikulointi on pulmallisen pinnallista.


Lillian Hellman antoi muistelmilleen nimen Pentimento (1973).
    Sillä hän viittasi vanhenevaan maalaukseen, jonka läpi alkaa näkyä taiteilijan mielenmuutokset, viivat jotka on peitetty, hahmot jotka on muutettu, värit joita on vaihdettu. Pentimentossa näkyy monta taideteosta, lopullinen ja useita kesken jääneitä.
    Tätä Hellman käytti oman elämänsä muistojen analogiana, kenen tahansa ihmisen elämän vertauskuvana, läpinäkyvinä aikomuksina ja välituloksina.
    Muistot tihkuvat toistensa läpi.
    Ensimmäinen muistikuvani elokuvista on joulukuulta 1949. Olin silloin melkein kolmevuotias. Olimme isäni kanssa Non-Stopissa ja ajoimme sairaalan mäelle hakemaan äitiäni ja juuri syntynyttä velipoikaani jouluksi kotiin. Isä nousi taksista ja minä jäin istumaan takapenkille.
    Hetken päästä taksikuski kääntyi puoleeni ja antoi minulle suklaapatukan.
    Myöhemmin velipoikani Jussi (1949-2016) kertoi tätä omana muistonaan; kuinka hän juuri synnyttyään pääsi sairaalasta ja sai taksissa suklaapatukan. Muistikuva oli niin väkevä, että hän jaksoi kinata sen puolesta.
    Koetut ja sepitetyt muistikuvat sekoittuvat muistoiksi, niitä liimataan jälkiteen toisiinsa eikä liimauskohtaa erota aidosta muistosta.
    Epäilen kyllä omaanikin. Miksi olisimme käyneet sunnuntaina elokuvissa ennen sairaalalle menoa? Pääsikö silloin sairaalasta pois sunnuntaina? Ehkä muistan jonkin toisen elokuvareissun, vuosia myöhemmin koetun. Se näyttääkin todennäköiseltä, sillä vuoden 1949 kalenterin perusteella edellä kerrottu ei voi pitää paikkaansa.
    Siitä olen kuitenkin varma, että Fidel Castroon (1926-2016) tutustuin ensimmäisen kerran Kotkassa Kino Hallin sunnuntaisessa Non-Stopissa, ”nonkassa” niin kuin me sanoimme. Muistan senkin, että kyseessä oli ruotsalaisten tekemä uutisfilmi. Non-Stopin ohjelma koostui uutisfilmeistä, urheilukatsauksista, piirretyistä ja näytellyistä komedioista. Joskus nähtiin Chaplinia, toisinaan Ohukaista ja Paksukaista ja aika usein Joe McDoakes pätkiä, jotka alkoivat sillä että Joe McDoakes kuikuili ison biljardipallon takana. Siinä oli numero 8.
    1950-luvulla Kotkan saarella oli viisi elokuvateatteria. Kävimme poikajoukolla vähintään joka toisena sunnuntaina elokuvissa. Kino Rion päivänäytöksissä esitettiin monta klassikkolänkkäriä. Kotipihalta oli kaikkiin teattereihin alle kymmenen minuutin kävelymatka. Ei tarvittu aikuisia saattamaan.
    Kun äitini odotti minua, hän kävi isäni kanssa katsomassa kaikki jännityselokuvat. Niitähän 1940-luvulla piisasi. Jännärit imeytettiin minuun kohdussa. Niitä filmejä en muista.


Kansioon liimatut elokuvailmoitukset paljastavat vähän kummallisen maun. Katsoin hyvin paljon ”laatuelokuvia”, melkein kaikki jännärit ja kaikki lännenfilmit. Niin huonoa westerniä ei ollut, etten olisi käynyt katsomassa sitä.
    Opintolainalla kustansi monta elokuvailtaa.
    Laitan tähän nyt muutamia kirjoittamiani runoja. Jos niitä nyt voi sanoa runoiksi. Runoista tuskin voi päätellä millaisesta elokuvasta puhutaan. Jotakin yleistä pystyy päättelemään, mutta en yritä selittää mitään.
    Kuvan läpi näkyy aikeita, jotka jäivät kesken.
    Elämä on polkuja, joille astutaan ja joilta poistutaan, jälkeä jättämättä.
    Tietysti paras vainukoira löytää jäljen, mutta sekään ei tiedä kenelle se kuuluu. Se jää haukkumaan jäljen kadottaneen omistajan perään.




Lokakuussa 1971 katsoin Alain Robbe-Grilletin ohjaaman filmin Eeden ja sen jälkeen (1970).
    Elokuvasta syntyi tällainen runo:

Onko elämämme (ni) taulun etsimistä.
Onko
rakkaus, suru, ilo ja viha
näyteltävä.
Mikä on iskenyt
minän lyttyyn.
Jäljellä ovat murha,
veri, verevä nainen ja murhattu meri.
Alusta,
kadotettu ykseys, polta sillat
Camel, juo punaista
Cinzano, katso peiliä
se et ole sinä ja kuitenkin,
ei paljon muutakaan.


Robbe-Grilletin filmin viereen, alapuolelle liimasin Punaisen ympyrän (1970) teatterimainoksen.
    Pidin Jean-Pierre Melvillen ohjaamaa filmiä ”fasistisena”. Nykyään sitä pidetään mestariteoksena. Alain Delon, Gian Maria Volonte ja Yves Montand eivät pelastuneet runossani taiteen sfääriin:

Hyvin menee;
fasistit tekevät kuviaan
pitäen langoissa
riippuvia katsojia huvinaan.
Katso ympyrää!
Katso kuka kohtaa kenet!
Hyvin menee;
minä poliisi, sinä roisto
minä tapan, sinä lakkaat hamuamasta,
siunaus, amen.




Niin kuin viime viikolla kirjoitin, Robert Altmanin ohjaaman westernin McCabe & Mrs. Miller (1971) ensi-ilta oli Helsingissä marraskuussa 1971 ja sen näki syksyn aikana vain n. 8000 katsojaa.
    Hyvä ei kiinnostanut. Ehkä se oli liian moderni lännenelokuvaksi. Tai pessimistinen.
    Nyt tämäkin filmi on klassikko.
    Ja runossa antauduin sille ja tietysti Julie Christielle varauksettomasti:

Sataa hiljalleen
kurjille kujille
lunta, huutoja bordellista, juopuneiden örinää
hiljalleen.

Siinä kulkee
hän hieman horjuen, McCabe
tuskin nero, tuskin uljas, tässä ero
vapaan markkinatalouden anakronismi.

Pilvessä leijuu
unohdus oi Mrs.
Miller,
käännä jos kasvosi
McCabe odottaa, horjuen, lumihiutaleita otsallaan.

Kuin sametissa
kuin koko kurjuuden
kirkastamana
ajaa
pääoma orjansa kuolemaan, kaivokseen, sillä
lumisateessakin lisävero
on kerättävä,
turhaan nousevat taivaalle savut
turhaan temppuilee
juopunut järven jäällä,
turhaa on naisten ilo, niin
turhaa kirkon kellot.

Turhaan kierrät
sinä lumisateessa, kurassa McCabe
usko tätä:
On pääoman tehtävä
vapauttaa sinut omaisuudestasi
ja antaa sinulle vapaus, kaikesta.

Turhaan odotat
uutta aikaa Mrs. Miller,
on pääoman tehtävä
vapauttaa sinut murheista
maailman suruista, tule,
usvaan, usvaan
jo
symbaalit soivat.




Tammikuussa 1972 kävin katsomassa Sam Peckinpahin filmin Olkikoirat (1971). Se iski päähän inhottavalla väkivallaan niin rankasti, että runossani käytin sanoja, joita ei voi tähän ”painaa”.
    Onneksi helmikuussa Helsinkiin saapui Eric Rohmerin kaunis elokuva Clairen polvi (1970). Kirjoitin Clairen polvesta pienen runon, jossa viittasin myös Eija-Elina Bergholmin elokuvaan Marja pieni! (1972):

Polvi, jota on
kaunis katsella, koskea
sitä ei rasita
maailman paino, pääoman
raivo (se on Clairen ikioma
                       polvi soma).
Polvi, jota on
kaunis katsella, kuin luonnon
luoma harvinaisuus, oi hevoset, oi koirat
voi horjuva polvi
voi raskas taakka, joka
hartioita lyttyyn painaa
ei ole pääoma vielä vainaa
                     (se on Marjan polvi
                     joka toista vasten tuskassaan painaa).



Otetaan tähän ”maailmantuskaan” vielä yksi runo.
    Risto Jarvan sensaatiolehdistöä käsittelevä filmi Kun taivas putoaa tuli teattereihin maaliskuussa 1972. Se sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. 

    Kirjoitin siitä Suomen Sosialidemokraattiin pienen kritiikin kritiikin, moittien lehden vakituisen elokuva-arvostelijan Inkeri Liuksen Jarva-teilausta. Lehden kulttuuritoimittaja Risto Hannula pyysi minua perustelemaan kritiikkini paremmin, joten kirjoitin pidemmän arvion (Suomen Sosialidemokraatti, 15.3.1972) elokuvasta ja Liuksen jutusta.
    Tuohon lehtijuttuun sisällytin myös kansiooni kirjoittamani runon (vähän sitä muuttaen):

Syöksykäämme kuin
Dante totuuden helvettiin,
jos emme löydä
totuutta
me teemme sen, kaikin mokomin.
Oi Penelope
oi Troijan Helena
oi rakas Kamelianainen
sinun tähtesi
nousemme aamulla vaikka kello kuusi
sinun nimesi
piirrämme hehkuviin tähtiin
ja aina
lehtien sivuille asti.
Syöksykäämme kuin
Freud ihmismielen pahuuteen
jos emme löydä
pahuutta
me teemme sen, kaikin mokomin.
Oi te
haaremin hetairat
oi te
inhimillisyyden jumalattaret.


Muisti on haarautuvien polkujen metsä.
    Varjoisassa paikassa, puun alla, aluskasvillisuus kuihtuu.
    Jos kukaan ei käytä polkua, se peittyy ja katoaa.
    Aamulla huokaan – kuka näitä polkuja jaksaa samoilla?



______________________________

torstai 24. marraskuuta 2016

Sammakkoperspektiivi

[uintiliikkeitä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Haloo, maailma!
    Ei minulla ole mitään asiaa sinulle.
    Onko sinulla minulle?
    Huutelen tässä kun en muuta keksi. Otsikkoni on tänään absurdi, mutta piti sommitella jotain sanottavaa lumeen juuttuneen ”sammakon” ympärille.
    Sitten sateet tulivat ja lumi suli.
    Uintiliikkeitä kuivalla maalla, Eurooppa ihmettelee.


Kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuus pitäisi nähdä todellisuuden ulkopuolelta. Helikopterista näkee maiseman muodot. On jopa vaadittu, että sieltä heiteltäisiin rahaa maan matosille.
    Se elvyttäisi.
    Yhtä aikaa kaukana ja lähellä, ilmassa ja ihan maan pinnassa, poski sitä vasten, kylmää piisaa.
    Korostetaan luovuutta, uudenlaista ajattelua. Vaaditaan että tutkijan tai taiteilijan pitää pystyä hyppäämään ”laatikon ulkopuolelle”. Mutta jos pystyy, halutaanko hänet takaisin? Että hyppää takaisin laatikkoon?
    Kaivataan uusia ajatuksia ja tukeudutaan vanhaan. Haikaillaan entistä, jota ei ollut olemassa. Sammakkoperspektiivistä tajuaa yksilön mittakaavan, ruohonjuuritasolla heinänkorret kutittavat korvaa. Kuuluuko mitään?
    Kafka opastaa miten ruohonjuuritasolla käyttäydytään : ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”


Leonard Cohenin kuolemasta tuli mieleen monta asiaa.
    Tai ainakin yksi: nuoruus.
    Melkein esimmäiseksi ajattelin Robert Altmanin elokuvaa McCabe & Mrs. Miller. Näin sen Helsingissä marraskuussa 1971. Filmi oli täynnä Leonard Cohenin musiikkia. Se jäi mieleen.
Leonard Cohenin esikoisalbumi julkaistiin 1967.
    Altmanin filmi ei teattereissa pitkään pyörinyt. Ehkä se häipyi ohjelmistosta kahden viikon päästä. Näin muistelen, en tiedä. Tilastojen mukaan filmin näki Suomessa syksyllä 1971 alle 8000 katsojaa, joten ehkä muistan oikein. Hyväkään elokuva ei aina kiehdo katsojia. Ei kiehtonut silloin, myöhemmin kyllä. 
    Altmanin filmi iski minuun kuin vasara ja kirjoitin muistikirjaani elokuvasta pakahduttavan, jos kohta kummallisen "luokkatietoisen" runon.
    Ei siitä sen enempää, mutta luultavasti kuulin Cohenia ensimmäisen kerran juuri Altmanin filmin soundtrackilta. Se musiikki jäi maagisena soimaan päässäni. Altman valitsi elokuvaansa kolme laulua Cohenin esikoisalbumilta. The Stranger Song avaa elokuvan.
    Seuraavana kesänä menin vakituiseen palkkatyöhön ja syksyllä naimisiin.
    Nuoren perheen kodissa sitten soi Cohen, Moustaki, Adamo, Keith Jarrett, MJQ, Artie Shaw, blues ja Agit Prop, Kaj Chydeniuksen musiikki ja vanhat työväenlaulut.
    Oliko tuo 60-lukulaisuutta?


Ei oikeastaan.
    Oikeastaan myöhästyin vähän. Kun Vanhaa vallattiin marraskuussa 1968 olin katsomassa Heimolan talossa amerikkalaista elokuvaa Vihreät baretit.
    Tämä kuulostaa pahalta, mutta ei ole sitä.
    Olin kyllä menossa johonkin ”valtauskokoukseen” mutta sinne ei mahtunut. Joten menin elokuviin. Kontrasti näyttää hurjalta: John Wayne vs. vuoden 1968 opiskelijaradikalismi.
    Sieluun ei jäänyt vammaa, ei ainakaan tuosta kontrastista.
    Sammakko tietää mihin lampeen kannattaa pulahtaa.
    Kun olin pikkupoika rintauintia sanottiin ”sammakoksi”. Sen jos osasi, pidettiin uimataitoisena. ”Koiran” uiminen ei ollut paljon mistään. Räpiköintiä.
    Koska aikuistuin 1970-luvulla, olen kai sittenkin 70-lukulainen. Sitä vuosikymmentä ei pidetä minään, pelkkänä politiikkana ja suomettumisena, mutta eihän se niinkään mennyt. Ei yksilön kannalta, sammakkoperspektiivistä.
    Kirjoitin parhaat kirjoitukseni, tai ainakin kirjoitin enemmän kuin koskaan, noin kymmenen vuoden aikana 1975-1987. Olisin hupsu, jos ryhtyisin moittimaan noita vuosia mitättömiksi.
    Mitättömyys on katseeni.


Kalle Haatanen haastatteli viime lauantaina Yle Ykkösen toimittajaa Olli Seuria, joka on tehnyt väitöskirjan siitä miten 60-luku näkyi Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013.
    Seurin väitöskirjan otsikko kuuluu: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa 2008 ja 2013.
    Kuulostaa kiinnostavalta.
    Radiohaastattelussa Seuri totesi kuinka 1960-luvusta on tullut melkein myyttinen vuosikymmen. Sitä pidetään optimismin vuosikymmenenä. Silloin alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota kaikissa ulottuvuuksissaan.
    Oikeastaan on kummallista, että 70-lukuun ja 80-lukuun liitetään niin monia negatiivisia muistikuvia, vaikka juuri silloin Suomi vaurastui, silloin se hyvinvointivaltio todella rakennettiin ja silloin, lopulta, Suomi ryhtyi avautumaan maailmaan.
    Historia on myös tunteita.
    Ne selittävät myytin, ne muistavat optimismin.


Eurooppa kiemurtelee tulevaisuuden edessä. Peili on asetettu. Kuka kehtaa tarkistaa siitä kuvansa?
    Näyttää että Ranskassa äänestetään ensi vuonna siitä kumpi konservatiivi sopii kansan mielestä paremmin hyydyttämään eurooppalaisuuden. Rajat kiinni! Valtiot kunniaan! Sammakkoperspektiivi etusijalle! Mars, mars ruohonjuuritasolle!
    Vielä yksi huutomerkki ja nauran hysteerisesti.
    Liioittelu kuuluu poliitiikkaan, näyttämölle ja taiteeseen.
    Albert Camus lainaa teoksessaan Kapinoiva ihminen Lazare Bickeliä, jonka mielestä älykkyys on kyky, joka estää ihmisiä tekemästä ajattelussaan äärimmäisiä johtopäätöksiä. Vain sillä tavalla voi uskoa todellisuuteen.
    Jonkinmoisen kohtuuden etsiminen oli myös Camusin omien mietteiden keskiössä, kun hän vuonna 1951 pohti, että moraalissakin pitää muistaa realismi. ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, Camus kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”
    Älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset.
    ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen”, Camus jatkoi, ”hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”


Sammakko hyppää lammikkoon.
    Ihminen laittaa oven kiinni.
    ”Laatikon ulkopuolelta” kuuluu rapinaa. Nobelin saanut tutkija miettii.
    Peruskallio kastuu mutta ei mene rikki.
    Kello käy.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

torstai 17. marraskuuta 2016

Ihminen on

[outo eläin]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Yksilö ja lauma.

Superkuu jäi näkemättä.
    Pilvet peittivät maanantaina taivaan. Avaruus pilvien takana, kuu ja aurinko.
    Superkuu jäi näkemättä myös tammikuussa 1948 kun se viimeksi näytti yhtä suurelta ja komealta.
    Tai mistäpä minä tiedän vaikka olisin nähnytkin. En kuitenkaan muista millainen ilma silloin oli. Sitä paitsi tuolloin ei puhuttu superkuusta.
    Sama kuu kuitenkin, nyt vain 68 vuotta vanhempi. Ei mikään ikä kuun vanhenemiselle. Meille muille kokonainen elämä.
    Tammikuussa 1948 olin vajaan vuoden ikäinen.
    Muistikuvat ovat utuisia. Olemattomia. Kuviteltuja.


Ihminen tietää paljon ja kuvittelee paljon. Tajuinen elämä on siinä välissä. Tunne sitoo tiedon ja kuvittelun.
    Ihmisen ajattelun ymmärtäminen on pirullisen vaikeaa. Miksi ”se” ajattelee niin kuin ajattelee? Miksi ”se” luulee ajattelevansa niin kuin ajattelee? Miksi ”se” ajattelee ajattelevansa niin kuin ajattelee?
    Kuulostaa filosofiselta hölynpölyltä.
    Konkreettisempia paradokseja ihmiseen vaikuttamisesta: Englannissa ”roskalehdistö” sai unohdetun kansan uskomaan EU:ta koskevaan vääristelyyn ja valheisiin, kun taas Yhdysvalloissa valtamedia ei pystynyt vakuuttamaan "rahvaalle", että Donald Trump vääristelee ja ”valehtelee”.
    Kansan mieli oikuttelee tai se näyttää oikuttelevan. Eliitin vastainen kapina ei oikeastaan selitä mitään, koska media edustaa aina ja joka puolella eliitin ääntä, olipa sen kannanotot mitä tahansa. Niinpä täytyy kysyä, miksi Britanniassa kansa uskoi eliitin levittämän epätiedon mutta hylkäsi USA:ssa eliitin levittämän ”oikean” tiedon? Vai vetikö some Yhdysvalloissa roskalehdistön roolin uskottavasti?
    Laitan sanoja lainausmerkkeihin, koska en uskalla vetää ehdottomia rajoja toden ja valheen väliin. Mistäpä minä tietäisin mikä on totuus!


No, yhtä kaikki valtamedia USA:ssa ja Euroopassa asettui kyselemättä Hillary Clintonin kannalle ja yllättyi kun Trump voitti.
    Sen ei pitänyt olla mahdollista. Paljon sanoja käytettiin Trumpin kaatamiseksi. Paljon esitettiin väitteitä etteivät tyhmät maalaiset ja entiset teollisuustyöläiset tiedä mistä on kysymys; että näitä punaniskoja on kuitenkin vähemmistö.
    Lokakuussa Sarah Smarsh kirjoitti The Guardianissa kuinka liberaali lehdistö vääristelee todellisuutta, tai ei suostu uskomaan että todellisuus on monimuotoisempi kuin miltä se näyttää eliitin kuplasta katsottuna.
    Kun Trumpin kannattajien profiilia selvitettiin kahdessa laajassa tutkimuksessa, tutkijat yllättyivät. Trumpin kannattajat eivät olleet sen huono-osaisempia kuin amerikkalainen väestö ylipäänsä. He eivät olleet joutuneet globalisaation aiheuttaman työnpaon kohteeksi sen enempää kuin väestö keskimäärin.
    Itse asiassa Trumpin kannattajat paljastuivat paremmin koulutetuiksi kuin amerikkalaiset keskimäärin, ja he olivat myös varakkaampia kuin väestö keskimäärin. Tyypillinen Trumpia kannattava amerikkalaisperhe tienasi vuodessa 72 000 dollaria kun taas Clintonia tai Bernie Sandersia kannattavissa perheissä ansaittiin vähemmän.
    Juuri mikään Trumpin kannattajiin liitetty stereotypia ei tuntunut olevan totta. Siitä huolimatta lehdistö ja tv-kanavat piirsivät tuon kannattajaprofiilin karikatyyriä hampaat irvessä. Trumpin puolustaminen jäi somelle.
    Mutta vaikka Trumpin peruskannattajilla meni elämässään melkoisen hyvin, nämä tunsivat itsensä uhriksi.
    Tätä todellisen tai kuvitellun uhrin tilannetta media ei huomannut eikä osannut ottaa lukuun ennusteita laatiessaan. Somelta ei kai kukaan kysynyt.


Kun kulkee laumassa ja pitää itseään yksilönä, ei oikeastaan tajua missä kohtaa ”minä” loppuu ja lauma alkaa, eikä varsinkaan sitä että lauman vaihtaessa kulkusuuntaa, sen sisällä muutosta ei huomaa. Ympäristö näyttää samalta koska vieressä kulkee samanlaisia ihmisiä kuin eilen ja toissapäivänä.
    Vain ulkopuolelta voi havaita mihin lauma kulkee.
    Nykyään kehutaan kun joku suunnittelija tai tutkija osaa asettautua ”laatikon ulkopuolelle” - sieltä näkee asiat paremmin. Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859) oli konkreettisesti tällaisessa tilanteessa matkustaessaan Yhdysvaltoihin 1800-luvulla; hän saapui demokratiaan ei-demokraattisesta yhteiskunnasta. Hänen havaintonsa amerikkalaisesta demokratiasta (ja demokratiasta ylisummaan) ovat yhä hämmästyttävän tarkkanäköisiä, oivaltavia ja ajattelemaan herättäviä.
    Tai toisaalta, eikö tälläkin palstalla ole moneen kertaan todettu, että melkein kaikki tärkeä on ajateltu kauan sitten eikä juuri kukaan pysty esittämään mitään uutta?
    Tocqueville kirjoitti, että tasa-arvon aikana jokainen ihminen elää eristettynä, koska apua ei enää voi pyytää suvulta eikä naapurilta; demokratiassa päätökset tehdään kauempana, enemmistön ehdoilla.
    "Apua ei ole enää pyydettävissä suvun muodostamalta ystäväpiiriltä eikä enää ole sellaista yhteiskunnallista viitekehystä, luokkaa, jonka myötätunto olisi taattu", Tocqueville sanoi. ”Jokainen voidaan helposti jättää yksikseen ja painaa jalalla nöyräksi... Tasa-arvo riistää yksilöltä naapurien tuen, mutta lehdistö tekee mahdolliseksi, että hän voi kutsua avukseen kaikki kanssaihmisensä, jopa koko ihmiskunnan.”
    Tocqueville mielestä lehdistöllä on pikemminkin voima estää pahan syntyminen kuin luoda hyvää. Hänen näkemyksensä yksilön joutumisesta enemmistön virran viemäksi oli lohduton ja kuitenkin hirvittävän osuva:
    ”Kun tasa-arvo leviää ja ihmiset yksilöinä haurastuvat, he jättäytyvät yhä estottomammin joukkovirran vietäväksi ja kokevat yhä hankalammaksi pitää kiinni mielipiteistä, jotka ovat suurten joukkojen hylkäämiä.
    Sanomalehti edustaa yhteisöä; voisi sanoa että se ikään kuin koko yhteisön nimissä osoittaa viestinsä erikseen jokaiselle sen lukijalle, ja mitä nahjusmaisempia nämä yksilöinä ovat, sitä helpompaa on lakaista ne vaikenevien joukkojen jatkeeksi.
    Lehdistön valta ('l'empire des journaux') siis kasvaa tasa-arvon enentyessä.”


Voiko joku osua joukkotiedotuksen ytimeen noin tarkasti 180 vuotta sitten? Ennen sähköisen median syntymistä? Ennen sosiaalisen median purskahtamista kilpailevaksi valtaväyläksi? Ennen... meidän aikamme juhlittua viisautta?
    Kyllä! Ilmeisesti voi.
    Kiinnostavinta Tocquevillen ajatuksessa on huomio, että lehdistön ylivaltainen asema syntyy demokratian vaatimuksesta siirtää päätäntävaltaa yksilöltä yhteisölle. Edes demokratian, tasa-arvon toteuttamisessa ei ole ilmaisia lounaita. Kun saadaan yhtä, menetetään toista.
    Mutta Tocquevillen terävä visiokaan ei selitä, miksi lehdistö toisinaan pystyy muokkaaman ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä, mutta toisinaan se on täysin voimaton edistämään edes niitä hyviä asioita, joista olemme suunnilleen yhtä mieltä. Pahan levittämisen tarkoituksellista onnistumista en halua edes ajatella.
    Ihmiset lukevat mitä haluavat - eivät sellaista mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaansa. Kun ollaan laumassa, vastavirtaan jaksaa harva sinnitellä. Ja omassa joukossa kulkee vain tietynlaisia viestejä suusta suuhun, päätteeltä päätteelle, puhelimesta puhelimeen.
    Tässä lienee kysymys samanlaisesta adaptaatiosta kuin mistä Yrjö Ahmavaara puhui huhun leviämistä analysoidessaan:
    ”Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”


Joskus, kauan sitten keskusteltiin paljonkin kirjallisuus- ja elokuvakritiikin vastuusta. Voiko negatiivinen arvostelu ”tappaa” elokuvan suosion, riittääkö myönteinen kriitiikki bestsellerin luomiseen?
    Tänään tuollaista kysymystä ei juuri kuule, koska taidekritiikillä ei ole näkyvää asemaa mediassa, mutta kysymys tietysti on olemassa, ja samanlainen kysymys toistetaan kun ihmetellään, miksi lehdistö pystyi vaikuttamaan Brexit-äänestykseen mutta ei näköjään juuri lainkaan USA:n presidentinvaaleihin.
    Jos myönteinen arvostelu synnyttäisi bestsellerin, maailma olisi niitä pullollaan ja kustantajat kiittäisivät. Jos negatiivinen arvostelu tappaisi elokuvan suosion siihen paikkaan, monta kassamagneettia olisi jäänyt syntymättä.
    Ihminen ei näytä sittenkään olevan ”kone”, robotti joka uskoo lukemansa sanasta sanaan, katsomansa kuvasta kuvaan.
    Kenties ihmisen ajattelua yhä selittää lauman käyttäytymissäännöt. Valistunut ihminen ei oikein halua myöntää tätä tosiasiaa, sillä moderni ihminen määrittelee itsensä tiedolliseksi toimijaksi, joka perustaa valintansa puhtaaseen järkeen.
    ”Ihminen tietää, siis on!” kulttuuri-ihminen huudahtaa kopeasti.
    Mutta perimmiltään ihminen on outo eläin.
    Lauman keskelläkin ”se” kuvittelee ajattelevansa eri tavalla kuin vieruskaverinsa. ”Se” kuvittelee olevansa absoluuttinen individualisti marssiessaan yhtä jalkaa muiden samanlaisten joukossa, jossa kaikki ajattelevat ajattelevansa kukin ihan omalla tavallaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
______________________________________________________________________
Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3. uudistettu painos 1975.
Jermu Laine: Alexis de Tocqueville – Demokratian ja vapauden moderni yhteensovittaja. Edita, 1999. (*)
Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa. (De la démocratie en Amérique I-II, 1835,1840.) Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.


(*) Pakinan Tocqueville-sitaatit Jermu Laineen teoksesta, hänen suomentaminaan.